Mansikkapelloilla, ikuisesti

  En ole rakastunut S:iin. Vaikka haluaisin olla. Hänessä on kaikki ominaisuudet, jotka minusta ovat tärkeitä miehessä. Hän on älykäs, rehellinen, kohtelias, taiteellinen ja lahjakas. Hänessä on sellaista kultareunaista, harvinaista, vanhanaikaista kunnollisuutta. Nautin hänen seurastaan, pidän hänestä sydämestäni ja arvostan häntä. Voisin niin kuvitella tulevaisuuden hänen kanssaan, turvallisen ja suloisen. S. valmistuisi DI:ksi ja minä ekonomiksi. Menisimme naimisiin samassa kirkossa, mistä pääsimme yhtä aikaa ripille, ja häävieraina olisi yhteisiä lukiokavereita.  Rakentaisimme omakotitalon Kotikaupunkiin, länsialueelle, lähelle rantaa ja mukavia ulkoilureittejä.  S. haluaisi koiran, minä kissan ja me molemmat kaksi lasta. S. ei ikinä pettäisi minua, toisi ruusuja merkkipäivinä, maksaisi laskut ajallaan, muistaisi kummilastemme syntymäpäivät.  Voisin rakastaa häntä. Niin helposti. Ajan mittaan.  Mutta rakastuminen, intohimo joka puhaltaa jaloiltaan kuumana t...

Minua ajettiin takaa: tunkeilija oli jo sisällä kotonani ja juoksin pakoon pitkin pitkiä, ahtaita, mutkittelevia käytäviä. Pelastauduin kylpyhuoneeseen viime hetkellä. Paiskasin oven kiinni ja yritin lukita sitä. Käteni vapisivat, enkä ollut saada avainta lukkoon. Lopulta onnistuin ja huojentuneena, hengästyneenä nojauduin seinää vasten. Seisoin siinä huohottaen, silmät ummessa, huulet raollaan ja yritin saada henkeäni tasaantumaan. Kun avasin silmäni, takaa-ajajani  - DJ - seisoi edessäni. Lukko ei ollutkaan pitänyt. Minua ei enää pelottanut. Olin nolo ja hämilläni: luulin olleeni turvassa lukitun oven takana, mutta hän olikin katsellut minua koko ajan ja nähnyt jotakin yksityistä. Uni loppui suudelmaan.  Näen siis DJ:stä unia. Se huvittaisi häntä, saisi hänen kulmansa kohoamaan uteliaasti. Peliä ajatellen uneksiminen tietää murskatappiota.  Suututtaa koko uni. Suututtaa oma suhtautumiseni.  Mikäköhän minua taas vaivaa?  Miksen osaa pitää kurissa...

Kolme kesää sitten olin Tiina-serkun kanssa kaivamassa perunoita. Aurinko paistoi selkään ihanan kuumana. Minulla oli saappaat ja farkkusortsit jalassa, tukka pitkällä letillä. Perunat lentelivät ämpäriin rytmikkäästi, niin että multa pöllähteli. Puhuimme tulevaisuudesta, joka odotti kulman takana täynnä lupauksia. Puhuimme minun pääsykokeistani ja Tiinan kutsumusammatista. Unelmoimme muutosta suureen kaupunkiin, suureen elämään. Hikisen ja multaisen päivän jälkeen kävelimme rantasaunalle. Kuuma auringonhohde suli sinertäväksi, raikkaaksi kesäyön hämäräksi. Me saunoimme ja uimme, uimme ja saunoimme. Uimme järven yli vastarannalle, jonne ei ollut kilometrinkään matka. Matkalla pysähdyimme polkemaan vettä ja kellumaan.  Muistan ylioppilaskesäni päivät kirkkaina, puhtaina, lujina ja selkeinä - täynnä unelmia ja tähtipölyä. Olin silloin niin valmis pakkaamaan ja muuttamaan uuteen elämääni toiselle puolelle Suomea. Ajattelin olevani vahva ja että osaisin, pystyisin ja selviäis...

Kun täytin kesällä kahdeksantoista, sain tällaisen pienen kirjeen, joka paitsi hymyilytti myös vähän itketti. "5.4.2011 Nyt on huhtikuu, kevät tulee. Rakastathan sinäkin kevättä? Voi, sinä olet kokenut jo 18 kevättä, tunnet kai itsesi hurjan kokeneeksi. Minä näen ulos katsoessani loskaista lunta, vaaleita seiniä, tyhjän pihan. Onko sinun maailmasi iloisempi? Toivon niin! Esitän sinulle joitain kysymyksiä: Oletko kirjoittanut kirjasi? Tai maalannut taulun? Niin, nehän ovat minun haaveitani, suuria haaveitani. Sinulla on niin paljon enemmän tietoa. Kuusi vuotta... Meille tapahtuu vielä paljon, sinä 18-vuotias. Sinä olet pöyristyttävän vanha, täysi-ikäinen jo. Miltä se tuntuu? Hmm... varmaan hauskaa. Minustakin se olisi ihanaa. Saada itse päättää asioistaan, voida olla niin vapaa, VAPAA, saada oma koti. Niin, oletko sinä jo muuttanut omaan taloosi ja oletko sinä kihloissa? No, et ehkä vielä. Kuule, haluatko sinäkin yhä 1 tai 3 lasta, minä ainakin. Minä kaipaan sinn...

