Mansikkapelloilla, ikuisesti

"Tämä on menoa," ajattelin ensimmäisillä treffeillämme kaksi viikkoa sitten. Olen tänä syksynä varonut viemästä mitään suhteita vakavaan suuntaan. Olen pohtinut, kannattaisiko tykkänään välttää merkittäviä ihmissuhteita, koska ne todennäköisesti lopulta satuttavat. Että onko parempi pitää kiintymys keveänä ja sitoutuminen sekä odotukset nollassa? Tapaaminen Eeron kanssa meni hyvin ja luontevasti. Eero oli yhtä mukava, puhelias ja kohtelias kuin aina, ja hänen kanssaan oli helppo olla.  Lopulta h änen oli jo aika lähteä, emmekä olleet sopineet mitään.  Silloin ajattelin, että tämä on menoa: minä olen todella, todella ihastunut tähän mieheen. Olen ylittänyt rajan harppauksella:  on ihan liian myöhäistä kohauttaa olkiani ja jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  Eero oli jo puoliksi ulkona ovestani. Mutta ovi ei sulkeutunut, vaan jähmettyi raolleen ja avautui uudestaan. Eero kurkisti ovesta ja pyysi minua ulos saman viikon perjantaina. Sinä perjantaina hän myöhäs

  Päätin soittaa Eerolle. No, rohkaisua saadakseni soitin kylläkin ensin sekä Veljelle, Milalle että Marialle ja kysyin jokaiselta mielipidettä. Kaikki antautuivat vatvomaan asiaa kanssani. Kaikki kannustivat minua: että ole urhea ja anna mennä vain.  Sitten istuin lattialla ja tuijotin puhelintani puolisen tuntia keskittyneenä kuin olisin manannut henkiä. Lopulta uskalsin näppäillä Eeron numeron. Puhelin hälytti, ja aika venyi ja virui ja melkein pysähtyi. Hän vastasi. Tervehdin ja kysyin, haluaisiko hän tulla kahville tiistaina. "No, totta Mooses," Eero täräytti hilpeästi ja muitta mutkitta. Ja siinä se. Minulla on huomenna treffit!    Miksi tämä nyt on niin jännittävää? Minulla on ollut syksyn aikana monia viritelmiä ja flirttisuhteita. Tämä on erilaista, tuntuu erilaiselta. Aidolta. Voimakkaalta. Ja siksi pelottavalta. Flirtti ei vaadi juuri mitään. Mutta että uskaltautuisi taas oikeasti tuntemaan: se altistaa vaaralle. Voiko merkityksellisiä ihmissuhteita loputtomiin väl

Voidapa hypätä syliisi kuin ihanana kesäyönä järveen: ponkaista laiturilta huimapäisesti nauraen, syöksyä syvyyksiin pää edeltä ja silmät kiinni. Upota, sukeltaa, henkeään  pidätellen,   nautinnollisen rohkeasti. Voidapa hypätä empimättä ja vailla pelkoa,  kokeilematta varpaalla veden kylmyyttä, tähyilemättä kiviä pinnan alla. 

  Olin menossa rakastamani bändin konserttiin, mihin liittyi jännitys, että saako Veli intistä lomaa ja pääseekö mukaan.  Jarkko  tarjoutui lähtemäään kanssani keikalle, jos lippu olisi jäänyt ylimääräiseksi. Vastasin jotain kohteliaan välttelevää, mutta en todellakaan halunnut tai aikonut mennä hänen kanssaan. Mieluummin olisin ottanut mukaan jonkun kaverin. Syksyinen tapaamisemme oli minulle aidosti suhteemme viimeinen näytös.  Jarkko soittelee minulle silloin tällöin, yhä harvemmin, yleensä yöllä tai esimerkiksi ollessaan humalassa. Tyypillisiä ex-puheluita.   Onneksi Veli sai lomaa, ja pääsimme yhdessä keikalle. Hänen kanssaan se olikin hauskinta; musiikki on ollut meille se yhteinen juttu.  Olen ollut muutenkin liikekannalla: pikkujouluissa, ravintoloissa, työhön liittyvissä etäkoulutuksissa (minulle tarjoutui mahdollisuus pieneen ylennykseen talon sisällä). Vaihtaisin kuitenkin kaiken tämän hauskan ja jännittävän yhteen rauhalliseen hetkeen Eeron kanssa. Mitään ei ole tapahtunut

  Juttelimme viikonloppusuunnitelmista treenien jälkeen. Kerroin olevani perjantaina yövuorossa ja heitin: "Tulkaa moikkaamaan viideltä aamulla, se on yön väsyttävin hetki."  Viideltä työkaverini huikkasi: "Siellä on joku kävelijä." Menin katsomaan, ja se oli hän, Eero. Hän käveli lähemmäs pitkänä ja hurmaavana, viluisena ja hymyillen, lunta tummassa tukassaan. Oli y ön hiljaisin, pysähtynein tunti; k aikki tuntui vähän epätodelliselta, ihmeelliseltä. Olin häkeltyneen ujo ja excited enkä voinut lakata hymyilemästä. Juttelimme puolisen tuntia tai en tiedä - sata vuotta - aika oli menettänyt merkityksensä hassussa päässäni. Käteni tärisivät, kun tarjosin hänelle kahvia.  Olin tullut töihin pyörällä, joka oli yön aikana hautautunut ensilumen alle. Eero lupasi kohteliaasti ottaa sekä pyörän että minut kyytiin ja ajoi minut kotiin kuudelta. En tiedä, mitä olisin sanonut, mitä olisin uskaltanut sanoa. Veli oli kotona ja nukkui, joten en oikein voinut kutsua sisäänkään. L

