Suhde kuin vuoristorata

Miten tässä taas kävi näin? Olen niin epäuskoinen, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Vaikka ihan itsehän minä olen tieni valinnut: tuntien itseni ja tuntien Jarkon. 

Jarkko ja minä riitelimme viime viikonloppuna niin katkerasti, että olen vieläkin uupunut ja turta. Kaikista vaikeista puheista ja monista kipeistä sanoista huolimatta mikään ei selvinnyt. Saatoimme kumpikin puhua, mutta emme aidosti keskustelleet yhdessä. Emme niin, että ajatuksemme olisivat kohdanneet. Jäi kauhea olo, että jotain on kohtalokkaan pielessä. Enkä tiedä, mikä. 

Jarkko oli kuin kivisen seinän takana. En tavoittanut häntä lainkaan enkä ymmärtänyt hänen tunnetilaansa. Näin ja aistin, että häntä ahdisti. Mutta hän ei kertonut, mikä oli syynä. Oletin tietysti, että minä. Itse itkin ja raivosin, anelin ja kyselin. Jarkko tuntui katselevan minua kuin kymmenien kilometrien päästä, kuin olisin ollut hänelle vieras ja yhdentekevä. 

Traumani edellisestä erostamme ovat aivan liian pinnassa, aivan liian tuoreita. Luulin kuluneina kuukausina menneeni eteen päin elämässäni ja kasvaneeni, vahvistuneeni. Mutta pienikin vihjaus siitä, että Jarkko ei haluaisikaan minua, vei minut sekunnissa kuilun partaalle. Olen liian herkkä ja ylireagoin massiivisesti. Se on minun puutteeni, jota olen jo pyytänyt anteeksi.

Mutta mikä Jarkkoa vaivaa? Saanko koskaan tietää? 

Suunnittelimme kihloihin menemistä vain muutama viikko sitten. Ja nyt mietin, että olemmeko jo eron partaalla. Uskomatonta. Suhteemme on kuin vuoristorata. Rakastan huippuja, mutta nämä pudotukset on vaikea kestää. 

Lähdön läheisyydestä he turvaa saa

Juna lähti yhdeltä. Asemalla seisoimme sylikkäin, ja minä puhuin poski hänen karheaa villakangastakkiaan vasten: "En halunnu, että tästä tulis tällasta. En haluu tuhlata aikaa riitelemiseen ja että myö kuljetaan onnemme ohi." "Ei kai sitä kukaan haluu", Jarkko vastasi. "Välität sie miusta?" "Mitä?" "Välitätkö sinä minusta?" toistin. "Mitä sinä luulisit?" hän sanoi ja käänsi kasvoni ylöspäin, "mutta ei se aina oo välittämisestä kiinni." Itku kouri rintaani: "Mistä se sit on kiinni? Mistä se on kiinni?" "Tää juna lähtee nyt", Jarkko sanoi, "meillä ei oo aikaa jutella." Minä vain itkin voimattomasti. "Älä nyt itke, älä itke, Niina", Jarkko lohdutteli minua kuin pientä lasta, "minä haluun olla sun kanssa, enkä minkään itkutytön kanssa. Lupaa mulle, ettet enää itke." Nyökytin päätäni kykenemättä puhumaan, valehtelin. 

"Soitellaan", Jarkko sanoi ja astui sisään junavaunuun. Käännyin ja otin pari askelta, pysähdyin. Ihmiset vilkuilivat minua ja vedin hupun päähäni, vääristyneiden kasvojeni ja kyynelteni peitoksi. Juna lähti. Kävelin kotiin ja itkin koko matkan. Kun pääsin sisään, käperryin lattialle ja itkin ääneen, sitten hiljaa. Lopulta kyyneleet loppuivat, ja makasin vain siinä maassa talvitakkeineni, kenkineni, tyhjää tuijottaen. 

Minua pelottaa. 

Shut up, just shut up, shut up

Sunnuntaina kysyin sängyssä: "Miks sie oot niin kiree? Tai et sie oo kiree, sie vedät semmosta roolia?" "Ai, millasta roolia minä vedän?" Jarkko ärähti. "Sie puhut miulle niinku vieraalle", sanoin hiljaa. Jarkko käännähti äkkiä kärsimättömästi ympäri: "Se on totta. En minä oo oma itteni. Minä välitän sinusta joskus enemmän ja joskus vähemmän." Tunsin nopean, huimaavan putoamisen tunteen. "Miten mie voin luottaa sinuun, jos yhtenä päivänä sie välität ja toisena et?" kysyin ahdistuneena. "Kyllä minä haluun olla sun kanssa", Jarkko sanoi, "mutta minä tarkoitin sillä välittämisellä, että joskus meillä ei ole mitään yhteyttä."

---

Seuraavana aamuna huusin hänelle: "Ei sinun tarvii istua siinä enää mitään sanomatta kuin tunti. Se on onneks aika lyhyt aika." Paikasin ikkunan auki. Kiskoin lakanaa vuodesohvalta, ja Jarkko nousi ja meni lukemaan Hesaria pöydän ääreen. "Se on hirveen helppoo, kun sie tiedät, että mie rakastan siuta, niin sie voit tehdä miulle ihan mitä vaan." Kokosin sohvaa, eikä Jarkko osoittanut mitenkään kuulevansa sanaakaan. "Mie en jaksa tuollasta. Mie en jaksa kattoo tuollasta", jatkoin jo itkuisella äänellä. "Ja mitähän minäkin oon sulle tehny!" Jarkko kivahti ja meni vessaan ajamaan partaansa. 

MInä istuin lattialle ja purskahdin itkuun. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin ja istui viereeni. "Mie en jaksa", sanoin, "että sie et sano miulle mitään koko aamuna." "Ethän sinäkään oo sanonut mitään", Jarkko totesi rauhallisesti. Hän piteli minusta kiinni, pyysi anteeksi. Nyt olisi ollut niin helppoa vain suudella häntä, hymyillä. Mutta minä sanoin: "Saat anteeksi. Kyllä mie annan anteeksi, sen minä osaan. Toivon, ettei minun tarviis antaa siulle anteeksi mitään." "En minä halua, että sinä kärsit", Jarkko sanoi. "Mutta en minä tarvii paljon ollakseni onnellinen", sanoin, "Minä vain haluan, että tämä onnistuu." "Niin minäkin haluun. Mutta ei se oo mikään itseisarvo, jos toinen kärsii", Jarkko sanoi. "Se että jompi kumpi kärsii ei ole mikään syy, vaan seuraus", sanoin varovasti ja jatkoin: "Se että sie sanot noin, panet sie minut nyt kokeeseen?" Jarkko sanoi kylmä ääni täynnä ivaa: "Jarkko panee mut kokeeseen. Minä oon uhri."

Jo mennyttä?

Onko se jo mennyttä? Olinko onnellinen kuukauden vain tullakseni hulluksi pelosta ja tuskasta?

---

Meillä oli helvetillinen viikonloppu. Tunsin olevani kuin näkymätön: hän ei katsonut minua, ei koskenut minua eikä puhunut juuri mitään. Launataiyönä yritimme puhua, mutta se oli toivotonta. Jarkko sanoi, että hänellä on ongelmia. Mutta mitä ongelmia? Hän ei kertonut. Yritin kysyä, olenko minä tehnyt jotain. Jarkko otti puheeksi edellisen viikonlopun hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa, kun olimme kaupungilla tavanneet hänen ystäviään. "Kun sinä olit niin vaivautunut, ihan kuin olisit halunnut päästä äkkiä pois." Ja: "Mikset sinä voi olla oma rento ittes? Miks sinulla pitää olla semmonen asenne?" Ja vielä: "Ei sinun tartte olla niin ylisulkeutunut."

Sitten minä tosiaan sulkeuduin. Tuntui niin pahalta. Enkä voinut edes mitenkään puolustautua. Minä olen vaivaantunut ja sulkeutunut, mutta en varmasti epäystävällisyyttäni. Vaan koska olen ujo ja introvertti ja tarvitsen aikaa uusien ihmisten kanssa. Sen iltainen keskustelu päättyi melkein siihen. Jarkko väitti vihaisena, etten osaa puhua. Ja minun sydämeni pumppasi kauheita, suolaisia kyyneleitä, kun valvoin ja mietin, miten viallinen ja pohjattoman huono olenkaan. 

Ensirakastumisen kanssa on vaikea kilpailla

Seurustelen hänen kanssaan, Jarkon kanssa. Olemme löytäneet seksin uudelleen vaivatta ja opimme toisemme taas nopeasti - tai tuskin olemme paljon unohtaneetkaan. Se on kuin ihmettä. Että kaiken sen jälkeen - vihan ja unohduksen jälkeen - saan olla hänen kanssaan ja rakastaa häntä. 

