Epävarmuutta ja aggressiivis-passiivista käytöstä

Kun Jarkko on Toisessa kaupungissa, minua riivaa jokin. Ei mustasukkaisuus eikä kateuskaan, koska en koskaan kuvittele tai epäile, että hän pettäisi minua. Mutta jokin. Epäilys, epävarmuus. Siellä on tukiverkko: äidin ja siskon lisäksi muita sukulaisia ja isovanhemmat. Hän solahtaa uuden kaupungin kuvioihin helposti, käy salilla, baareissa, saa kohta uusia kavereita, viihtyy - kotiutuu. Ja minä huomaan ajattelevani, että ei hän enää kuulukaan minulle ja ehkei meidän yhteinen aikamme ollutkaan mitään muuta kuin välivaihe.

Viimeeksi kun kirjoitin, taisin sanoa että yksinäisyys tuntui hyvältä ja oikealta. Sen tunteen särkymiseen riitti yksi ilta, kun odotin sovittua puhelinsoittoa Jarkolta. Tunnit kuluivat. Hyvä ja oikea muuttui ensin ikäväksi, sitten suruksi, sitten vihaksi. Seuraavana aamuna hyväntuulinen ja pirteä poikaystäväni soitti ja pyyteli anteeksi: hänellä oli ollut niin kiireinen päivä ja hän oli käynyt niin monessa paikassa eikä ollut ehtinyt soittaa. Jotenkin hänen iloisuutensa ja kiireisyytensä tuntui minusta vain vahvistukselta, etteivät epäilykseni ja epävarmuuteni olleet ollenkaan perusteettomia.

Halusin oikeastaan heittää puhelimen seinään, toivottaa Jarkon ja koko Toisen kaupungin helvettiin, huutaa ääneni käheäksi. Suuttua teatraalisesti ja näyttää tunteeni. Mutta sen sijaan meillä oli vain tyhmä aggressiivis-passiivinen epäriita, jonka jälkeen me molemmat olimme vihaisia ja onnettomia.

Ehkä hän ei tänä iltana tule.

Muuttoja ja muutoksia

Yksinäisyys. Tuntuu oikealta olla yksin; tänään siinä ei ole enää mitään ahdistavaa tai tuskastuttavaa. Koti on aivan hiljainen ja unohdettu. Sytytin itselleni kynttilän.

Jarkon määräaikainen työ päättyi jouluna, ja samalla hänen piti luopua työsuhdeasunnosta. Aloitimme uuden vuoden pakkaamalla ja siivoamalla. Tuntui hieman haikealta, mutta tosissani en kaipaa keskustakadun aikaa. Siellä elettiin pilkehtiviä ilon päiviä ja onnellisiakin päiviä. Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kohdallaan. Ei se rakkaudesta kiikastanut. Ehkä kypsyydestä. Minun oli vaikea sopeutua yhdessä asumiseen, ja sitten kun pikkuhiljaa aloin oppia, olimme jo kohta tekemässä muuttoa pois. Jarkko asuu nyt äitinsä ja Pikkusiskon luona ja pääsee nyt viimein töiden loputtua kunnolla keskittymään pääsykokeisiin lukemiseen.

Uuden vuoden tienoilla herkistyy pohtimaan niin menneitä kuin tulevia. Mutta juuri nyt tuntuu kovin hämärältä ja sumuiselta ajatella tulevaisuutta. Tänä vuonna minusta tulee ylioppilas, ja vuoden kuluttua voin olla missä tahansa. Jarkon ja minun tarina taas - siihen on kirjoitettu jo niin monia yllätyskäänteitä ja nurinkurisuuksia, että on mahdotonta ennustaa mitään. Tahtoisin mennä eteen päin jotenkin. Toisaalta en pysty kuvittelemaan elämääni ilman hänen rakkauttaan, tarvitsen häntä. Kuitenkin minua pelottaa ja epäilyttää, että voiko suhde selvitä tästä muutoksesta. Me olemme asuneet ja eläneet yhdessä, ja nyt hän on Toisessa Kaupungissa ja minä Kotikaupungissa. Jatkossa tapaamme minun vanhempieni talossa tai hänen äitinsä huoneistossa. Pidämme kyllä toistemme perheistä, mutta silti olemme vieraisilla ja muistamme koko ajan olevamme kylässä. Ei ole omaa rauhaa, ei yhteistä eikä yksityistä (Jarkollahan ei tosiaan ole edes omaa huonetta siellä, vaan vain sänky keittiössä). Joten kaikki pitää tehdä toiset huomioiden, pitää riidellä hiljaa ja rakastella hiljaa. Aika näyttää.