  Eero  ei pidä teepaitaa budopuvun alla, ja kaistale hänen lihaksikkaasta rinnastaan on näkyvissä. Hän  ohjaa loppuvenyttelyjämme rauhallisesti, ammattimaisesti ja keskittyneen asiallisesti. Kun taivutan itseäni hänen ohjeidensa mukaisiin käsittämättömän vaikeisiin asentoihin, ajatukseni liukuvat levottomille harhateille. Ajaudun kuvittelemaan, että hän puhuisi minulle samaan äänensävyyn sängyssä. Antaisi käskyjä noin ärsyttävän, viileän auktoritäärisesti. "Nosta jalkasi niskan taakse. Käänny ympäri." Palaan miellyttävistä, mutta tuhmista kuvitelmistani takaisin treenien todellisuuteen punastuneena ja huvittuneena. Onneksi ajatukseni eivät näy päälle päin. Toivottavasti eivät. Myöhemmin menemme taas yliopistoväen suosimaan baariin treenioluelle. Pojat puhuvat armeijasta, ja Eero heittää ohimennen olleensa reservissä jo kymmenen vuotta. Yllätyn. Okei: hän siis vaikuttaa muihin verrattuna niin aikuiselta, koska on oikeastikin aikuinen. Hän ei muuten koskaan juo näissä yhteisis

  Päivitystauko on johtunut yksinkertaisesti siitä, että olen vain elänyt ja nauttinut. Olen ottanut ehkä liiankin ahneesti työvuoroja opiskelutavoitteisiini nähden. Työpäivät ovat niin selkeitä ja järjestäytyneitä: tiedän mitä pitää tehdä ja olen oppinut pärjäämään ihan hyvin. Osaan hallita sitä kaaosta ja saan onnistumisen riemua. Opiskelupäivät taas ovat hahmottomampia. Ei niinkään tentteihin lukeminen, vaan se hiton gradu. En saa siitä kunnolla otetta. Iltaisin käyn ulkona Milan ja muiden uusien työkavereideni kanssa. Saimme Milan kanssa VIP-passit paikalliseen yökerhoon, joten : ehkä ulkoilua on liikaakin.   Treeniporukassa olen tyttö poikaporukan keskellä, joten kai luonnollisesti herätän jonkun verran kiinnostusta. On pientä flirttiä; jotkut pojista pyytävät tanssimaan, kun törmäämme yöelämässä. Mutta se suuri ihastukseni ei tunnu olevan tietoinen olemassaolostani. Hän on minulle aina viileän ja etäisen kohtelias ja huomaavainen, mutta siinä kaikki.  Maanantaina treenien jälkeen

  Elämässäni on uusia miehiä. Se on hauskasti kutkuttavaa ja poreilevan kevyttä kuin kupliva kuohuviini. Painavat, koko nuoruuteni kestäneet suhteeni Jarkkoon ja Tuomaaseen ovat viimein päättyneet kumpikin lähes samoihin aikoihin. Nyt en etsi mitään vakavaa. Tuntuu vain ihanan hauskalta huomata kokevansa vetovoimaa, kiinnostusta ja lepattavia ihastuksentunteita pitkästä aikaa.  Töissä on yksi opiskelijapoika, Tommi, joka on saanut sydämeni rytmin jonkin verran kiihtymään. Hän on sellainen super itsevarma, sanavalmis ja fiksu tyyppi, ja olemme tulleet mainiosti toimeen. Tommi asuu melkein naapurissa, ja yhtenä iltana päädyin hänen luokseen baari-illan jälkeen. Mitään ei siis tapahtunut. Joimme teetä ja juttelimme. Keskustelu meni ehkä enemmän niin, että minä kuuntelin ja hän puhui. Sen illan jälkeen jäin miettimään, että olenko sitten ihastunut vai en. Kunnes yhtenä iltapäivänä Mila soitti minulle katuvana ja tunnusti suudelleensa Tommin kanssa. Milahan on tosi flirtti ja testaa mielell

