Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2017.

Elämä rumassa muovikassissa

Kun Jarkko ja minä erosimme, sovimme tapaavamme vielä kerran puhuaksemme kunnolla. Silloin se tuntui hyvältä ajatukselta. Mutta nyt minua ei enää huvittaisi tavata - oikeastaan ei kertaakaan enää. Mitä järkeä enää on tonkia menneisyyttä, korkeintaan se voi pahentaa asioita. On parempi olla ajattelematta häntä, helpompi kaikin puolin. Sillä ajatteleminen on liian vaikeaa, liian kipeää. Jos sallin itseni lähteä sille tielle, ajatukseni vain kiertävät piinallista kehää: Oliko kaikki valhetta? Olimmeko joskus oikeasti onnellisia? Oliko meillä hetkemme? Tekikö onneton loppu tyhjäksi kolme vuotta elämästäni? Oliko ensirakkauteni edes totta? Kun minun on tarpeeksi vaikea selvitellä asioita itsellenikin, niin miksi haluaisin tavata hänet. Minulla ei ole edes mitään kysyttävää. Haluan hänet vain ulos elämästäni. Joitakin tavaroita meidän on tietysti vaihdettava. Haluaisin häneltä kirjeeni takaisin ja joitakin valokuvia. Huoneessani on hyvin vähäisessä määrin hänen omaisuuttaan: kahviku

Puhumisen sietämätön vaikeus

Kuva
Ihan kuin perhe pelkäisi minua ja onnettomuuttani. Meillähän ei ole tapana keskustella vakavista asioista, ja nyt kukaan ei tiedä, mitä minulle sanoa. Isä kuppelehtii ympäriinsä ja puhuu ylettömän lempeällä äänellä, kohtelee minua kuin särkyvää lasia - mutta kuitenkaan mainitsematta Jarkon nimeä. Äiti on ohittanut koko asian ja käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pikkuveli, rakas pikkuveli oli Jarkon kanssa niin hyvä kaveri ja on nyt hämmentynyt, mutta ehdottoman lojaali minulle. Hän yrittää auttaa koettamalla naurattaa minua eikä kestä nähdä suruani. Yllättäen Mummo suuttui minulle. Hänen ajatuksenkulkuaan on vähän vaikea seurata, mutta hän todella piti Jarkosta ja koko ajatuksesta, että minulla oli Poikaystävä - ja kun ideaali hajosi, niin pettymys purkautui suuttumisena. En ole Mummolle vihainen: hän rakastaa minua suuttumisestaan huolimatta ja sitä rakkautta minun ei ole tarvinnut koskaan epäillä. Tiedän selviäväni. Selviän koko ajan, joka päivä - tunti kerrallaan.

Venäläistä shampanjaa ja terapiaa

Kuva
Ystäväni Anu on auttanut ja tukenut minua näinä päivinä. Yksin pystyisin pysymään pystyssä - hänen vuokseen voin myös kohottaa pääni pystyyn. On helpottavaa ja helppoa puhua hänen kanssaan, koska hän ymmärtää minua. Hän on kokenut eron kahdesti ja suhtautuu juuri oikein: ei säälittele, mutta ei jätä ottamatta huomioon. Olemme käyneet pitkillä kävelyillä ja toistemme luona, pitäneet hauskaa. Mieletöntä terapiaa! Lauantaina saunoimme Anun luona ja joimme hirvittävän pahaa, aivan liian makeaa venäläistä shampanjaa. Harhailimme räntäsateesessa ohuissa hippihousuissamme etsimässä kyytiä keskustaan ja nauroimme katketaksemme. Sitten raflassa tanssimme koko illan koulukavereitten ja muiden tuttujen kanssa. Huvittelin flirttailemalla Jarkon kavereille, ja nautin ilkeästä kostonilostani, kun he flirttailivat takaisin. Ja muuten en ajatellut Jarkkoa, en yhtään, en koko iltana.

Miten pystyy toimimaan, kun on rikki?

Kuva
Update kirjoituksista. Maanantaina siis äidinkielen essee. Tehtävänannon mukaan aineessa piti tutkia läsnäolon merkitystä. Tausta-aineiston valokuvissa ihmiset erilaisissa tilanteissa (sängyssä, ruokapöydässä, autossa) eivät kiinnittäneet toisiinsa tai ympäristöönsä mitään huomiota, vaan tuijottivat tyhjin silmin käsiään. Käsissä oli älypuhelimen paikalla pelkkää ilmaa. Minulla oli ihan hyvä flow päällä, huolimatta edellispäiväisestä erosta. En muuten ole ainut, jolle on sattunut jotain järkyttävää juuri ennen kirjoituksia. Kahden lukiokaverin isovanhempi on menehtynyt ihan hiljattain, mikä on niin paljon pahempaa kuin pelkkä eroaminen. Miten sitä pystyykin toimimaan, vaikka on henkisesti rikki? Sitä kai vain toimii, kun on vaan pakko. Kun ei voi jäädä tuleen makaamaan. Eilen kirjoittelin biologian, mikä ei ehkä mennyt ihan niin hyvin kuin olin toivonut. Olin valmistautunut mielestäni hyvin, mutta tehtävät eivät osuneet täysin kohdalleen. Huomenna on englannin koe, jota en jän