Aamulla torilla kärräilin varastotavaroita edestakaisin juuri kiinnittämättä huomiota asiakkaisiin. Yhden kahvikojun edessä istuva mies seuraili minua laiskasti katseellaan - vaistosin katseen, niin kuin katseen vaistoaa, mutta en välittänyt siitä tavallista enempää. Sitten katsoin tarkemmin, ja hänessä oli jotain... rennon viileässä tavassa istua, katseessa, vaatteiden tyylissä. Yhtäkkiä mies nousi, oikaisi pikkutakkiaan ja lähti kävelemään suoraan kohti. Ja ohi. Seisoin siinä tomaattilaatikoineni sydän takoen ja ajattelin: "Nuo kasvot, nuo siistit kiharat? Kulkiko  Hänen  Täydellisyytensä  toisen kerran ohitseni?" Jotain hän minussa taas herätti, kun kaksi kesää sitten herätti naisen. Muistan, kuinka  unelmoin  tästä aikuisesta miehestä Rhodoksella. Ja kuinka silloin ensimmäistä kertaa jotain todellista oli tapahtumaisillaan, elämä alkamaisillaan. Jarkko sanoi minulle kerran: "Mä pelkään sitä, kun sinä oot ni...

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa, mutta tältä sen täytyy tuntua. En ole vieläkään toipunut viikonlopun tapahtumista. Käytökseni. Tuomas. Jarkko. Tunne, että olen pettänyt kaikkia. Ihastukseni Tuomakseen liittyi varhaiseen teini-ikääni, yläkouluun, jännittävään rimpuiluun lapsuuden ja nuoruuden välissä. Kuinka monta tuntia vietinkään ennen unelmoimalla hänestä, kuinka monta koulupäivää tuijotin kuin hypnoosissa hänen profiiliaan luokan toisella puolen. En ole voinut unohtaa Tuomasta. Hän on aina ollut kipeänsuloinen haave, täyttymätön kaipaus - jotakin kaunista, puhdasta ja viatonta - jotakin joka ei ole tästä maailmasta. Voi kuinka olisin halunnut säilyttää hänen muistonsa tahrimattomana, unenomaisena, rakkaana. Mutta tämän jälkeen voin muistaa vain häpeän. Tästälähin hän on minulle mennyt. Minusta on ikään kuin repeytynyt palanen, jota ilman en tiedä, miten osaan olla. Kunpa sitä ikinä ei olisikaan sattunut. Mutta en voi kääntää aikaa taakse, en mahda tälle mitään. Jos...

Perjantai-iltana lähdin Ailan kanssa kaupungille. Kuuma, päihdyttävän auringonhehkuinen ilta, joka vaihtui nopeasti viiltävän viileäksi yöksi. Kiertelimme rutiininomaisesti ympäriinsä, monta, monta kierrosta - kunnes noin miljoonannella kierroksella törmäsin Tuomakseen. Pysähdyin hänen eteensä. Hän oli vähän humalassa ja hymyili huolettoman iloisesti, kädet syvällä kauhtuneensinisen farkkutakin taskuissa. Tällä kertaa ei ollut häivettäkään siitä kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta, joka leijui ympärillämme kun kohtasimme yhtä yllättäen  edellisen kerran . Aloimme muitta mutkitta jutella ja jatkoimme kiertämistä yhdessä. Tapasimme monia entisiä yläkoulun aikaisia tuttuja ja pysähdyimme juttelemaan kaikkien kanssa. Timpankin - yhden Tuomaan parhaista ystävistä ja minun kaverini jo alakoulun ajoilta. Timpan kanssa me vähän niin kuin imitoimme seurusteluakin noin yksitoistavuotiaina, norkoilimme huoltoasemalla, leikimme lumisotaa koulun pihalla ja meille kotiin tullessaan T...

Olimme tänään Ellin rannalla koko aamupäivän. Uin paljon: sukeltelin ja kelluin silmät kiinni keskellä turkoosia, läpikuultavaa, ihanaa, viileää Välimerta. Olen edelleen aivan hullaantunut mereen. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin syntynyt uudestaan täällä Rhodoksella meren vaahdosta kuin Afrodite. Minulla oli muuten tänään rantakaverikin: väsynyt, raihnainen kulkukoira lönkytteli varjoni alle, aurinkotuolini taakse ja asettui siihen nukkumaan.  Viime yönä olin rauhaton enkä saanut unta. Kuvittelin, että hiipisin yöpaitasillani käytävään ja menisin koputtamaan Hänen Täydellisyytensä ovelle. Hän avaisi oven, vähän unisena, ehkä parransänkisenä, kiharat sekaisin ja katsoisi minua kysyvästi. Pujahtaisin sisään ja sanoisin: "Olen neitsyt. Opettaisitko minua?" Ääh - kuvitelmia... Niitä minulla oli Tuomaksestakin monta vuotta. Kuvitelmia ja unelmia eikä mitään muuta. En kuitenkaan uskaltaisi. Milloin uskallan? Milloin elämä vihdoin alkaa?