  Olen saanut uuden alun, josta haaveilin ja jota kipeästi tarvitsin.  Duuni ei ole oman alani töitä, ja se on raskasta ja hektistä, mutta hauskaa. Viihdyn. Palkkani tuntuu ihan ylellisyydeltä opintotuella kituuttamisen jälkeen, ja rahoitan sillä hyvin opintojen loppuvaiheen. Erityisen hauskaa ja virkistävää on olla osa työporukkaa. Työkaverit ovat kanssani samaa ikäluokkaa: toiset ovat opiskelijoita Kotikaupungin yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa, toiset viettävät töissä välivuotta lukion tai ammattikoulun jälkeen.  Parhaiten olen tutustunut Veljeni ikäiseen Milaan, joka on tosi välitön ja superhauskaa seuraa. Mila on kaunis kuin mikä ja hyvin flirtti, ja hänen ympärillään pyörii aina poikien muodostama ihailijajoukko. Valitettavasti hän on itse eniten ihastunut yhteen päällikköömme, joka on kihloissa.  Toinen uusi tuttavapiirini on muodostunut harrastuksen kautta. Marian poikaystävä kävi edellisenä kesänä treenaamassa Kotikaupungissa korealaista kamppailulajia. Hän kehui kovasti

Kun saavut luokseni, saavut epäluottamuksen karulle maaperälle, jonka ylle ei aurinko enää ikinä nouse.  Hiljaisten katujen yllä roikkuu ikuinen, valju aamuhämärä. Vaistoat, miten partisaanit tähtäävät sinua autioilta katoilta väijyen yhtäkin varomatonta liikettäsi.  Kujalla törmäät kalpeaan lapseen, sen silmät ovat säikyt, nälkäiset. Ojennat hyväätarkoittavan kätesi, mutta se luikahtaa pakoon kuin varjo.  Verhot heilahtavat ikkunoiden eteen.  Vilaukselta katseesi ehtii tavoittaa lujia, harmaita kasvoja, itkeneitä, peräänantamattomia silmiä.  Etkö ymmärrä.  Et ole tervetullut tänne valkeine lippuinesi,  lihavine rauhankyyhkyinesi.  Sota on kenties ohi.  Silti maa on raiskattu. Silti kodit ovat raunioina.  Silti lukemattomat ristit seisovat  synkkinä rivistöinä. Ja kylmä tuuli humajaa kaiken yli kuin myöhästyneet anteeksipyyntösi.  Olet saanut synninpäästösi.  Mene siis jo.  On aika sytyttää kynttilä kuolleille. Antaa elävien aloittaa alusta. 

  Jarkko oli pakotie vaikeasta ja pelonsekaisesta elämästäni. Hänestä tuli eskapistinen ja romanttinen fantasia. Koska hän oli niin kaukana ja läsnä vain virtuaalisesti, minun oli helpointa olla hänen kanssaan. Minulla ei ollut voimia aitoon ihmissuhteeseen, mutta pystyin hetkittäin imitoimaan sellaista Jarkon kanssa. Meille kehittyi kesän mittaan puhelinsuhde: haparoivia ensitreffejä, vakiintuneita kohtaamisia, rakkautta, seksiä. Sitten hän tuli luokseni pariksi päiväksi.  Kaikki tapahtui. Kaikki mahtui kahteen vuorokauteen: vieraus ja ujous, ensimmäinen henkeäsalpaava kosketus, höyhenenherkkä läheisyys, taivaat repivä rakastelu, pyörryttävä rakastuminen. Mutta myös riita, viha, katkeruus ja kylmyys. Viimeisenä iltana riitelimme, puhuimme menneistä ja tulevista. Rakastelimme hitaasti ja hiljaa, silmät syvällä toistemme silmissä, itkien. Nukahdimme sylikkäin, jäsenet ja sielut yhteenkietoutuneina.  Seuraavana aamuna Jarkko lähti kotiin. Työpäiväni jälkeen itkin koko illan lähes refleks

Minun ei olisi pitänyt pyytää Jarkkoa käymään. Mitä oikein kuvittelin? Että voisin viettää pari huoletonta päivää? Keskustella? Rakastella? Haluan mennä ajassa taakse kolme päivää. Haluan, että elämä on töitä ja harrastuksia - ei tätä viiltelevää rakkautta, ei tätä lamaannuttavaa kipua.  Ei viime yön ylimaallista onnea. Ei tuntikausia kestävää rakastelua. Ei näitä väsyneitä itkukohtauksia ikävästä ja toivottomuudesta. Anna minulle rauha !

  Isä alkoi taas juoda. Minä tajusin, kuinka onnellisesti kaikki sentään on ollutkin näinä muutamina viikkoina. Olen herätellyt henkiin kirjeenvaihdon Pikkusiskon kanssa, alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla, suorittanut tarmokkaasti opintoviikkoja. Olen ulkoillut, tapaillut ystäviä ja saanut töitä.  Elämä on ollut täynnä pieniä, tyytyväisiä juonenkehittelyjä. Nyt on taas vain yksi juoni. Pitää itsensä koossa ja täysjärkisenä kaiken keskellä ja kaiken läpi.  Kuvittelin jo, että toivoa oli. Että voisimme elää ihanassa sadussa nimeltä tavallinen elämä: pelata korttia, syödä tai juoda kahvit yhdessä, olla perhe.  Haluaisin ymmärtää isää, mutta en voi. Miksi? Miksi hän juo? Emmekö ole tehneet kaikkemme ollaksemme tukena? Emmekö ole istuneet terapiassa hänen vuokseen? Eikö hän ole saanut riittävästi ymmärrystä, tukea ja apua?  Kukaan ei voisi tehdä sen enempää kuin tehty on. Ei kukaan paitsi hän itse. 