Vaikeampaa on aloittaa alusta koko suhde, yhdessäolo, puhuminen ja nauraminen. Toki tiesin sen jo ennalta. Meillä on melkein liikaa historiaa. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja tunnemme toisemme alusta loppuun. Tunnemme toistemme taustat, ystävät ja perheet; meillä on jo tapa olla yhdessä ja monia yhteisiä tarinoita. Ei tarvitse esittää mitään eikä salata mitään. Toisaalta historiamme on myös este. Uusi suhde olisi ehkä helpompi aloittaa. Palaamme ajatuksissamme ja puheissamme molemmat usein ensirakastumiseemme. Olimme niin nuoria, melkein lapsia vielä ja seurustelimme kumpikin ensimmäistä kertaa. Se oli jännittävää ja ihanaa aikaa, kiivaan onnellista - kuin mahtipontisen sinfonian alkusoitttoa, joka saa ihokarvat nousemaan pystyyn. Se odotuksen tunne, se lataus: että jotain ainutlaatuista ja valtavan suurta oli alkamaisillaan. Että elämä alkoi juuri NYT. Me rakastuimme toisiimme ja rakastuimme rakkauden tunteeseen. Rakastuimme toistemme rakastumiseen. Ja uskoimme vähän omahyväisestikin olevamme ihka ensimmäiset ihmiset maailmassa, jotka ovat löytäneet sellaisen tunteen ja seksin ihmeen. 

Kenenkään toisen on mahdotonta kilpailla ensirakastumisen kanssa, koska kukaan muu ei ikinä voi olla se ensimmäinen. Mutta yllättäen myös Jarkon ja minun on uudelleen aloitetussa suhteessamme hieman vaikea kilpailla ensimmäistä suhdettamme vastaan. Voimme rakastaa ja rakastua silmittömästi, mutta koskaan emme voi palata ajassa taakse päin. Emme voi enää palata viattomuuden aikaan. Liikaa on tapahtunut.

Yhteinen yö

Sanaton päätös yhteisestä yöstä oli tehty jo, kun suutelimme ensimmäisen kerran. Mutta silti jännitti niin, että sydän nousi kurkkuun, kun levitimme vuodesohvan ja petasimme. Tuntui mahdottomalta riisuutua Jarkon nähden, joten livahdin vessaan vaihtamaan yöpaidan ja pesemään hampaat ja kasvot. Avasin lettini. Seisoin pitkään paikoillani, hengittelin syvään ja katsoin itseäni silmiin peilistä. Lopulta tulin ulos ja kävelin hänen luokseen kuin ujo neitsytmorsian. 

Jarkko koski olkapäätäni, silitti tukkaani päälaelta pitkälle selkään. "Sinä oot niin kaunis, niin seksikäs", hän sanoi hiljaa. Olin niin pois tolaltani, etten pystynyt vieläkään katsomaan Jarkkoa, vaan räpyttelin ripsiäni poskillani. Jarkko tarttui varoen leukaani ja kohotti kasvojani. Avasin silmäni, nostin katseeni hänen silmiinsä ja upposin niihin. Hänen silmissään oli yhtä aikaa surua ja hymyä, intohimoa ja epävarmuutta. Minun silmissäni paistoi paljaana ja hurjana rakkaus, jonka olemassaolon olin yrittänyt kieltää yhdeksän kuukautta - itsepintaisesti ja turhaan. Kun hän veti minut syliinsä, me vajosimme hengästyneisiin suudelmiin kuin pyörteeseen, kuin kuohuvaan koskeen. Hän riisui minut, ja minä hänet. Hän nousi päälleni ja tuli sisääni. Halusin häntä niin silmittömästi, niin sokeasti. Ja me rakastelimme, rakastelimme ja räjähdimme orgasmiin nopeasti, rajusti, jumalaisesti. 

Myöhemmin makasimme vierekkäin kyljittäin. Katselimme onnea ja rakkautta toistemme silmissä ja tunsimme häikäistynyttä ihmetystä. 

Riita ja sovinto

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin.

Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vastasi ja jatkoi: "Senkö takia sinä kutsuitkin minut tänne, että toivoit voivas huomata, ettet enää tunne mitään? Miksi sinä sitten äsken lähdit mukaan, hymyilit mulle ja suutelit mua?" 

Olimme molemmat melkein kyynelissä. En olisi tahtonut riidellä enkä syytellä - enkä halunnut olla katkera. Mutta pakkohan meidän oli puhua. Emme voineet vain jatkaa ikään kuin niitä erossaolon kuukausia ei olisikaan ollut. Hipaisin varovasti hänen käsivarttaan ja kuiskasin: "Et sinä olis täällä, jos minä en rakastais siuta." Jarkko kietoi kätensä ympärilleni, ja seisoimme pitkään niin, vain hiljaa toisistamme kiinni pitäen. Hengitimme toistemme tuoksua ja toistemme surua, kunnes viimein rauhoituimme.

Kunnes pystyimme puhumaan menneisyydestä rauhallisesti ja sovinnollisesti.  

"Luulin, että voisin olla koskematta sinuun."

Iltapäivällä keittiössä Jarkko suutelee minua ensimmäisen kerran: tarttuu käteeni hymyillen pientä hymyä ja vetää minut luokseen. Uppoan hänen syliinsä, hänen sydämensä takoo poskeani vasten, hengitän hänen tuoksuaan ja minua huimaa. Hitaasti ja tunnustellen hänen suunsa laskeutuu huulilleni, ja suudelma on ensin varovainen ja hellä. Mutta kiihotumme ja kuumennumme molemmat, kun maistamme toisemme. Suudelma syvenee, ja pian katoamme siihen kuin yön silkkiseen pimeyteen. Halu vihloo syvällä lantiossani kuin terävä, polttava survaisu. Irtoamme lopulta syleilystä säikähtäneinä, sydän rajusti hakaten ja kädet täristen.  "Minä luulin, että voisin olla koskematta sinuun edes ensimmäisenä iltana", Jarkko kuiskaa käheästi ja tukahtuneesti hiuksiini. Enkä minä pysty vastaamaan, koska olen kuin päihdyksissä pinnalle kohoavista tunteistani. Kätken kasvoni painautumalla hänen rintaansa vasten ja ajattelen sekavasti: "Miten niin? Totta kai sinä kosket minuun, totta kai sinun pitää koskea minuun." 

Juna lähestyy ja minua pelottaa

Jarkon juna lähestyy kilometri kilometriltä, minuutti minuutilta. En tiedä, miten ikinä voin selvitä tästä päivästä. 

Jos voisimme tavata kevyesti suhtautuen, ilman odotuksia, ilman sitoumuksia. Tavata vain: jutella ja pitää hauskaa. Mutta pakostakin otan tämän vakavasti. 

Tämä on erilaista kuin uuden suhteen aloittaminen: vaikeampaa, merkityksellisempää. Kaikki nämä minun flirttisuhteeni viime aikoina ovat vaatineet minulta niin vähän: hellyyden palasia, joitakin jaettuja ajatuksia. Jarkko on eri juttu, ja hänen kanssaan se tulee menemään aivan toisin. Hän pyyhkäisee ylitseni kuin myrskytuuli, vie sieluni mennessään ja ottaa minusta kaiken irti. 

Ylenpalttiset tunteet pelottavat minua. Antautuminen pelottaa. Haluan suojata itseni, mutta hänen kohdallaan en pysty siihen. 

Salaisuuteni

Minulla on salaisuus. Se kuplii sisälläni, kun puhun Marian kanssa puhelimessa. Se kihelmöi sormenpäissäni, kun en päivitä blogiani päiviin. Se on yksityinen, vaalittu salaisuuteni, joka on käynyt sitä kalliimmaksi, mitä pitempään siitä olen vaiennut. Hyvä on: olen ollut yhteydessä Jarkkoon. 

Jäin pyörittelemään mielessäni Jarkon kirjettä ja hänen sanojaan. Muistelin viime vuotta ja aikaisempia. Päivä päivältä aloin ajatella yhä ristiriitaisemmin, kunnes en enää tiennyt mistään mitään. Minusta tuntui, että kierrän vain kehää ajatusteni kanssa. Lopulta päätin kirjoittaa ja ehdottaa keskustelua. Hän soitti minulle toissapäivänä Toisesta Kaupungista ja eilen maalta. Eilen puhuimme puoli kahdeksasta puoleen neljään, kahdeksan tuntia. Miten monta väärinkäsitystä tässä matkan varrella onkaan ollut. Niin kuin se viime toukokuinen tapauskin. 

