Mansikkapelloilla, ikuisesti

Kun Jarkko on Toisessa kaupungissa, minua riivaa jokin. Ei mustasukkaisuus eikä kateuskaan, koska en koskaan kuvittele tai epäile, että hän pettäisi minua. Mutta jokin. Epäilys, epävarmuus. Siellä on tukiverkko: äidin ja siskon lisäksi muita sukulaisia ja isovanhemmat. Hän solahtaa uuden kaupungin kuvioihin helposti, käy salilla, baareissa, saa kohta uusia kavereita, viihtyy - kotiutuu. Ja minä huomaan ajattelevani, että ei hän enää kuulukaan minulle ja ehkei meidän yhteinen aikamme ollutkaan mitään muuta kuin välivaihe. Viimeeksi kun kirjoitin, taisin sanoa että yksinäisyys tuntui hyvältä ja oikealta. Sen tunteen särkymiseen riitti yksi ilta, kun odotin sovittua puhelinsoittoa Jarkolta. Tunnit kuluivat. Hyvä ja oikea muuttui ensin ikäväksi, sitten suruksi, sitten vihaksi. Seuraavana aamuna hyväntuulinen ja pirteä poikaystäväni soitti ja pyyteli anteeksi: hänellä oli ollut niin kiireinen päivä ja hän oli käynyt niin monessa paikassa eikä ollut ehtinyt soittaa. Jotenkin hänen ilois

Yksinäisyys. Tuntuu oikealta olla yksin; tänään siinä ei ole enää mitään ahdistavaa tai tuskastuttavaa. Koti on aivan hiljainen ja unohdettu. Sytytin itselleni kynttilän. Jarkon määräaikainen työ päättyi jouluna, ja samalla hänen piti luopua työsuhdeasunnosta. Aloitimme uuden vuoden pakkaamalla ja siivoamalla. Tuntui hieman haikealta, mutta tosissani en kaipaa keskustakadun aikaa. Siellä elettiin pilkehtiviä ilon päiviä ja onnellisiakin päiviä. Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kohdallaan. Ei se rakkaudesta kiikastanut. Ehkä kypsyydestä. Minun oli vaikea sopeutua yhdessä asumiseen, ja sitten kun pikkuhiljaa aloin oppia, olimme jo kohta tekemässä muuttoa pois. Jarkko asuu nyt äitinsä ja Pikkusiskon luona ja pääsee nyt viimein töiden loputtua kunnolla keskittymään pääsykokeisiin lukemiseen. Uuden vuoden tienoilla herkistyy pohtimaan niin menneitä kuin tulevia. Mutta juuri nyt tuntuu kovin hämärältä ja sumuiselta ajatella tulevaisuutta. Tänä vuonna minusta tulee ylioppilas, ja