  Rauhallisia intiaanikesän päiviä. Luen tenttiin kesän jäljiltä autioituneella rannalla, jossa nautin syyskuun auringon lämmöstä ihollani. Viikonloppuisin Veli tulee lomille, ja on aina hauskaa olla hänen kanssaan. Käyn Tiinan ja hänen kämppiksensä kanssa terasseilla. Hain myös osa-aikaista työtä, jota voisin tehdä gradunkirjoittamisen lomassa. Työhaastattelu meni varsin mukavasti, joten toiveeni ovat korkealla.  Kaikki on siis kunnossa niin kauan kuin tyydyn tähän päämäärättömään, ajelehtivaan elämänrytmiini. Kysymykset niin kuin: "Entä sitten kun valmistun? Saanko alani työtä?" tai "Rakastanko enää koskaan ketään?" saavat minut ahdistumaan. 

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s

  Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista.  Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä.  En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia.  En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa.  Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat.  Hyvä Jumala - kaikkein vä

Olen elänyt täydellisessä kuplassa viime viikot. Olen keskittynyt Mummoon, vanhempiini ja serkun lapsiin, joita olen käynyt hoitamassa. Henkilökohtainen elämä on ollut tauolla. Jarkkoa ajatukseni ovat silloin tällöin kepeästi sipaisseet. Se tuntuu helpolta ja herttaiselta, ja tuo kahden viikon takainen onnellinen sunnuntaikin on kuin joku lapsena kuulemani satu. Niin irrallaan se on todellisesta elämästäni.  Minusta on nyt mukavaa antaa päähäni ajelehtia kuvia hänestä ja itsestäni, mutta siihen on syynsä. Hän on niin kaukana, ettei hän pääse sotkemaan jokapäiväistä uneliasta hiljaiseloani. Juuri rauhaa kaipaan eniten. Etten ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Että voin pyörähtää hetken sosiaalisissa kuvioissa, tulla kotiin, vetää verhot eteen ja laittaa puhelimen äänettömälle.  Jarkko ehkä luulee, että olemme matkalla seurusteluun ennen pitkää. Mutta olen tyytyväinen yksinolooni.  Tuomas taas -. Tiistaina palasin kotiin serkun luota, ja postilaatikkooni oli tungettu kimppu ruusu

  Viime viikolla tyhjensimme Mummon asuntoa, koska lääkärit totesivat, ettei hän ole kunnossa asumaan kotona. Tuntui raskaalta koota pahvilaatikoihin toisen koko elämä. Nyt Mummon tavarat on siroteltu kotiin ja omaan varastooni. Hänen mielikuvitukselliset vaatteensa, krumeluuriset hörhelöt, hatut, turkit ja kävelypuvut makaavat pakattuina kanakopissani.  Mummolla oli tapana pukeutua komeasti sävy sävyyn. Hän käytti hattuja ja näyttäviä pukukoruja ja usein korkokenkiä. Hän laittoi aina huulipunaa vaikka ainoastaan ruokakauppaan mennessään. Hänellä oli pehmeät, taipuisat hiukset, jotka asettuivat kauniille laineille. Muistoissani hän kävelee uljasryhtisenä, vilkas hymy huulillaan ja pilke silmissään.  Muistoissani hän letittää nauhoja minun ja Annan hiuksiin ennen kouluunlähtöä. Nopeat kädet tanssittavat piirakkapulikkaa, jauhot pöllyävät. Yhdessä käperrymme päiväunille valkoisen pitsipeiton päälle, violetin villashaalin alle. "Mummo, kerro siitä, kun sie olit lapsi," minä pyyd

Tapasin Jarkon kanssa viikonloppuna. Hän oli käymässä Kotikaupungissa, joten - miksei. Olemme soitelleet, ja hän on ollut tukena ja olkapäänä ongelmissani perheen kanssa.  Näimme vanhassa kaupungissa. Minä olin tapaamispaikalla ensin. Katselin lehmuksen varjosta, kun hän kiipesi mukulakivettyä mäkeä ylös, huomasi minut ja hymyili. "Minä sanoin aina, että sulle sopisi tuollainen tukka", hän sanoi heti ensimmäiseksi hyväksyvästi. Olen leikkauttanut ennen pitkälle selkään ulottuvan tukkani polkkamittaan keväällä. Uusi kampaus oli minulle uusien alkujeni symboli.  Kävimme kahvilassa ja kävelimme sitten puistoon, lännenpuoleisille rinteille, jossa kasvoi korkeaa heinää ja kuivuudessa lakastuvia niittykukkia. Myöhäiskesän ilta-aurinko paistoi suloisen lämpimästi. Makailimme ruohikossa juuri puhelematta. Jarkko riisui paitansa kuumuudessa ja työnsi sen tyynyksi päänsä alle. Minä suljin silmäni ja ajelehdin puoliuneen.  Havahduin siihen, että Jarkko oli kumartunut ylitseni ja suuteli