Hän tulee Opiskelukaupunkiin viikonloppuna. Jotta voimme puhua lisää.

Minusta tuntuu ujolta, hauraalta, epävarmalta ja toiveikkaalta. On kuin sydämessäni olisi pieni lamppu täynnä tähtien hiljaista valoa. En minä mitään odota enkä vaadi. Olen tyytyväinen, jos saamme selvitettyä epäselvät asiat ja solmittua auki jääneet langanpätkät. Olen kiitollinen, että olen pääsemässä yli katkeruudesta. 

I am over you

"Jarkon pitäisi jättää siut rauhaan, mutta loppujen lopuksi siehän oot jo päässyt siitä yli", sanoi Maria. Tiina ja Anna sanoivat  samoin, vähän eri sanoin, mutta yhtä tiukasti kuitenkin. Olen vastannut kaikille painokkaasti, että se on totta ja juuri niin.

Olen edelleen vihainen ja hyvin häkeltynyt koko Jarkon keskustelunavauksesta. Sain kommentin (kiitos Täti-ihminen), jonka mukaan Jarkon sanat olivat erittäin manipulatiivisia. Tiedän, että ne ovat. Jarkko tuntee tasan tarkkaan minun nappini ja miten niitä painellaan. Vaikka ymmärrän tämän ja vaikka minulla on kaikki syyt epäillä hänen jokaista sanaansa, niin silti hänen kirjeensä on vaikuttanut minuun. Hänen sanansa ovat kuin lyijypaino, joka vetää minua hitaasti pinnan alle. 

Viime päivinä olen kadonnut ajatuksiini ja tutkinut sydäntäni. Vihaa - kyllä. Epäluuloa - kyllä. Paljon kipua ja surumieltä. Sata kysymystä, jotka ovat jääneet vaille vastauksia. Ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkein ristiriitaisinta on se, että uskon tuntevani sen oikean Jarkon, hänen sisimpänsä. Eikä hän ole puhtaasti ja mustavalkoisesti paha ihminen, vaikka minun on ehkä helpointa kuvitella niin.    

Jarkko haluaa minut takaisin

Pyysin Jarkkoa jättämään minut rauhaan. Sain tänään vastaukseksi seitsensivuisen kirjeen. Rankkaa tekstiä. Hän sanoo samoja asioita kuin niin monta kertaa ennenkin: rakkaudesta, loppuelämästä, ettei voi unohtaa minua, että ajattelee minua koko ajan. Ja: 

"Meidän suhteessa on ollut kaikki mahdolliset esteet, ne ovat olleet meille molemmille aivan liikaa siihen nähden, mitä olisimme ansainneet."

"Miksi emme voisi tunnustaa virheitämme ja unohtaa menneet?"

"Sinä et voisi katsoa minua silmiin ja kieltää, että rakastat minua."

"Haluan sinut takaisin sinne, minne olen sinua kauan kaivannut."

Olen niin vihainen, helvetin vihainen. Kaikki tulvii takaisin mieleeni, kaikki: miten huonosti hän kohteli minua, miten rumasti hän jätti minut. Epävarmuuteni, pelkoni, yksinäisyyteni - haavat, jotka ovat tuskin ehtineet parantua. Ja nyt yhtäkkiä tällainen mielenmuutos. Mitä se on tarkoittavinaan? Mitä muka?

Avaruusromua

Juna Kotikaupunkiin oli perjantaina iltapäivällä tupaten täynnä. Edessäni istui parvi iloisesti rupattelevia tyttöjä, ja minä yritin sulkea korvani ja uppoutua kustannuslaskennan syövereihin. Se onnistuikin - kunnes joku tytöistä heläytti nimen:

"Teemu."

Vilkaisin penkkirivien välistä ja näin Teemun seisomassa selin minuun; hän pyyhkäisi juuri tummia hiuksiaan otsaltaan riipaisevan tutuin elein.

Kumarsin päätäni kannettavan näyttöä kohti, kuin olisin voinut kadota sen taakse. Tuijotin ruutua hievahtamatta, kulmat kurtussa. En nähnyt mitään enkä tajunnut mitään, paitsi käsieni hienoisen tärinän ja veren jyskytyksen korvissani. En voinut keskittyä mihinkään, paitsi Teemun raukeaan, pehmeään ääneen parin penkkirivin päässä. 

Kun hän lähti kävelemään käytävää pitkin, hautauduin yhä syvemmälle näyttöni taakse. Tietenkin turhaan. Teemu käveli kohdalle, ohitti minut, astui sitten askeleen taakse ja tervehti: "No, moi!" "Moikka!" Totta kai ääniimme sekoittui pieni, valheellinen yllättymisen teeskentely. Juurihan hetki sitten katseemme olivat kohdanneet, ja minä olin räpäyttänyt ripseni alas nopeasti kuin kolibri siipensä. Juttelimme. Teemu se enimmäkseen puhui, ja hänkin hiukan liian nopeasti, hiukan ylitsepursuavasti. Kuin täyttääkseen sanoilla välissämme leviävän galaksin, jonka tyhjyydessä ajelehti yhtä sun toista avaruusromua: juhannus, tuhat ja yksi merkityksen täyttämää katsetta. Se yksi yö Juhon kämpällä. Ja Milla. 

Minun täytyi ponnistella nostaakseni katseeni hänen silmiinsä, hymyilläkseni, säilyttääkseni sosiaalisen kontrollini. Se oli piinallista. Mitä Teemu mahtoi ajatella minusta? Näkikö hän lävitseni? Että olen edelleen jumalattoman ihastunut häneen, että olen tajunnut sen liian myöhään ja menettänyt hänet. 

Miksi Teemu? Miksi juuri hän? En ymmärrä, miksi kiusaan itseäni ajattelemalla häntä - enkä kuitenkaan pysty lopettamaan. Viime vuosi olin niin hirveä, niin vaikea, ja minä olin niin haavoittunut ja raadeltu. Sitten tuli kesä ja Teemu - ja ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin olevani ehjä ja kaunis ja kiinnostunut elämästä. Hän oli minulle tärkeä monin tavoin. Miksi myöntää se nyt, kun on liian myöhäistä?

"Jos välität pisarankin verran, et edes kokeile."

Jarkko kirjoitti minulle. Se oli surullinen viesti, jossa ei saatu sanotuksi ponnisteluista huolimatta juuri mitään. Ukki oli saanut kesällä sairaskohtauksen ja käytännössä kuollut Jarkon käsiin. Ukki oli Jarkolle tärkeä samaan tapaan kuin Mummo on itselleni: ihminen, joka on pysyvä, turvallinen ja jonka rakkautta ei tarvitse kyseenalaistaa. Pikkusisko oli kertonut tapauksesta jo kesällä: minua itketti Jarkon puolesta, ja olisin halunnut lohduttaa. Mutta niin myrkyttyneet ovat välimme, etten voinut edes soittaa. Lähetin siis vain adressin perheen äidille. 

Kirjeessä Jarkko kertoi, että Ukin kuolema oli saanut hänet haluamaan selvittää asiat kanssani. Jottei mitään jäisi sanomatta, jos meille jommalle kummalle tapahtuisi jotain. Hän pyysi anteeksi ja kertoi ajattelevansa minua joka päivä, vaikka emme ole edes nähneet yhdeksään kuukauteen. Ja hän kuulosti niin masentuneelta ja surulliselta, että sydäntäni riipi. Kaikesta huolimatta, vihasta ja unohduksesta huolimatta, hänen surunsa teki minutkin pohjattoman surulliseksi.

Perimmäinen ja ensimmäinen impulssini oli siis vastata jotain kilttiä ja lämmintä, tehdä hänet onnelliseksi. Mutta en uskaltanut. En enää. Mietin kauan, vastaisinko mitään. Lopulta viestini oli yhtä surullinen, mutta huomattavasti viileämpi ja peräänantamaton. Kirjeeni loppui näin: 

"Viimeiset kuukaudet olen ollut hyvin tyytyväinen, tavallaan seestynyt ja olen päässyt jatkamaan elämääni. Pyydän, että kunnioitat sitä. Paljon on toisin, emmekä tiedä, pystyisitkö sinä enää sekoittamaan elämäni. Jos vielä pisarankin verran välität minusta ja siitä, mitä meillä kerran oli, et edes kokeile."

