Mansikkapelloilla, ikuisesti

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s...

Kävin tänään psykologilla. En ollut etukäteen suunnitellut, mitä sanoisin. Epäverbaalinen kun olen, niin aluksi oli vaikea avautua. Osaan kyllä nimetä ongelmani ja se on tämä: Jarkon ja minun suhde on jo kauan kiertänyt hyvin epätervettä ympyrää. Suhteemme on kierre, jonka vaiheita emme osaa kumpikaan katkaista. Eroamme, palaamme yhteen, eroamme ja palaamme yhteen. Edes tämä viimeinen ero ei ole aito, terve ero, vaan kierteen vaihe. Jarkko on alkanut metsästää minua jälleen. Vastoin omaa sydäntäni ja tervettä järkeäni tunnen sairasta houkutusta antautua saalistettavaksi. Erot ja yhteenpaluut ovat niin täynnä elämääsuurempia tunteita, että ne ovat meille jo kuin huumetta, dopamiinikoukkuja. Rakennamme tätä draamaa, jotta voimme tuntea elävämme. Koska olemme jo riippuvaisia draamasta. Ensimmäinen askel oli siis todeta ja myöntää tämä: Kyseessä ei ole rakkaustarina. Kyseessä on kierre, joka pitää oppia katkaisemaan. Toinen askel oli hakea apua.  Nyt minulla on hyvä olo ja tunne, että ...

Jarkko soitti, ja parin tunnin kuluttua hän istui isänsä ja Pikkusiskon kanssa olohuoneessamme. He olivat tulleet Kotikaupunkiin sukulaisen häihin. Äiti ja isä keskustelivat T:n kanssa, Pikkusisko jutusteli välittömästi ja pirteästi - ja itse saatoin keskittyä Jarkkoon, vain Jarkkoon. Hän ei ollut erityisen hiljainen eikä erityisen puhelias. Hän istui tuolilla rennosti, pitkät jalat ristissä. Hänen silmissään kyti koko ajan huvittunut pilke, aavistus kuumasta hymystä. Kun katseemme kohtasivat, huoneessa ei ollut enää muita, vain me kaksi. Vetovoima välillämme rätisi sinihehkuista sähköä. Unohdin saman tien  kuluneiden hiljaisten kuukausien kylmentyneet ja hiljentyneet välimme. Unohdin olla loukkaantunut. Unohdin kaiken muun ja muistin vain, miltä hänen ihonsa tuoksui, miten hänen huulensa olivat ensin pehmeät, sitten kovat ja vaativat, miten huumaantuneesti vartalomme vastasivat toisilleen. Miten syyntakeettomasti olin rakastunut häneen, yhä ja aina vain.  "Me ajatelti...

Kaksi viikkoa sitten Jarkko soitti, kuten oli luvannut. "Ei erota", hän sanoi ja: "Erotaan sitten", ja: "Ei erota." Hän vaihtoi mielipidettä kymmenen minuutin välein. Minä itkin ja puhuin, mitä sylki suuhun toi. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäi: "Ei erota", mutta se olisi vielä vaihtunut, ellemme olisi lopettaneet puhelua. Menin suihkuun, istuin lattialla ja nojasin otsaa polviini. Istuin siinä kauan - kunnes kyyneleet loppuivat. Kokosin itseni kai vain työntämällä hänet mielestäni. Jos olisin koko ajan vatvonut, voimani olisivat loppuneet. Ja ne olivat loppumassa pian joka tapauksessa. Olin elänyt seurustelun ja eron välitilassa jo kuukauden. Mikä se helvetin esikartano taas olikaan nimeltään, limbo? Ystävänpäivänä lähetin Jarkolle katkelman Caj Westerbergin runosta:  Jos ihmistä häiritään,  jos häntä on häiritty, hän valitsee väärin ja häiriintyy. Tai oikein. Tai  jättää valitsematta. Sillä Jarkko valitsi väärin tai oikein...