Yritän olla miettimättä Tuomasta. Se tuntuu helpoimmalta. Annan vain päivien kulua omalla painollaan; yritän keskittyä pikkuaskareisiin ja nykyhetkeen. Mutta aina silloin tällöin vihlaisee: olin niin häpeämättömän, käsittämättömän onnellinen hänen kanssaan koko kevään. Ja nyt kaikki on kuin pois puhallettu.  Ehkä minun ei pitäisi syyttää itseäni liian ankarasti. Jos minun pitäisi palata kesäkuun painajaismaisiin päiviin ja kaikki menisi samalla tavoin, Tuomas olisi aina töissä ja isän kanssa olisi helvetti irti. Ei minulla olisi sen enempää voimia. En voisi tehdä toisin juuri mitään.  Ehkä elämä olisi jokatapauksessa murskannut tämän hennon suhteen. Me olemme liian samanlaisia, Tuomas ja minä. Liian herkkänahkaisia, varovaisia ja passiivisia. Ja molemmat puoliksi ajattelemme, ettei toinen ole ihan todellinen, oikeaa lihaa ja punaista verta, vaan pikemminkin jotain käsistähaihtuvaa, savua, unelmaa, unta unessa.  Mutta katkeralta se tuntuu. Katkeralta. Ajattelin keväällä, että tässä on v

En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa".  Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään.  Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menet

Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen.  Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein.  Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja.  Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun olevan läheinen, ihmi

  Yhtenä päivänä elämä on salaperäisesti kuin loksahtanut paikoilleen. On kesä, on asunto Veljen kanssa, on Tuomas ja unelmia ja suunnitelmia. Seuraavana päivänä ovikello soi. Oven takana seisoo itkuinen ja mustelmainen äiti. Isä on alkanut taas juoda.  ..................................................................................................... Isä kävi katkaisuhoidossa, oli viikon kuivilla ja sitten putki alkoi taas uudestaan. Äiti asui muutamia päiviä meillä. Sillä välin isä oli saanut kotona aikaan kaaoksen. Hän oli polttanut tupakkaa sisällä, nurkissa lojui tyhjiä pizzalaatikoita. Haisi pahalle, rappiolle.   Minut ja äiti kutsuttiin perhetapaamiseen A-klinikalle, jossa i sä valehteli maireasti hymyillen, miten hienosti hänellä menee. Sitten  puhuttiin paljon siitä, miten meidän pitäisi nyt olla tukena alkoholistin toipumisprosessissa. Olin ollut sen verran naiivi, että kuvittelin sillä tapaamisella haettavan ratkaisua kaikkien hyväksi, ennen kaikkea apua juomisen lopettami

Jarkko soittelee minulle edelleen. Hänellä on melkein sanasta sanaan entiset tarinansa. Huomaan oman muutokseni nyt, kun tajuan Jarkon jääneen samaksi. Itse pystyn katsomaan menneisyyttämme sekä kylmemmin että lämpimämmin, melkein objektiivisesti ja ilman tunnekuohua. Pystyn hymyilemään hiljaista hymyä muistoilleni. Ehkä en ole kokonaan päässyt vielä yli siitä kaikesta, mutta sen verran kuitenkin, että jaksan uskoa tulevaisuuteen.  Mutta Jarkko ei ole päässyt. Tunnen kivunsekaista myötätuntoa, koska tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän liiankin hyvin. Toisaalta on hyväkin, että hänen on pakko kohdata itsensä, viimeinkin.  "Sano minulle, ettet enää rakasta mua", hän sanoi, ja lause putosi välimme kuin kylmään, tähtienväliseen hiljaisuuteen. Hetkeen en voinut edes hengähtää, kun yritin koota itseäni. Sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin hänelle: "Mie en rakasta siuta enää." Ja minun lauseeni oli kuin tähden räjähdys ja supernovan vääjäämätön luhistuminen mustaksi a

Toukokuun lopulla serkun va imo ajoi Isän ja Veljen kanssa pakettiautolla Opiskelukaupunkiin. Pakkasimme opiskelijaelämäni muuttolaatikoihin, ja palasin takaisin kotiseudulle. Minulla on Veljen kanssa kaksio h auskassa kaupunginosassa, kävelymatkan päässä keskustassa, ihanan kaupunkimetsän ja  ulkoilualueen laidalla, ja mikä parasta: Saimaa ja huikeat uimarannat ovat aivan vieressä. Alkukesä oli valoisa, hilpeä. Veljen kanssa on juuri niin hauskaa asua, kuin keväällä unelmoinkin. Minusta on tullut osa hänen sosiaalista piiriään. Käydään paljon ulkona hänen kavereidensa kanssa. Veljen paras kaveri lapsuudesta lähtien asuu naapurustossa, viettää paljon aikaa meillä ja hengaamme usein kolmisin. Miika tiskaakin välillä, koska Veli ja minä olemme siinä valitettavan laiskoja.  Myös serkkuni perhe asuu metsän toisella puolella; sinne voi heilahtaa viidessä minuutissa tuosta polkua pitkin. Olen päässyt taas hoitamaan pieniä poikia ja uutta vauvaakin välillä.   Ja minulla on Tuomas. Rakas Tuoma