"Ei parane kuin naimisella"

Minulla on Kotikaupungissa yksi vuosia kestänyt flirttisuhde, josta en ole varmaan ikinä tullut kirjoittaneeksi. Mies on DJ, paikallinen kuuluisuus ja varsinainen persoona. Hän avasi pelin ensimmäisen kerran, kun olin vasta seitsemäntoista ja alaikäisenä tanssimassa. Hän oli aikansa hymyillen katsellut minua tiskinsä takaa, mutta harppoi yhtäkkiä tanssilattialle luokseni ja sanoi: "Hei, tää seuraava biisi on sulle." Sitten hän meni ja laittoi soimaan Bruno Marsin "I think I wanna marry you". Minä punastuin ja häkellyin enkä tiennyt mitä tehdä - ja miestä nauratti. 

Mutta siitä lähtien olemme vilkuilleet toisiamme tanssilattian yli, flirttailleet. Nauttineet toisillemme esiintymisestä, toistemme katsomisesta. Minulle se on ollut turvallista leikkiä ja huvitusta kaikessa epätodellisuudessaan. Enkä minä ole enää helposti häkeltyvä ja viaton seitsemäntoistavuotias. Olen oppinut pelaamaan, hallitsemaan halun auraa. Viime kesänä minusta tuntui joskus jopa siltä, että kun hän katseli minua, valta oli siirtynyt minun käsiini.

Viime lauantaina DJ heitti Annan ja minut kotiin. Asumme samoilla hoodeilla. Hän tarjosi kyytiä itsevarmasti ja kuin ohimennen, mutta vaikutti silti oudon hermostuneelta tai levottomalta jenkkiautossaan, puhui liian nopeasti ja rummutti rattia sormillaan. Anna oli vauhdikkaalla päällä, puhui puhumistaan ja vaati saada nähdä DJ:n koiran. Ajoimme siksi hänen talonsa kautta ja pysähdyimme pihalle, jossa Anna silitteli koiraa. DJ pyysi meitä tulemaan käymään baariin seuraavana iltana, mutta olimme molemmat jo lähdössä takaisin opiskelukaupunkeihimme. Joten toivotimme hyvät yöt, ja Anna ja minä kävelimme lyhyen loppumatkan kotiin. "Tuo ei muuten parane kuin naimisella", Anna kuittasi minulle suorasukaiseen tyyliinsä, viitaten ikuisuuksia jatkuneeseen flirttailuuni DJ:n kanssa. Jäin miettimään asiaa. No hitto, miksei?

Mutta toisaalta ei sittenkään: flirtti itsessään on niin nautittavaa, että miksipä pilata sitä. Eikä minusta ehkä olisi siihen: seksiin ilman tunnetta. Tai en tiedä - minusta on tullut kylmempi ja kyynisempi kuin ennen. Mikä on minun prosessini ja mihin se päättyy?   

Pelkkää kesäyön unelmaa

Anna on alkanut seurustella omassa opiskelukaupungissaan. Hän kertoili uudesta suhteestaan viikonloppuna Kotikaupungissa. En ole nähnyt häntä yhtä rakastuneena ja onnellisena moneen vuoteen. Viimeksi varmaan joskus lukioaikoina, silloin kun hän vielä oli ensimmäisen poikaystävänsä I:n kanssa. Toivon, että tämä poika osaa kohdella häntä kunnolla. Vaikka oikeastaan mielikuvitukseni ei edes pysty hyväksymään, että joku loukkaisi häntä tai jättäisi hänet. Kuka voisi olla niin tyhmä? Ihailen ja rakastan Annaa itse rajattomasti enkä näe hänessä ainuttakaan vikaa. Päinvastoin: Anna on minusta parempi, fiksumpi, kauniimpi ja hauskempi kuin kukaan muu. "Joskus mie oon pelänny, ettei kukaan mies voi ikinä olla mulle tärkeempi kuin sie", sanoin myöhemmin samana yönä kotikatujemme risteyksessä. Maa oli valkoinen kuurasta, ja hengityksemme huurusi. Anna veti minut syliinsä tiiviiseen halaukseen ja kuiskasi hiuksiini melkein äidillisen lohduttavasti: "Kuule, mie oon ajatellu ihan samalla tavalla - ihan samalla tavalla."

Meillä oli takana hulvaton yö Kotikaupungissa. Baarikierroksemme oli päättynyt yökerhoon, joka oli täynnä tuttuja ja lukiokavereita. Juho halaili Annaa, ja minäkin vaihdoin jossain vaiheessa hänen kanssaan poskisuudelmia. Taisin jopa sanoa Juholle olevani hänen puolellaan ja toivovani, että Anna valitsisi hänet. Kohtasin myös lopulta Teemunkin, Millan kanssa. Kyllä he seurustelevat. Aluksi minua jännitti, ja katsoin itsepintaisen tiiviisti Millaa, ettei minun olisi tarvinnut katsoa Teemua silmiin. Mutta tilanne kyllä vapautui. Enkä tiedä, välitänkö edes enää. He sopivat toisilleen hyvin - ja jos minulla olikin jotain Teemun kanssa heinäkuussa, niin ehkä se oli pelkkää kesäyön unelmaa. 

Kyllästynyt peleihin

Tulin juuri koulubileistä, eikä minulla ole lainkaan sellainen olo kuin hyvistä pirskeistä kotiutuneella ihmisellä. Eijei. Meillä oli kyllä aluksi mukavat etkot Iinan luona. Siellä oli vakioporukka, jonka kanssa vietämme paljon aikaa koulussa ja vapaa-ajalla: Iina, Maria, Tommi, Miika ja minä. Iina on ihana energiapakkaus, joka on pohjakoulutukseltaan tradenomi ja ollut jo ennen yliopistoa työelämässä. Tommi ja Miika ovat parhaat kaverit. Tommi on hienovaraisen älykäs ja huumorintajuinen. Miika on suorapuheinen, terävä ja kova flirttailemaan. Pelailimme lautapelejä.

Menimme koulubileisiin kymmenen maissa. Tanssimme vähän, seurasimme illan ohjelmia. Pojat hävisivät omille teilleen. Maria lähti kotiin ennen puoltayötä, ja me jäimme Iinan kanssa vielä hetkeksi. 

Santeri käyttäytyi bileissä raivostuttavasti! Ihan kuin hän olisi suuttunut minulle tai jotain, väisteli katsettani eikä tullut juttelemaan. En tiedä. Joka tapauksessa teeskentelimme, ettemme nähneet toisiamme. Typerää. Peliä, peliä, peliä. Olen niin hiton kyllästynyt peleihin; en jaksa leikkiä, en jaksa esittää mitään - ja kuitenkin teen sitä. 

Miksei sitä voi olla suora ja aito: että jos joku miellyttää, niin miksi ei voi olla rehellinen? Miksi pitää alkaa laskea pisteitä aina, aina, aina? Aamulla soitan Santerille ja sanon, että. Että peli on pelattu tai jotain.   

Irtiottoja, baarimikkoja ja ruotsalaispoikia

Irtiotto arjesta Marian kanssa: kävimme risteilyllä. Hemmottelimme itseämme ensin porealtaassa ja sitten nautiskelemalla ihania ruokia a la carte -ravintolassa. Illallla laivan yökerhossa en osannut päättää, kumpaan olin enemmän ihastunut: suklaasilmäiseen ruotsalaispoika Jonakseen vai karun miehekkääseen baarimikko Atteen. Jonas oli laivalla kaveriporukan kanssa, ja yksi kavereista, Peter, oli ruotsinsuomalainen, mikä helpotti illan keskusteluita. Tanssimme koko illan aivan pähkinöinä. Tiedättekö sen tunteen: kun on niin hauskaa, että puhkeaa nauramaan noin vain ihan pelkästä ilosta. Jonas oli siinä suhteessa sukulaissieluni, että olisimme voineet pyöriä tanssilattialla koko yön kaiken unohtaen. Maria ja Peter kävivät sentään välillä ulkona tupakalla, mutta me tanssimme toisillemme tietoisuus rytmin läpitunkemina, väsymättä, hengästyneesti nauraen. 

Kävin vähän väliä baaritiskillä hakemassa jäävettä ja höpöttelemässä baarimikon kanssa. (Minulla on vakava baarimikko-syndrooma, mistäköhän sekin johtuu?) Hän kiehtoi minua jotenkin tavattomasti. Loppuillasta Atte tuli katsomaan, kun tanssimme, pompimme, heiluttelimme päätämme, nauroimme katketaksemme, taoimme käsillämme - Sommartiden Hej! "Ai, ootsää löytäny äijän?" hän huikkasi minulle ja minä vastustin: "Een!" Jos hän olisi ehdottanut jotain... Mutta hän ei ehdottanut. Toisaalta myös Jonas oli söpö ja herttainen, joten sanoin Atelle hyvästit yökerhon sulkiessa puoli viideltä.