Sanoin Jarkolle puhelimessa, etten halua taukoa, että olisi parempi erota heti. Hän meni hiljaiseksi ja sanoi sitten, ettei ollut ajatellut niin. Hän olisi halunnut vielä miettiä.  Miten ristiriitainen hän onkaan. Hän antaa vaikutelman vahvuudesta, varmuudesta ja itsetietoisuudesta, mutta tosiasiassa hän on aivan eksyksissä. Jarkko ei tunne sydäntään. Todellista vahvuutta on pystyä kuuntelemaan sydäntään ja tekemään sen neuvon mukaan.  Hän sanoi muutaman lauseen: "Eilen minä aattelin, et kyllä minä varmaan sut haluan", ja: "Minä en halua menettää sua." "Mutta et sie halua miuta ottaakaan", vastasin, mihin Jarkko: "Saatan minä halutakin."  Minusta tuntui, niin kuin en olisi tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Tämä on niin surullista. Ja niin raivostuttavaa. Älytöntä. Mietin Marian sanoja: "Jos sen pitää miettiä, että haluaako se sinut, niin se ei ole fiksu." No - ehkä Jarkko ei ole fiksu. Minä en tiedä, mitä hän miettii ja miks...

Jarkko oli luonani Opiskelukaupungissa viikon. Päivät olivat tulvillaan tammikuun auringon puhtaanvalkoista kirkkautta. Öisin maahan leijaili kevyttä pakkaslunta, joka pölysi askelten alla kuin tomusokeri. Kävimme viikonloppuna teatterissa. Istuimme parvella punaisen sametin ylellisessä hehkussa, kattokruunujen himmeässä kajossa ja pidimme koko näytöksen ajan toisiamme kädestä. Yhdellä kävelyretkellä löysimme vanhasta keskustasta suloisen pikku kahvilan, jossa hehkui tuli kaakeliuunissa, pöydillä oli virkatut pitsiliinat ja koko tunnelma oli sadunhohtoinen.  Loppuviikon valvoimme pikkutunneille ja puhuimme. "Meidän pitäisi ehkä lopettaa tämä suhde", hän sanoi, "vaikka minä tiedän, että tuun hulluksi, jos joudun elämään ilman sua."  Viime yönä hiivin jälleen kylpyhuoneeseen turtana puheistamme, avuttomana hänen päätöstensä edessä. Se ei ollut valinta. Se oli tuskin tietoista. En itkenyt, en ajatellut. Istuin tyhjässä ammeessa ja liu'utin partaveitsen...

Olemme jälleen yhdessä, Jarkko ja minä. Olemme jälleen ajautuneet yhteen. Joskus muutama vuosi sitten oli yhtä luonnollista olla hänen kanssaan kuin oli hengittää. Ne ajat näyttävät nyt niin legendaarisilta: katseet koulunpihalla, Jarkko komeana armeijan univormussaan, Keskustakadun suloiset toisiinsa käpertymisen päivät - muu maailma oli kaukana, utuinen ja vailla merkitystä. Olimme viattomia vielä.  Ensimmäisestä erostamme on yli kaksi vuotta. Sen jälkeen kaikki on tapahtunut mielettömästi ja nopeasti, muutaman kuukauden jaksoissa. Olemme tulleet ja menneet, jättäneet ja pettäneet, repineet ja tulleet revityiksi. Tyventä ja rauhaa ei ole ollut hetken vertaa, vain myrskyn silmän hiljaisuutta. Kuitenkin jokin vetää meitä yhteen aina uudestaan ja uudestaan. Tottumus? Addiktio? Intohimo? Rakkaus? Tällä kertaa mitään ei ole luvattu. Kesän alussa menin hänen luokseen Itäiseen Kaupunkiin pelkkää kevytmielisyyttäni. Minulla oli takana kaksi viikkoa Miikan kanssa, ja tuns...

