Kyllästynyt peleihin

Tulin juuri koulubileistä, eikä minulla ole lainkaan sellainen olo kuin hyvistä pirskeistä kotiutuneella ihmisellä. Eijei. Meillä oli kyllä aluksi mukavat etkot Iinan luona. Siellä oli vakioporukka, jonka kanssa vietämme paljon aikaa koulussa ja vapaa-ajalla: Iina, Maria, Tommi, Miika ja minä. Iina on ihana energiapakkaus, joka on pohjakoulutukseltaan tradenomi ja ollut jo ennen yliopistoa työelämässä. Tommi ja Miika ovat parhaat kaverit. Tommi on hienovaraisen älykäs ja huumorintajuinen. Miika on suorapuheinen, terävä ja kova flirttailemaan. Pelailimme lautapelejä.

Menimme koulubileisiin kymmenen maissa. Tanssimme vähän, seurasimme illan ohjelmia. Pojat hävisivät omille teilleen. Maria lähti kotiin ennen puoltayötä, ja me jäimme Iinan kanssa vielä hetkeksi. 

Santeri käyttäytyi bileissä raivostuttavasti! Ihan kuin hän olisi suuttunut minulle tai jotain, väisteli katsettani eikä tullut juttelemaan. En tiedä. Joka tapauksessa teeskentelimme, ettemme nähneet toisiamme. Typerää. Peliä, peliä, peliä. Olen niin hiton kyllästynyt peleihin; en jaksa leikkiä, en jaksa esittää mitään - ja kuitenkin teen sitä. 

Miksei sitä voi olla suora ja aito: että jos joku miellyttää, niin miksi ei voi olla rehellinen? Miksi pitää alkaa laskea pisteitä aina, aina, aina? Aamulla soitan Santerille ja sanon, että. Että peli on pelattu tai jotain.