Loppuaamun istuimme Jonaksen ja Peterin seurueessa kahvilan pöydässä, kunnes yksi toisensa jälkeen antoi periksi ja hiipi hyttiinsä nukkumaan. Minä ja Jonas sinnittelimme viimeisinä puoleen seitsemään asti ruotsin ja englannin sekaisessa keskustelussa, kunnes päätimme illan kuutoskannella siveään suukkoseen. Ehdin vielä nukahtaa hetkeksi, pakata ja käydä viimeisillä tax free -ostoksilla. 

Tänään olen vain nukkunut ja nukkunut. Santeri soitti, mutta sanoin hänelle, etten mitenkään jaksaisi tehdä mitään enää tämän päivän kuluessa. Enkä ole jaksanutkaan. 

Uskomaton poika. Mutta.

Tällä hetkellä elämä on niin tavattoman mutkatonta ja seesteistä, että hämmästyttää. En odottanut mitään hyvää tältä syksyltä, päinvastoin: ajatus opiskelusta ja Opiskelukaupungissa herätti alistunutta ja lamaantunutta epävarmuutta, mielikuvia stressistä ja surusta. Vaikka eihän minulla ole nyt syitä suruun ja masennukseen kuten viime keväällä. 

Viime viikkoina olen ollut mukana monenlaisissa kivoissa pikku tapahtumisissa: koulubileissä, pubi-illoissa, kaverin tupareissa. Olen tapaillut Santeria silloin tällöin. Hän on kyllä uskomattoman hauska poika, mutten oikein tiedä, minkälainen suhde meillä on. Minun elämäni on jotenkin pientä hänen elämäänsä verrattuna. Hän tuntee pyörryttävän monia ihmisiä eli on verkostoitunut, toimii ylioppilaskunnassa ja ainejärjestöissä, suunnittelee koko ajan jotain ja on mukana kaikenlaisissa hohdokkaissa, muodikkaissa aktiviteeteissa. Santeri melkein hengästyttää minua. Hän on kiinnostava, rento, sosiaalisesti lahjakas, fiksu, hauska, täynnä elämää. Hänestä on vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa. 

Viihdyn hänen kanssaan - kyllä. Seksi on hienoa - kyllä. Olen iloinen, kun hän soittaa - olen todella. Mutta olenko rakastunut? Ehkä en, ehkä en vielä kuitenkaan. Mutta aion antaa Santerille ja tälle suhteelle aikaa ja tilaisuuden ja katsoa, mihin tie vie. 

---

Tiina mainitsi puhelimessa ohimennen nähneensä Teemua Kotikaupungissa kauppakeskuksessa. En ole ollenkaan enää ajatellut Teemua. Ja toisaalta taas olen, paljonkin. Minua kiinnostaa hillittömästi kuulla hänestä - ja Millasta. Ovatko he yhdessä? Vai onko Milla sittenkin poikaystävänsä kanssa? Jos olen itselleni aivan rehellinen, niin tunnen edelleen jotain, kun ajattelen Teemua. Ihastusta, halua, jotain. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. 

Ensi viikolla menen käymään Kotikaupungissa - Annakin tulee, ihanaa! Alitajuisesti toivon saavani asiat järjestykseen tai päätepisteeseen siellä. 

Treffejä, ystäviä, sinkkuelämää

Maria on läheisimpiä ystäviäni ja kavereistani se, jonka kanssa olen eniten tekemisissä joka päivä. Meitä yhdistää myös samanlainen tausta. Olemme niitä, jotka ovat täällä yliopistossa luokkaretkellä. Kummankaan vanhemmat eivät ole korkeasti koulutettuja. Molempien isällä on alkoholiongelma. Kaikki raha mitä meillä on, on itse ansaittu kesätöissä. Ja kumpikin luimme pääsykokeisiin ihan yksin, ilman että kukaan olisi kustantanut valmennuskursseja. Jos emme näe koulussa, niin soittelemme. Oikeastaan puhumme puhelimessa joka tapauksessa joka päivä, puhumme kaikesta. Kaikesta intiimistä (suhteista, seksistä, vanhemmista, sisaruksista) ja kaikesta triviaalista (mitä söimme lounaaksi, siivoamisesta).

Mutta olen huomannut, että minun sinkkuelämäni jotenkin kismittää Mariaa. Hänellä ja Nikolla on vakiintunut, hyvä ja turvallinen suhde. Siinä missä minä olen kesällä humunnut ympäriinsä, he ovat viettäneet aikaa kahden mökillä. Viime kesänä minun elämäni oli yhtä juhlimista, baareja, diskoja, poikia ja bileitä. Mariaa ärsytti kuunnella jutteluani elämäni tästä puolesta, siltä minusta ainakin tuntui. 

Nyt kun kerroin, että olen tapaillut pari kertaa Santeria, Maria puuskahti: "Sitä mie vähän epäilin." Ja: "Ai, meidänkoululaisen kanssa - siehän tuut hulluksi!" Sitten hän vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa siivonneensa ja vieneensä matot ulos tuulettumaan. Olen vähän että, mitä? WTF? Kokeeko ystäväni ehkä jotenkin uhkaksi sen, että minä en ole vakiintuneessa parisuhteessa? 

---

Kävin eilen Santerin kanssa treffeillä aurinkoisella merenrannalla ja pursiseuralla, ja sitten iltapäivällä tulimme meille. Joimme kahvia, ja ehdotin pienoisena huumorintajutestinä, että katsoisimme Netflixistä Dirk Gently -sarjaa. Santeri läpäisi testin hyvin, nauroimme vedet silmissä, katketaksemme. Myöhemmin illalla rakastelimme uudella sohvallani, ja se oli hellää, hyvää, hauskaa, rehellistä. Tunnen itseni lämpöiseksi ja kissamaisen tyytyväiseksi.

Ehkä tästä alkaa jotain tai ehkä ei. Joka tapauksessa nämä ovat hyviä, valoisia hetkiä, ja minulla on ollut hauskaa.  

Taskussa uusi puhelinnumero

Aloitin uuden syksyn Opiskelukaupungissa käymällä elokuvissa ja pubikierroksella Marian ja Nikon kanssa. Marian poikaystävä Niko on tuttuni jo lukiosta - hyvä tyyppi, joka on aina innostunut ja välitön. Lisäksi hänellä on aina jotain mielenkiintoista sanottavaa, joten ilta oli rentoa hauskanpitoa ja hyviä keskusteluita. Menimme viimeiseksi yökerhoon, jossa jätin pariskunnan kahden ja liehuin ympäriinsä itsekseni. Tapasin kaksi ahvenanmaalaista sälliä, jotka väittivät tehneensä puolitoista vuotta tutkimusta diskon ja ihmisen vuorovaikutuksesta ja saaneensa tarkoitusta varten vieläpä mittavat stipendit. Mahtoiko olla totta, mutta hyvä tarina kuitenkin. 

Maria ja Niko lähtivät kotiin jo kahden aikoihin, mutta minusta ilta oli vielä liian nuori. Jäin juttelemaan kolmen opiskelukaupunkilaisen pojan seurueeseen. Törmäsin yhteen meidänkoululaiseen poikaan, Santeriin, jonka kanssa olen tanssinut ja jutellut joskus viime vuonna koulun opiskelijabileissä. Kun paikka meni kiinni, Santeri lupasi - hmh... - keittää minulle kahvia asunnossaan lähellä keskustaa. Tuumasin, että mitään hävittäväähän minulla ei ole, joten haimme fillarinini ja pyöräilimme hänen luokseen. Puhuimme ja nauroimme koko loppuyön, joimme sitä kahviakin. Santerin ikkunasta näkyi joki, josta nousi sumua vaaleina usvakiehkuroina. Seitsemän aikaan aloin tehdä lähtöä. Mutta idea kaatui hyvänyönsuukkoon, joka venyi ja venyi ja päättyi siihen, että vaatteeni lentelivät ympäri huonetta.

Yhdeksältä ajoin sitten kotiin häikäisevässä, kylmänsädehtivässä aamuauringossa. Lehmukset joen varrella kantoivat ensimmäisiä kellanoransseja lehtiään. Tunsin olevani rypistynyt, silmiäänsiristelevä menninkäinen kaikessa siinä puhtaassa, kirpeässä valossa, taskussani puhelin, johon oli tallennettu uusi numero. 

Arvoton kuin Venezuelan bolivar?