Pyöräilen aamuisin kesätöihin paikallisen tehtaan toimistolle noin seitsemän kilometrin matkan. Teen vientisihteerin töitä, eli käytännössä laskutan. Työ on mukavaa ja mielenkiintoistakin. Toimisto on valoisa ja avara. Työkaverit ovat ystävällisiä. Muitakin kesätyöntekijöitä on samassa toimistossa: pian valmistuva tradenomi, joka on töissä kolmatta kesää, saksalainen vaihto-opiskelija ja lukiokaverini isosisko Kotikaupungin yliopistosta. Kesätyöntekijöistä on pidetty hyvää huolta: meillä oli yhteinen perehdytyspäivä, johon sisältyi tehdaskierros. Yhtenä iltana meidät vietiin illalla syömään, saunomaan ja pelailemaan leikkimielisiä pihapelejä. Tulin tikkakilpailussa kolmanneksi ja sain palkinnoksi Teema-mukin tehtaan logolla.  Muuten kesä Kotikaupungissa on alkanut hiljaisesti, unisesti. Anna ei ole tullut vanhempiensa luo. Tiinakin on töissä, samoin Maria. En voi olla tuntematta haikeutta, kun muistelen viime kesää: niitä vapaita, huolettomia öitä ja pitkiä, kuumia rantapäi...

Sunnuntaina kysyin sängyssä: "Miks sie oot niin kiree? Tai et sie oo kiree, sie vedät semmosta roolia?" "Ai, millasta roolia minä vedän?" Jarkko ärähti. "Sie puhut miulle niinku vieraalle", sanoin hiljaa. Jarkko käännähti äkkiä kärsimättömästi ympäri: "Se on totta. En minä oo oma itteni. Minä välitän sinusta joskus enemmän ja joskus vähemmän." Tunsin nopean, huimaavan putoamisen tunteen. "Miten mie voin luottaa sinuun, jos yhtenä päivänä sie välität ja toisena et?" kysyin ahdistuneena. "Kyllä minä haluun olla sun kanssa", Jarkko sanoi, "mutta minä tarkoitin sillä välittämisellä, että joskus meillä ei ole mitään yhteyttä." Seuraavana aamuna huusin hänelle: "Ei sinun tarvii istua siinä enää mitään sanomatta kuin tunti. Se on onneks aika lyhyt aika." Paikasin ikkunan auki. Kiskoin lakanaa vuodesohvalta, ja Jarkko nousi ja meni lukemaan Hesaria pöydän ääreen. "Se on hirveen helppoo, kun sie tiedät, e...

Sanaton päätös yhteisestä yöstä oli tehty jo, kun suutelimme ensimmäisen kerran. Mutta silti jännitti niin, että sydän nousi kurkkuun, kun levitimme vuodesohvan ja petasimme. Tuntui mahdottomalta riisuutua Jarkon nähden, joten livahdin vessaan vaihtamaan yöpaidan ja pesemään hampaat ja kasvot. Avasin lettini. Seisoin pitkään paikoillani, hengittelin syvään ja katsoin itseäni silmiin peilistä. Lopulta tulin ulos ja kävelin hänen luokseen kuin ujo neitsytmorsian.  Jarkko koski olkapäätäni, silitti tukkaani päälaelta pitkälle selkään. "Sinä oot niin kaunis, niin seksikäs", hän sanoi hiljaa. Olin niin pois tolaltani, etten pystynyt vieläkään katsomaan Jarkkoa, vaan räpyttelin ripsiäni poskillani. Jarkko tarttui varoen leukaani ja kohotti kasvojani. Avasin silmäni, nostin katseeni hänen silmiinsä ja upposin niihin. Hänen silmissään oli yhtä aikaa surua ja hymyä, intohimoa ja epävarmuutta. Minun silmissäni paistoi paljaana ja hurjana rakkaus, jonka olemassaolon olin yrittä...

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin. Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vasta...

"Jarkon pitäisi jättää siut rauhaan, mutta loppujen lopuksi siehän oot jo päässyt siitä yli", sanoi Maria. Tiina ja Anna sanoivat  samoin, vähän eri sanoin, mutta yhtä tiukasti kuitenkin. Olen vastannut kaikille painokkaasti, että se on totta ja juuri niin. Olen edelleen vihainen ja hyvin häkeltynyt koko Jarkon keskustelunavauksesta. Sain kommentin  (kiitos Täti-ihminen) , jonka mukaan Jarkon sanat olivat erittäin manipulatiivisia. Tiedän, että ne ovat. Jarkko tuntee tasan tarkkaan minun nappini ja miten niitä painellaan. Vaikka ymmärrän tämän ja vaikka minulla on kaikki syyt epäillä hänen jokaista sanaansa, niin silti hänen kirjeensä on vaikuttanut minuun. Hänen sanansa ovat kuin lyijypaino, joka vetää minua hitaasti pinnan alle.  Viime päivinä olen kadonnut ajatuksiini ja tutkinut sydäntäni. Vihaa - kyllä. Epäluuloa - kyllä. Paljon kipua ja surumieltä. Sata kysymystä, jotka ovat jääneet vaille vastauksia. Ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkein ristiriitaisint...