  Tuomas on töissä yövartijana. Tapaamme ja vietämme aikaa enimmäkseen hänen asunnollaan ja elämme hänen työaikataulujensa mukaan. Hän on joskus niin lähellä minua ja joskus niin kaukana. Hän on minun, eikä kuitenkaan ole. Hänessä on yhä loittoa, salaperäistä yksityisyyttä, jota en voi tavoittaa ja koskettaa käsin. Siksi saan yhä olla rakastunut häneen, kuin hän olisi saavuttamaton idoli ja minä unelmoiva tyttönen.    Kun kerroin Tuomaalle, että isäni irtisanottiin juopottelun takia, hän vapisi ja puristi minua kuin hukkuva: "Mä en tiennyt, sä sanoit aiemmin, että sulla on ollut niin turvattu lapsuus." Ja sitten hän kertoi omista alkoholistivanhemmistaan. Hän kertoi, miten oli joskus tullut koulusta kotiin, jossa oli vastassa poliisiautot ja ambulanssit. Hän kertoi, miten koira, jota olimme silloin aiemmin yhdessä kävelyttäneet, oli kuollut huolenpidon puutteeseen.  Tällä kertaa seurustelumme on kuin mustavalkoinen film noir - tupakansavua, kähein äänin kerrottuja surullisia

  Minun oli hirvittävän vaikea katsoa Tuomasta silmiin, koska olin kohdellut häntä - jättänyt hänet -  niin halpamaisesti neljä vuotta aiemmin. Ja koska olen ajatellut monta kertaa, että se silloinen valintani kahden miehen välillä oli elämäni suurin virhe ja huonoin päätös. Tuomas ei kuitenkaan tullut puhumaan syyttääkseen, eikä hänellä ollut minulle vihaisia tai katkeria sanoja. Vaikka olisin ne ansainnutkin.  Kun aikanaan ihastuimme toisiimme, olimme murrosikäisiä yläkoululaisia. Kun sitten seurustelimme, olimme kotona asuvia teinejä. Nyt viimein tapasimme nuorina aikuisina. Ja paljon on molempien elämässä tapahtunutkin, monia ja vaikeitakin vaiheita.  On ihmeellistä, että tunne on yhä sama. Yhtä syvältä riipaiseva, yhtä terävänkipeä, yhtä haikea, yhtä kuulas.  On vielä ihmeellisempää, että Tuomas haluaa minut vielä.  Neljä  viikkoa sitten minulla ei ollut sanoja kertoa Tuomaasta. Ne ovat yhä vähissä.  Mutta tämän verran voin kertoa: olemme yhdessä. Tunnen taikauskoista kauhua myönt

  Oli kirkas, valoa tulviva ilta. Sulava jää maalasi siniharmaita raitoja lumipeitteisen Saimaan pintaan. Paljaat puunoksat kurottuivat taivaalle kuin tyhjät kädet hartaaseen rukoukseen. Kävelin satamassa ja kaupungilla ystävän kanssa. Mihinkään sisälle ei voinut mennä, mutta yksin kotonakaan ei pystynyt olla.   Näin se tapahtui. Yhtenä hetkenä kävelin puiston halki ja puhelin niitä näitä ystäväni kanssa. Seuraavana hetkenä katsoin Tuomasta silmiin. Hän seisoi kaveriporukassa puiston takana parkkipaikalla, ja hänen katseensa oli tiivis ja tiheä.  Historiani Tuomaksen kanssa ulottuu kymmenen vuoden päähän, lähes lapsuuteen asti. Voiko neljätoistavuotiaana vielä oikeasti rakastaa? Nyt aikuisena sanoisin, ettei voi. Mutta silti muistan, että tunne oli olemassa ja todellinen; se oli ääretön kuin tähtikirkas yötaivas ja voimakas kuin rajuilma merellä. Olimme kumpikin sydäntäsärkevän ujoja, ja kolmen vuoden ajan vaihdoimme tuhansia kaipaavia katseita ja muutamia sanoja, mutta emme ensimmäist

  Tapasin Tuomaan. Tuntuu kuin kaikki nämä vuodet tässä välissä olisivat olleet vain irvokasta painajaisunta. Ja hän - hän on vielä se sama poika, sama herkkä, ihmeellinen poika. Käteni ovat jääkylmät ja vapisevat. Sydämeni hakkaa niin kovaa ja nopeaan, että sattuu. Olen nääntymykseen asti väsyksissä, mutten pysty nukkumaan. Olen liian ylikerroksilla ja pyörryksissä. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja ekstaattisen onnellinen.  Minulla ei ole vielä sanoja - en pysty kirjoittamaan, käteni vapisevat näppäimillä ja nämä tunteet ovat nyt niin pinnassa, etten näe niitä selvästi.  