Kotona tilanne on nyt väkinäisen rauhallinen. Iskän juomisputki on päättynyt samalla, kun lomakin loppui. Hän on hiljainen, ärtynyt ja varmaan häpeissään. Ei paljon puhuta. Eletään eteen päin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sillä, että mitään anteeksipyyntöjä kaipaisinkaan. Kunhan on taas rauha maassa.

Olen yritänyt ymmärtää omia tunteitani liittyen isäni alkoholismiin ja väkivaltaisuuteen. Miksi päällimmäinen tunne on häpeä ja huonommuus? Kun enhän minä ole se, joka juo ja lyö. Olen ihan erillinen yksilö, eikä isäni käytöksen pitäisi minua määritellä. Mutta miksi minua silti hävettää? Miksi minä tunnen olevani täysi nolla ja yhtä arvoton kuin Venezuelan bolivar? Minun on ollut hyvin vaikea puhua kodin tilanteesta kenellekään, edes parhaimmille ystävilleni. Olen pitänyt kulisseja yllä omalta osaltani - enkä ainoastaan suojellakseni perhettä, vaan myös itseäni. Olen varmaan aina kokenut, että isän alkoholismi pitää salata, ettei oma huonommuuteni ja haavoittuvuuteni paljastuisi. Ainoastaan Jarkko tiesi. Hän oli meillä niin paljon, käytännössä asui meillä, joten salaaminen ei mitenkään onnistunut. Ja Jarkko suhtautui asiaan itse asiassa todella luontevasti; hänestä oli minulle valtavasti tukea ja olkapäätä. Nyt minua taas vihlaisee ikävästä - en enää ikävöi sitä suhdetta, mutta joskus kaipaan ihmistä ja menetettyä ystävyyttä.  

Yritän olla kotona mahdollisimman vähän, mutta kesäkin käy jo vähiin. Voin muuttaa takaisin Opiskelukaupunkiin, uuteen asuntooni viikon päästä. Kesätöitä on enää harvakseltaan. Käyn kirjastossa päivisin lukemassa. Koko kesän jatkunut kiihkeä yöelämä alkaa sekin hiipua. Anna matkustelee Itä-Euroopassa isänsä ja vanhemman sisarensa kanssa - ja häntä kaipaan kuin itse elämää, kuin puuttuvaa raajaa. Yksi kerrallaan muutkin kaverit lähtevät omiin opiskelukaupunkeihinsa. Minut valtaa omituinen haikeus: mikä kesä tämä kuitenkin oli, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Vielä on muutamia samettisia elokuun öitä täällä, satama ja musteensininen Saimaa, pimeys lehmusten alla. Sitten syksy, Opiskelukaupunki, Maria, arki, uudet kuviot siellä.    

Uusi koti ja uusi alku

Minulla on oma, oikea koti Opiskelukaupungissa, niin ihanaa! Äiti tuli kanssani junalla, ja kävimme yhdessä katsomassa tarjolla olleita vuokra-asuntoja. Tätä valittua pikku yksiötä vuokrasi vanha rouva, joka oli niin mukava ja herttainen. Hän kuunteli mie-sie-kieltämme mielellään, jotenkin liikuttuneena ja kertoili, että hänelläkin on karjalaiset juuret, mutta murre oli karissut jo lapsena kiusaamisen takia.  Rouva oli ollut vuosikymmenet töissä paikallisessa tehtaassa, mutta on jo pitkään ollut eläkkeellä. Hän oli asunut siinä yksiössä nuorena yksinhuoltajana ja kasvattanut poikaansa. Minua kiehtoo, että asunnolla on historia ja tarina. Teimme vuokrasopimuksen, ja sitten rouva halusi tarjota meille kahvit vielä kesäisellä torilla, koska hänellä "oli niin hyvä mieli." Niin on minullakin. Asunto ei ole hieno eikä tilava, mutta se tuntuu kodilta. Näen ikkunasta kauas: kolmen kirkon tornit ja kaukaa jopa aavistuksen merestä. Yliopistolle on pidempi matka, mutta pyörällä se ei ole kuitenkaan matka eikä mikään. Tuntuu kuin olisin saanut ihan uuden alun Opiskelijakaupungissa.

Luennot eivät ala vielä kahteen viikkoon, enkä ole vielä muuttanut kokonaan. Viimevuotinen soluni oli kalustettu, joten tarvitsen yhtä ja toista, ruokapöydän nyt ainakin. Voin viedä kotoa omasta huoneestani sängyn ja hyllyn.   

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Olen pelännyt isän kesälomia jo vuosikaudet. Tänä kesänä loma muuttui pian alkoholin aiheuttamaksi, äreäksi tajuttomuudeksi. Valitettavasti isä on välillä hereilläkin, ja silloin kannattaa pysyä hiljaa ja pois tieltä. Yhtenä iltana en pysynyt. Menin ensin auttamaan äitiä, ja seuraavaksi lensinkin alas portaita. En halua enempää mennä väkivallan yksityiskohtiin. Koko kohtaus ei kestänyt montaa minuuttia. Muistan huutaneeni vihasta. Muistan omituisen irtaantumisen kokemuksen, ikään kuin olisin katsonut tapahtumia ulkopuolelta. Poliisit tulivat vasta, kun isä oli lähtenyt ja paiskannut oven kiinni mennessään. Äiti vastaili poliisien kysymyksiin tyynesti. Minä kerroin, mitä sillä oli ollut päällä ja ihmettelin, että ääneni kuulosti aivan rauhalliselta. Ihan kuin en olisi ollut varma, että alanko taas kirkumaan, jos avaan suuni.

Onneksi Veli ei ollut kotona.

Ei jäänyt mitään fyysisiä vammoja, vain muutama mustelma ja päänsärky, joka meni ohi. Henkisesti tätä on ollut vaikeampi kohdata. Oma isä välittää niin vähän, että voi lyödä. Pinnalla on inho, mutta pohjalla häpeä ja arvottomuuden tunne.

No he can't read my poker face

Helteiset päivät ja kuumat yöt seuraavat toinen toistaan, laiskoina, latautuneina. Ilmassa väreilee utua, joka siilaa värit pehmeän, unelmoivan pastellisiksi. Jopa taivaanrannassa viipyvät pilvenpallerot näyttävät lempeänsinertäviltä eivätkä kovan kirkkaanvalkoisilta.

Anna on taas Kotikaupungissa. Vapaapäivät kesätöistäni kuluvat rennosti kuumalla rannalla, ja kun illan viileys viimein saapuu kuin pelastuksena, suuntaan kaupungin päättymättömiin, jokaöisiin juhliin. Tilanne Millan ja Sonjan kanssa on hämmentävä, jännitteinen. He kulkevat nyt Teemun ja Juhon kanssa tiiviinä nelikkona, aivan kuin minä ja Anna pari viikkoa sitten. Anna ja minä emme kuitenkaan missään vaiheessa seurustelleet poikien kanssa, emmekä ikinä sanoneet Sonjalle ja Millalle olevamme heistä kiinnostuneita. Joten meillä ei ole aihetta olla loukkaantununeita. Emmekä kyllä tunnekaan, että kaverit olisivat jotenkin astuneet varpaillemme. Mutta ehkä he itse ajattelevat niin? En tiedä. Pääasiassa pyrimme välttelemään nelikkoa, ja meillä on ollut villin hauskaa. Kuitenkin ensimmäisenä iltana kun Anna oli palannut, Juho jätti seurueensa ja pysähtyi tanssilavan ääreen tuijottamaan tanssivaa Annaa sydäntäsärkevän tiiviisti. Ja Anna puolestaan ignoorasi Juhon murskaavan kokonaan.

Oma ratkaisuni Teemun suhteen on, että en aio taistella hänestä Millan kanssa. En katso häntä enää silmiin ollenkaan. Olin häneen jumalattoman ihastunut tänä kesänä - ja olen ehkä vieläkin - mutta sitä hän ei saa koskaan tietää. Kyllä Teemukin oli kiinnostunut minusta.

Mutta se saa nyt luvan jäädä näin. Ainut keino olla häviämättä koko kättä tässä pelissä on pitää korttini ja säilyttää pokerinaamani.

Suudelma kuin satumaan tango

Olemme bileiden jatkoilla. Virtaamme hälisevänä, iloisena joukkona sisälle yökerhoon. Huomaan aivan ensimmäiseksi Teemun, Juhon, Sonjan ja Millan, jotka istua möllöttävät yhtenä ryhmänä portaikossa. Milla on hengästyttävän sensuelli, tummine hiuksineen ja valtavine, kahvipavun värisine silmineen. En kestäisi katsoakaan Teemua, joka silti vetää minua puoleensa kuin tiheä musta aukko. Jota raivostuttavasti haluan edelleen kuin jäävettä helteessä. Kunnostaudun olemalla muka näkemättä heitä. Ystäväni vilkuttavat ja yrittävät herättää huomioni, mihin vastaan ryntäämällä heidän ohitseen ohimennen nyökytellen, kättä heilauttaen ja etäisesti hymyillen. Meidän nelikkomme on siis hajonnut ja uusi on muodostunut - ja aamen sille. Mutta en hitossa aio mennä viidenneksi pyöräksi.

