Viime viikolla menimme Anun kanssa Helsinkiin tapaamaan Tiinaa. Tiinan uuteen perheeseen kuuluu hänen äitinsä mies ja tämän poika, joka on saman ikäinen kuin me. Myös Leena oli kotosalla.
Mummo soitti juuri ennen lähtöämme kertoakseen paistaneensa valtavat määrät karjalanpiirakoita. Voisi ajatella, ettei niihin voi kyllästyä, mutta meidän perheessä näin on päässyt käymään. Meillä on pakastinkin täynnä piirakoita. Sain sitten kuningasajatuksen viedä tuoreita karjalanpiirakoita tuliaisiksi Helsinkiin, ja ne tekivätkin hyvin kauppansa. Tiinan perheen mielestä oikea piirakoita leipova karjalaismummo taisi olla jotenkin eksoottinenkin. Kävimme tyttöjen kanssa kaupungilla ja Linnanmäellä, juttelimme ja nauroimme myöhään yöhön.
Kaiken sen ilonpidon ja naurun takana olin kauhuissani. Kuukautiseni olivat myöhässä, mitä ei ikinä tapahdu. Olen tavallisesti tarkka kuin kello. Laskin päiviä ja öitä, ja päädyin siihen juhannukseen. Olin kauhunsekaisen varma että jos olen raskaana, niin olen raskaana juhannusheilalle. Ajattelin aborttia ja ajattelin itseäni teini-ikäisenä yksinhuoltajana, unelmiani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Ajattelin, mitä isä ja äiti sanoisivat. Hirveintä oli ajatella Jarkkoa. En ole kertonut hänelle juhannuksen tapahtumista mitään. Enkä kerrokaan, koska rakastan kai häntä yhä. Toisaalta - öisin, kun mietin unettomana ja peloissani, saatoin nähdä mielessäni pienen vaaleakiharaisen lapsen, jonka silmät nauroivat minulle. Tappaako hänet, kaapia hänet kohdustani?
En nyt kuitenkaan ole raskaana. Olin vain myöhässä. En tiedä, mitä olisin tehnyt, ja onneksi ei tarvitse tietää. Helpotukseni suuruutta ei voi kuvailla. Olen taas vapaa suunnitelemaan tulevaisuutta, joka voi olla missä vain, mitä vain. Vapaa unelmoimaan. Vapaa tekemään virheitäkin, mutta jatkossa vähäsen vastuuntuntoisemmin.