  Olen junassa menossa kotiin keskelle perhekriisiä. Isä oli lopulta irtisanottu työpaikaltaan.  Mikä näitä miehiä vaivaa? Tässä istui juuri käytävän toisella puolella keski-ikäinen mies. Humalassa, sekava, riehakkaan iloinen ja äänekäs - kunnes yhtäkkiä keskeytti tarinansa ja kysyi sopertavalla, eksyneen lapsen äänellä: "Mitä minulle tapahtuu?" Minussa taisteli sääli ja myötätunto jonkinlaista alistunutta kiukkua vastaan. Miksi me ihmiset pilaamme elämämme? Miksi annamme ratkaisun hetkien lipua ohi siinä toivossa, että kaikki korjaantuu omalla painollaan?  Kuuntelin hänen sekavia juttujaan ja nyökyttelin päätäni. Tunsin surua, kun mies puhui pojastaan ja puhkesi kyyneliin.  Minä en sitä miestä pystynyt pelastamaan, tuskin edes auttamaan, mutta ehkä onnistuin antamaan yhden miellyttävän tuokion muuten pahassa päivässä. 

Olen lukenut Anaïs Ninin päiväkirjoja. Hänellä on intuitiivista tajua, elämisen rajua kiihkoa. En voi olla vertaamatta itseäni häneen, toiseen päiväkirjan kirjoittajaan. Bloggaajaan. Kirjallisella tasolla vertailussa ei ole tietysti mieltä, koska en ole taiteilija. Mutta se prosessi, elämäntyyli, jossa riemun ja tuskan vaiheita seuraa yksinäinen analysointi, dokumentointi. On ihanaa huomata, että joku on samanlainen.  Anaïs piti kirjoittamista sairautena. Itsekin tiedostan riippuvaisuuteni blogista. Jos en pariin viikkoon kirjoita, minulle tulee outo olo: puoliksi syyllinen ja puoliksi himokas. Minulla on tarve kirjoittaa muistiin. Toisaalta kyse on eräänlaisesta velvollisuudentunnosta: "pitää" kirjoittaa. Ehkä se on halua jättää jälki tai pikemminkin pysäyttää aika, jähmettää hetki, tunne tai teko.  Aika ajoin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Se on kuin sukellus jonkun toisen maailmaan. Ja totta on, että jos en olisi kirjoittanut niitä päivityksiä, eri aikakausien Niinat

  Totuus! Minulla on ikävä Jarkkoa. Rakastajana - ei poikaystävänä. Haluan häntä niin, että voisin pyörtää kaikki pyhät päätökseni olla ikinä tapaamatta häntä. Voisin teeskennellä vaikka anteeksiantoa, rakkautta, mitä tahansa vain saadakseni hänet. Enkä tunne syyllisyyttä ajatuksistani, päinvastoin. Viis tunteista, viis tulevaisuudesta, viis yhteensopivuudesta - meidän suhteemme syvin olemus oli sula, valkohehkuinen seksuaalisuus. Sen takia emme onnistu olemaan ystäviä. Sen takia emme osanneet elää erillään.  Kenties olimme maailman huonoin pari. Emme osanneet kommunikoida emmekä ymmärtää ja olimme aina niin helvetin itsekkäitä. Mutta me osasimme rakastella. Me teimme sen ihanasti. 

Isä oli sitten juonut työaikana ja jäänyt kiinni. On vähän epäselvää, mitä nyt seuraa. Ilmeisesti hän ei suoralta kädeltä saanut potkuja.  Hänellä on nyt jokin vaihe, selittelyvimma. Hän menee taas sinne parantolaan pariksi viikoksi, ja oli ottanut yhteyttä mielenterveyspalveluun. Minulle hän on soittanut eilen ja tänään. Hän tilittää omituisen pakonomaisesti, hengästyneesti - niin kuin ottaisi takaisin niitä satoja kertoja, kun ei ole suostunut keskustelemaan. Ei hän loppujen lopuksi sano mitään uutta. Paitsi: hän pyytää tukea ja apua. Sitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.  Anteeksi hän on pyytänyt aiemminkin, ja pyysi nytkin. Ja siinä on se alkoholistin toinen puoli: muita ihmisiä suurempi herkkyys, tietty särkyvyys. Anteeksipyyntö liittyi kaikkeen tähän, hänen vanhemmuuteensa, meidän vaikeaan suhteeseemme. Lopuksi hän sanoi: "Sen mie aina muistan, kun sie synnyit. Se oli miun elämän paras päivä." Noihin kahteen lauseeseen latautui valtavasti riipaisevaa surua siitä, mitä e

  Isä. Hän on pahemmassa kunnossa kuin ikinä. Hän on juonut kuin hullu: illalla, aamulla, kotona, töissä. Hirvein asia: hän oli jäänyt kiinni rattijuopumuksesta. Se asia tekee niin pahaa, että melkein oksettaa. En voi muuta kuin olla kiitollinen, ettei hän joutunut onnettomuuteen eikä loukannut ketään viatonta ihmistä. Viimeksi Kotikaupungissa käydessäni yritin keskustella hänen kanssaan. Sanoin, etten halua hänen tuhoavan elämäänsä ja että hänen pitäisi hakeutua hoitoon. Silloin tuntui, että hän ymmärsi. Mutta tässä nyt ollaan. Pelottaa ja ahdistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.  Ja hävettää. Mistä se edes kumpuaa, tämä musertava häpeä? En minä sitä autoa ole ajanut. Mutta isän teot määrittelevät minutkin.  