Yö päättyy aika hassusti: raahaamme Riinan kanssa Tiinan luo pari kundia. Heistä toinen on S.; joka on ollut minuun uskollisesti ihastunut koko lukion ajan. Avaamme vielä yhden viinipullon, istumme parvekkeen lattialla, keskustelemme ja kikattelemme. Riina jää Tiinan luo yöksi uuden tuttavansa kanssa. S. puolestaan on autolla ja lupaa viedä minut kotiin. Pysähdymme kuitenkin ensin rantaan ja kävelemme laiturille, johon matalat mainingit hajoavat pehmeästi liplattaen. Persikanhehkuinen, autereinen aurinko nousee Saimaan yllä. Helpottava tuulenpuhallus yön helteisyydessä tarttuu mekkoni helmaan; avaan nutturani ja ravistan hiukset selkääni. Nojaamme kaiteeseen, lokit kaartavat järven yli ja niiden huudoissa kaikuu outo, viiltävä kaipaus. S:n silmät muistuttavat yhä edelleen surullisen koiranpennun silmiä. Hän laskee kätensä vyötärölleni melkein varoen, kuin koskisi haihtuvaa saippuakuplaa. Hän rohkaistuu ja kumartuu lähemmäs. Annan hetken viedä mennessään; annan hänen suudella. Tiedän myöhemmin joutuvani selittämään, ettei suudelma tarkoita, että nyt seurustelisimme. Mutta se ikävä keskustelu tulee myöhemmin: nyt on nyt. Hauras, viaton, lohdullinen hetki - hetki kuin satumaan tango: hellät kädet ympärilläni, suvitaivaan korkeus pääni päällä, kaukaisuuteen asti aukeava järvenselkä, suloinen suistuminen unohdukseen.

Proseccoa, turisteja ja tiiviitä katseita

Lauantaina pukeuduin valkoiseen, hihattomaan, kellohelmaiseen mekkoon ja sidoin hiukset raskaalle, espanjalaiselle nutturalle niskaani. Joimme Tiinan kanssa proseccoa ja päädyimme terassien kautta yökerhoon. Olin aivan villi, tanssin ekstaasissa, silmät kiinni ja räjähtelin nauramaan. Enkä välittänyt mistään. En nähnyt Millaa. Teemu ja Juho olivat paikalla ja taisivat olla selvin päin. Juho naureskeli minulle hyväntahtoisen huvittuneena, mutta Teemu loi minuun tiiviitä, hymyttömiä katseita.

Menin Tiinalle yöksi, ja kun meidän piti nousta torille herneenmyyntiin aamukahdeksalta, olimme kuin kaksi vihamielistä sitruunaa. Silmät valuivat kitkerää vettä ja aivastutti, eikä olisi huvittanut puhua kenenkään kanssa, ei ainakaan ennen puoltapäivää. Mutta mehän skarppasimme ja ei aikaakaan, kun hymyilimme myyntitiskimme takana raikkaina ja pirteinä. Oli kaunis, aurinkoinen, vilkas päivä, ja tori vilisi tuttuja ja turisteja. Venäläiset kävivät ottamassa kanssaan selfieitä matkamuistoksi.

Illalla olemme suunnitelleet menevämme Tiinan mökille saunomaan ja rauhoittumaan. Vaihteeksi.

Entinen poikaystävä, mahdollinen poikaystävä ja mutkia matkassa

On harmaa aamu, juon hiljakseen kahvia ja koetan herätä. Pikkusisko oli luonani kyläilemässä tällä viikolla ja lähti asemalle isän kyydissä hetki sitten. Pyöräilimme satamaan ja kävelimme vanhassa kaupungissa, josta Pikkusisko etsi puun, johon muisti kiivenneensä piirtämään kuvataidekoulussa käydessään. Pikkusisko tuli myös mukaani myymään torille herneitä. Olimme myös joka päivä rannalla ja uimassa, koska on todella ollut vähän liian kuuma tehdä mitään muuta.

Minun ei tarvinnut ponnistella keskustellessani Pikkusiskon kanssa Jarkosta, mikä hieman yllätti itseänikin. Huomasin, etten ollut kuukauteen kertaakaan edes ajatellut häntä. Ja nyt kun hän puhui Jarkosta, tuntui kuin kyse olisi nimenomaan ollutkin vain ystäväni veljestä. Minulle Jarkko on nyt muukalainen, ja se tuntuu oikealta.

Eilen olimme Sonjan, Millan ja Roosan kanssa klubilla. Milla flirttaili koko illan sumeilematta Teemun kanssa. Myöhään illalla Milla uskoutui minulle naistenvessassa: "Roosa (joka oli jo lähtenyt kotiin) ei oikein ymmärrä tätä Sonjan, miun, Juhon ja Teemun 'juttua'. Sen mielestä mie oon luotu Aleksia varten enkä sais ikinä ajatellakaan ketään muuta."

WTF? Mitä juttua?

Se oli kuin hyinen vesisuihku uneliaalle, auringonlämpöiselle iholle. Tunnen oloni niin sekavaksi tänä aamuna. Jos Milla, satumaisen kaunis Milla, haluaa Teemun, niin mitä minulla on siihen sanomista? Toisaalta haluan lyödä hanskat tiskiin ja perääntyä ylpeyteni ja ystäväni säilyttäen. Toisaalta en haluaisi antaa kaksin käsin pois jotain, mikä on tuonut elämääni niin paljon iloa. Haluanko Teemun sitten itse? En tahtoisi edelleenkään päättää. Oikeasti tahtoisin pitää hänet mahdollisuutenani, lupauksenani, salaisena ilonani.

Kesä on nyt ja niin riipaisevan lyhyt

Voi levottomuutta! Yritimme viettää muutaman koti-illan. En kestänyt olla yksin ja paikoillani hetkeäkään. Toissapäivänä iltapäivä venyi kuin makunsa menettänyt purukumi; lopulta sain äidin suostuteltua lähtemään kyläilemään tätini luo. Edes jotain tekemistä. Eilen luin kesätenttiin koko päivän ja lähestulkoon hypin seinille. Kun Anna soitti illalla kahdeksalta ja sanoi, ettei kestäisi enää ja aneli minua baariin, äiti uhkasi tuoda meille molemmille töistä rauhoittavia. Kumma juttu, mutta minkäs teet: vasta kun istuin baaritiskillä paljaat olkapäät musiikin rytmissä keinahdellen, aloin tuntea olevani elossa.

Yöuni merkitsee apaattista loikoilua ja maleksimista puolipäivästä alkuiltaan. Elämä eletään yöllä. Enkä ole ainoa. Heinäkuu on saapunut Kotikaupunkiin ja tuonut mukanaan lomailun rennon, eteläisen rytmin. Kaverit, jotka ovat levinneet maailmalle kuin voikukanhahtuvat tuulessa, palaavat Kotikaupunkiin kesällä. Tavataan satamassa, tavataan puistoissa ja diskovalojen alla. Joka ilta, joka yö. Otetaan kaikki irti, eletään. Kesä on nyt ja niin riipaisevan lyhyt.

Ihastus, ilonpito ja vapaus

Elämä maistuu niin makealle, etten pysty edes nukkumaan pois univelkojani. Silmät sulkiessani täytyn ajatuksista, jotka saavat sydämeni hakkaamaan vauhkosti, ja minun on noustava ja pyrähdettävä touhuamaan jotakin.

Eilen lähdimme Annan kanssa käymään satamassa ja tapasimme sattumalta Millan ja Roosan. Mahdolliset hennot ajatukset koti-illasta unohtuivat. Ihmisiä ei ollut tällä kertaa tukahduttavan paljon, vaan tanssilattialla oli väljää. 60-lukulaishenkinen bändi kävi soittamassa letkeää rockia herkullisissa nörttikampauksissa, ja loppuillasta DJ jymisytti bassoa. Roosan ja Millan kanssa on niin hauskaa tanssia: he ovat niin väsymättömiä, eläytyviä, iloisia ja kauniita päästessään kiinni rytmiin. Meille käy aina niin, ettemme voi lopettaa. Nauramme hengästyneinä, jäseniä miltei pakottaa uupumuksesta, ihon pinnalla pisaroi kimmeltävä kerros hikeä. Mutta miten kävellä lattialta pois, kun musiikki jyrää ylitse?