Bulletproof, nothing to lose - I am titanium

Yhtä tyytyväisenä ja optimistisena kuin olin illalla käynyt nukkumaan, yhtä pahoihin uniin aamulla heräsin. Alitajuntani oli suora: unessani kyselin, että miten se oli mahdollista. Miten Jarkko jätti minut? Minähän luotin häneen kuin peruskallioon, hän oli paras ystäväni, rakkauteni. Kylmänä aamuna todellisuus, johon heräsin oli yhtä kolkko kuin uneni olivat olleet. "Se on totta", tajusin. Kokosin itseni tehokkaasti murisemalla puoliääneen voimalausetta: "Nolite te bastardes carborundorem." Luen John Irvingiä opiskelujen vastapainoksi, ja kirjassa oli loppumista ja päättymistä koskeva ajatus, joka tuntui minusta siinä hetkessä tavattoman lohdulliselta.  Pyöräilin koululle. Kirjoitin suomen esseen. Pyöräilin kotiin. Siivosin huoneeni. Vaihdoin lakanani. Muutin huonetaulujani. Siirsin Jarkon valokuvan yöpöydältä laatikkoon. Lakaisin hänen muistonsakin ulos. Eilen en ollut vihainen. Mutta nyt on vaikea olla tuntematta vihaa. Hän unohti minut viikossa. Minä

Ero puhelimessa

Kuva
Siinä se sitten tuli. Ei se mikään yllätys ollut. Olen itsekin pyöritellyt ajatusta kauan. Aika on ollut kypsä kauan.  Ilmeisesti Jarkko oli tavannut jonkun tytön viikonloppuna. Se, että hän ei malttanut olla kertomatta minulle, tuntui niin hupsulta ja hänen luonteeseensa sopivalta, etten edes voinut vakavissani loukkaantua. Loppujen lopuksi tuntuu keventävältä, että Jarkko päätti näin ja tällä tavoin. Olen helpottunut, että voin lopettaa hänen kanssaan ilman syyllisyyttä. Keskustelumme oli lopulta hämmentävän asiallinen. Puhuimme ajatuksistamme ja tunteistamme ja sovimme tapaavamme vielä kerran. Jarkko alkoi itkeä, ja tajusin yhtäkkiä: ei ole enää minun asiani lohduttaa. Kyllä minuakin alkoi itkettää. Mutta ei kaduttaa. Sitten puhelun jälkeen olin vapaa nainen. Menin huuhtelemaan kasvoni ja niistämään nenäni ja istuin työpöytäni ääreen jatkamaan lukemista. Kirjoitukset alkavat huomenna - minulla ei ole aikaa jäädä itkemään. Eikä tuntunutkaan paljon miltään, ei itkettänyt,

Abiturientin arkipäivät

Kuva
Abiturientin arkipäivät kuluvat nopeina ja toistensa kaltaisina. Herään kahdeksalta. Olen päättänyt pukeutua siististi joka päivä ihan kuin olisin menossa kouluun. Siitä tulee asiallisempi työnteon vire, kuin jos hiihtelisin verkkareissa koko päivän. Minulla on lukusuunnitelma, jota en suinkaan noudata orjallisesti. Luen kelloa katsomatta ja pidän tauon heti, jos alkaa tympäistä tai väsyttää. Teen joka päivä matematiikan laskuja oppikirjoista ja vanhoista yo-kokeista ja panostan myös biologiaan ja yhteiskuntaoppiin. Kirjoitan myös englannin ja saksan, mutta kielet minulla on hyvin hallussa, joten en ole aikonut käyttää niihin kovin paljon aikaa. Iltaisin minun täytyy päästä ulos kävelemään. Yritän olla suunnittelematta reittejäni ja antaa intuitiolle vallan. Olisi tietysti jännittävämpää, jos lähiympäristö ei olisi niin tuttua ja moneen kertaan käveltyä seutua. Tänään kiertelin läheisiä pikkukatuja puutaloalueella. Taivas oli harmaa ja sateli hiljakseen. Tiet olivat lumisohjos