Tarkoitus oli tavata ja tunnustella, että aloittaisimmeko kuitenkin alusta vielä kerran. Jarkko oli tulossa luokseni seuraavana päivänä, ja minä puuhailin hyväntuulisena kaikkea pientä ja mukavaa. Ostin ruokaa, sovitin vaatekaupassa kesäisiä mekkoja, siivoilin. Illalla Maria piipahti luokseni pari olutpulloa tuliaisinaan, istuimme parvekkeella ilta-auringossa ja juttelimme niitä näitä. Puhelimeni soi hiukan ennen kahdeksaa. Se oli Jarkko, joka ilmoitti, ettei tulisikaan. Selitys oli, ettei hänellä ollut rahaa junalippuun. Muka. En edes osannut sanoa hänelle mitään, koska olin niin häkeltynyt, vihainen ja loukkaantunut. Olin suhtautunut koko juttuun erittäin varauksellisesti ja minua oli epäilyttänyt niin hänen kirjeensä, puhelunsa kuin vierailusuunnitelmansakin. Silti olin kiistattomasti pettynyt, ja jotenkin nöyryytetty. Maria piti minulle tiukan puhuttelun ja sanoi, että tällä kertaa minun pitää uskoa ja hellittää lopullisesti. Jarkko on liian arvaamaton, liian piittaama...

Olemme puhuneet puhelimessa monta yötä läpeensä, elämästä, meistä, kaikesta. Lopulta yhtenä yönä uskalsin kysyä. Eikä hän tiennyt. Tai ei uskaltanut. Tai ei raaskinut. Jarkko sanoo haluavansa opetella elämään itse; siten, ettei yksinäisyys pelota. Pinnistelin pystyäkseni ymmärtämään. Minä en halunnut lopettaa enkä erota taas uudestaan. Rakastan häntä, enkä voi uskoa, etteikö hänkin rakastaisi minua. Eihän mikään ole muuttunut: en minä, ei hän. Me olemme samat ihmiset. Mitä ikinä välilämme on hukassa, me voimme vielä löytää sen takaisin. Se kaikki on yhä olemassa: yhteinen nuoruuttemme, historiamme, kosketuksemme voima. Me. "Jos tehtäis niin, ettei tavattais eikä ees soiteltais johonkin aikaan", ehdotin varovasti. "Kuukauteen?" Ja kuukaudesta me sovimme. En tiedä. Toivon, että ikävä ja perspektiivi avaavat hänen silmänsä. Mutta tajuan, että se voi olla long shot. Todennäköisempää on, että vain ostan aikaa ja siirrän väistämätöntä vähäsen eteen päin. Mutta ai...

Toukokuisena iltapäivänä pyöräilin rautatieasemalle Jarkkoa vastaan sisälläni tunnetilojen cocktail, villi eikä välttämättä hyvänmakuinen sekoitus jännitystä, odotusta, vihaa, iloa, kipua, rakkautta. Ensimmäisenä ja vahvimpana läsnä oli kuitenkin outo varautunut varovaisuus. Mikään puheenaihe ei oikein tuntunut turvalliselta tai luontevalta. Olimme keväällä puhuneet ja kirjoittaneet toisillemme paljonkin, ja niissä keskusteluissa olivat olleet ovet auki toistemme sieluihin. Mutta nyt kun tapasimme kaiken jälkeen tunnustellaksemme yhteen palaamisen mahdollisuutta, odotin enemmän. Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja. Mutta ei tilanne ollut niin selkeä omastanikaan puolestani. Suhteessamme oli ollut paljon hyvää, mutta myös huonoa. Meidän olisi pitänyt pystyä kohtaamaan ne asiat ja toisemme, puhumaan ongelmistamme, puhumaan erosta ja sen syistä, yhteenpalaamisesta ja sen syistä...