  Olen aika raukkamainen. Leikin sekä Jarkon että S:n kanssa piiloleikkiä. En sano ei, mutta en sano kylläkään.   Jarkon tapauksessa raja kulkee oikeastaan kaikessa, mikä tapahtuisi pitemmän ajan kuluttua kuin huomenna. Hänen tapaamisehdotuuksiinsa vastaan maireasti, että ehkä joskus. Jos hän kysyy, milloin minulla olisi aikaa, teeskentelen, etten oikein ymmärrä ja luettelen kaikki tenttini ja muut velvollisuuteni toukokuuhun asti yhdellä hengenvedolla. En halua sopia mitään - ainakaan en halua asettaa päivämääriä. Minua alkaa ahdistaa jo, jos hän sanoo soittavansa jonain tiettynä päivänä.  Toinen raja kulkee sitten siinä, mitä suostun sanomaan ja kuuntelemaan. Minä en keskustele suhteestani häneen. Kaikista muista aiheista olen valmis avautumaan niin kuin nyt ystävälle. Mutta vaihdan saman tien puheenaihetta, jos Jarkko sanoo taikasanat ikävä tai rakkaus.  S:lle olen yhtä kamala, ellen jopa kamalampi.  S:n kanssa olen valmis juttelemaan, tapailemaan, ehkä joskus suutelemaankin. Mutta

Elämäni on jatkunut, enkä ole aikoihin ajatellut Jarkkoa osana nykyhetkeäni. Se on tuonut maailmaani keveän, valoisan pilkahduksen ja uusien alkujen tunnun.  Yksi taannoinen puhelinkeskustelu Jarkon kanssa sai minut ottamaan takapakkia. En ymmärrä, miksi hänellä on vieläkin ote minusta. Tuntuu kuin olisin taantunut ja vanginnut itseni sata kertaa ajateltujen ajatusten, tuhat kertaa puitujen tunteiden tyrmään taas kerran. Ongelmaa ei olisi, jos voisin uskotella, että kyseessä olisikin tällä kertaa sovinto tai asioiden selvittäminen. Mutta kun en enää pysty. Minusta tuntuu, että yleensä pidämme yhteyttä vain siksi, että pelkäämme muutoksia.  Tai en tiedä. En tiedä. Ajattelen eri asioita joka päivä. Joskus tunnen itseni niin vahvaksi, että ajatuskin hänen kanssaan olemisesta naurattaa. Joskus vanha, tahmea katkeruus valtaa mieleni. Pari päivää sitten tapasin itseni toivomasta, että hän säilyisi elämässäni ystävänä. Ja joskus kaipaan häntä fyysisesti: terävät muistikuvat koskettelevat minu

Olet komea kuin Lucifer itse, sinä julkea mies.  Joku turmeltunut jumala loi sinut kuvakseen.  Ei tomusta. Vaan sulasta kullasta ja myskistä, testostreonista ja eebenpuusta, marmorista  ja palaneitten naissydänten tuhkasta. Sinulla ei ole oikeutta  välinpitämättömään otteeseesi minusta. Ei oikeutta pakottaa palvomaan itseäsi, uhraamaan sieluani ja mielentyyneyttäni itsetyytyväisyytesi alttarilla. Miksi katsot minua  noilla jäähileisillä silmilläsi  kuin aikoisit repiä minut kappaleiksi himosta tai vihasta tai ainoastaan huvin vuoksi?

Olin ulkona S:n kanssa ja kaveriporukassa. Veli on ystävystynyt lukiossa poikaan, jonka isoveli on oma lukiokaverini ja yksi S:n parhaita kavereita. Abiturientit ryntäilivät täysi vauhti ja into päällä, kun taas me vanhempi sukupolvi istuimme rauhassa ja juttelimme. Oli mukavaa ja kiinnostavaa tavata näitä vanhoja koulukavereita, joilla oli virkistäviä mielipiteitä ja tietynlaista absurdia huumorintajua. Tälle näyttämölle, jossa joukko vanhoja ja uusia ystäviä istui rennosti jutustelemassa, DJ harppoi sisääntulonsa komeana ja itsetietoisena kuin Lucifer itse. Häntä vastaan kipitti sieluttoman näköinen silikoniblondi. He syleilivät toisiaan rajusti, mutta teennäisen spektaakkelimaisesti. En mahtanut mitään sille, että tuijotin paria. En mahtanut mitään sille, että pahoinvoinnin kaltainen tuntemus vihlaisi vatsaani.  Myöhemmin illalla olin tanssimassa S:n kanssa. Nojasin päätä hänen olkaansa vasten ja tunsin oloni hyväksi ja tyytyväiseksi. Kun kohotin katseeni, näin DJ:n dj:n tiskillä. P