Teemu ja Juho tulivat myös sinä iltana. Juho näytti vaisulta, ja hänen silmänsä seurasivat Annaa, joka puolestaan oli yliriehakas. En tiedä tarkkaan, mitä heidän välillään kytee. Mitä se sitten onkin, se lataa ilmaan ukkosta. En soisi Juhon kärsivän, mutta mitäpä minä sille voisin; tunteita ei voi pakottaa. Kyllä Anna siitä pojasta välittää, mutta ei halua seurustella, ellei ole vakavissaan. Juttelimme näistä asioista yhtenä päivänä rannalla, ja tiedän, että hän on kyllästynyt "kolmen kuukauden seurustelusessioihin". Ja sitä paitsi hänellä on opiskelukaupungissaan meneillään yksi outo ja kipeä juttu.

Teemusta taas en ota selvää. Hän kyllä katselee minua, ilta toisensa jälkeen. Mutten halua tulkita katseita niin kauan, kuin sanojakin on olemassa. Eikä meidän välillämme ole vaihdettu kuin kaverillisia sellaisia. Yhtä vähän kyselen itseltäni, mitä Teemusta ajattelen. Olen lopulta tyytyväinen tähän, miten asiat ovat: ihastukseen ja ilonpitoon ja vapauteen. En halua suistua vakavuuksiin.

Sademetsän yö

Yökerho on tupaten täynnä. Basso jymisee niin, että seinät tärähtelevät. Ilma on kuuma ja tihkuu kosteutta kuin sademetsä. Anna, Milla, Susan, Sonja ja minä pompimme tanssilattialla ja nauramme, pyyhimme kosteita suortuvia hiestyneeltä otsalta. Tasaisin väliajoin pakenemme terassille, pulpahdamme kuin kalat vedenpinnalle haukkomaan henkeä kesäyön vaaleaan vilpoisuuteen. Joskus alkuillasta näen Tuomaksen keskellä väkijoukkoa. Sydänalassani tuntuu tuttu pamaus, ja hetken suonissani virtaa värisevää surumieltä veren asemesta. Sitten huomaan Teemun, ja ilo nousee sisältäni aaltona ja jää pilkehtimään kimaltavina pisaroina silmiini ja huulilleni.

Viimeisten hitaitten alkaessa tuntuu kuin ilta olisi vasta alkanut. Yritän poistua Annan kanssa takanurkkaan, mutta se on aivan mahdotonta. Ihmismassa muodostaa huojuvan, joustavan tulpan käytävälle, emmekä mahdu eteen päin. Pysähdymme siis tanssilattian reunamille ja Teemu, joka ei niin ikään ole päässyt ruuhkan läpi, liittyy seuraamme. Anna häviää tanssimaan jonkun kanssa. Minä ja Teemu jäämme nojailemaan seinään kahden ja höpöttelemme jotain. Pudistelen päätäni tanssiinhakijoille kerran, toisen, kolmannen ja neljännen kerran, kunnes Teemu sanoo: "Lähetsä tanssimaan. Ei sulta kyllä uskalla kysyä, sä oot antanu jo niin monet pakit."

Lähden tietysti. Se on illan viimeinen kappale ja heti kun musiikki lakkaa, ryntäämme ulos. Istumme vierekkäin ikkunalaudalla ja kätemme ovat vierekkäin, mutta eivät kosketa. Odotamme Annaa ja Juhoa, katselemme ulos virtaavia ihmisiä, jotka näyttävät oudoilta aamun rehellisessä, kalvakkaassa valossa.

---

En tiedä... Minä nautin Teemusta ja meidän aavistelevasta, keimailevasta pelistämmekin, jota vielä pari päivää sitten pidin niin julmana. Nyt se tuntuu taas kepeältä ja suloiselta, keijukaisten tanssilta helisevissä kissankelloissa. Olen pakahtumaisillani, täynnä muotoutumatonta innostusta, onnellisuutta. Haluaisin heittäytyä tuoksuvaan ruohoon ja suudella maata, halata koivunrunkoja ja ruusupensaita, ynistä mielihyvästä kun aurinko hyväilee ihoani.

Tämä päivä on niin KAUNIS, kunpa se ei ikinä päättyisi.

Yhden miehen nainen

Sosiaalinen herkkyyteni ulottuu tavattoman pienelle alueelle. Maailmaani mahtuu perheeni ja muutamia tärkeitä ystäviä ja ihmisiä. Laajempi tuttavapiiri muuttuu minulle helposti sumeaksi massaksi: en jaksa tarkkailla ulkopuolisia ihmisiä ja heidän suhteitaan. No, esimerkiksi Teemu. Olen taatusti nähnyt hänet monesti, koska meillä on yhteisiä ystäviä. Anna väittää, että olen jutellutkin Teemun kanssa, ja että hän on joskus ollut minusta kiinnostunut. Tiinakin tunnisti välittömästi Teemun ulkonäöltä ja muisti hänen seurustelleen "jonkun balleriinan" kanssa. Itse en rehellisesti sanoen pysty herättämään kahta viikkoa vanhempia muistikuvia koko pojasta. En voi edes väittää, että silloin kaksi viikkoa sitten hän olisi näyttänyt etäisestikään tutulta.

Mistä tämä johtuu? Kun olemme aikaisemmin olleet kasvokkain, Teemu ei ole lävistänyt sumua minun ja maailman välissä. Todennäköisesti olen vielä seurustellut Jarkon kanssa - ja minä taidan olla yhden miehen nainen luonnostaan, ei pakotetusta uskollisuudesta.

Tässä on luonteeni ristiriita. Flirttailen mielelläni, leikin. Nautin katseista ja halusta, jota herätän. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sydämeni kanssa. Kun joku sitoo tunteitani, sokeudun kaikille muille. Viime päivinä olen hymyillyt, jutellut ja tanssinut niin monen pojan kanssa enkä kuitenkaan muista kasvoja ja nimiä. Vain Teemun.

---

Toivottoman tosissani

Päivät ovat kuin kiusaa. Olen jännittynyt, pingoittunut ja kaipaan toimintaa. Yhden päivän olin yksin, ja se sai minut lähes järjiltäni. Parina päivänä olen viettänyt aikaa Annan ja Tiinan kanssa, mutta silti olen rauhaton. Mitä oikein tahdon? Vai ketä?

En haluaisi kuluttaa energiaani Teemuun; minusta ei ole kilpailemaan hänestä verenhimoisen naislauman kanssa. En halua kuulua ihailijakollektiiviin. En halua olla vielä yksi "ihana tyttö" lisää, sellainen joita hänellä on joka sormelle ja varpaalle. Se leikki ei sovi minulle. Sillä huolimatta pelistä ja kevytmielisyyden maskista olen sisältä aina niin toivottoman tosissani.

Väärin pelattu

Olimme tanssimassa, ja tällä kertaa pelasin väärin. Teemu tanssi koko illan yhden ylimielisen näköisen blondin kanssa, ja minä otin sen tosissani. Anna sanoi: "Älä siitä välitä, se on Teemun tyyli. Sillä on kolkytkahdeksan ihanaa tyttöä, mut ne on kaikki vaan sen kavereita. Mie juttelin just sen kanssa, ja se sano, että ne vaan änkee sen seuraan. Se on ujo. Mee puhumaan sen kanssa." En mennyt. Minua riivasi mustasukkaisuus ja lapsellinen pettymys.

Tiina lähti kotiin kahdelta, Anu kolmelta ja minä jäin vielä puoleksi tunniksi pyöriskelemään levottomana. Mutta mitään muuta ei enää tapahtunut. Kun ajoin kotiin pyörällä, minua harmitti niin, että kuumat kyyneleet pyrkivät kihoamaan silmiini. Sitten kokosin itseni, ryhdistäydyin ja olin taas kylmäverinen peluri.

Anna viittasi kerran leikillään tähän Teemun ja Juhon juttuun pelinä. Tietyllä tavalla orastava suhde todella muistuttaa taktiikkapeliä: siihen liittyy tarkkaan harkittuja etenemisiä ja vetäytymisiä, kortteja joita pelataan ja joita pidetään, riskejä, voittoja ja häviöitä. Tärkeintä on pokerinaama: Naura kirkkaasti, kun harmittaa. Vaikuta viileän ja kevyen välinpitämättömältä, kun olet kiihkeän kiinnostunut. Ja älä ota tosissasi ylimielisen näköisiä blondeja - tai älä ainakaan missään tapauksessa näytä ottavasi.