Mansikkapelloilla, ikuisesti

Iltapäivällä keittiössä Jarkko suutelee minua ensimmäisen kerran: tarttuu käteeni hymyillen pientä hymyä ja vetää minut luokseen. Uppoan hänen syliinsä, hänen sydämensä takoo poskeani vasten, hengitän hänen tuoksuaan ja minua huimaa. Hitaasti ja tunnustellen hänen suunsa laskeutuu huulilleni, ja suudelma on ensin varovainen ja hellä. Mutta kiihotumme ja kuumennumme molemmat, kun maistamme toisemme. Suudelma syvenee, ja pian katoamme siihen kuin yön silkkiseen pimeyteen. Halu vihloo syvällä lantiossani kuin terävä, polttava survaisu. Irtoamme lopulta syleilystä säikähtäneinä, sydän rajusti hakaten ja kädet täristen.  "Minä luulin, että voisin olla koskematta sinuun edes ensimmäisenä iltana", Jarkko kuiskaa käheästi ja tukahtuneesti hiuksiini. Enkä minä pysty vastaamaan, koska olen kuin päihdyksissä pinnalle kohoavista tunteistani. Kätken kasvoni painautumalla hänen rintaansa vasten ja ajattelen sekavasti: "Miten niin? Totta kai sinä kosket minuun, totta kai sinun pitää k

Jarkon juna lähestyy kilometri kilometriltä, minuutti minuutilta. En tiedä, miten ikinä voin selvitä tästä päivästä.  Jos voisimme tavata kevyesti suhtautuen, ilman odotuksia, ilman sitoumuksia. Tavata vain: jutella ja pitää hauskaa. Mutta pakostakin otan tämän vakavasti.  Tämä on erilaista kuin uuden suhteen aloittaminen: vaikeampaa, merkityksellisempää. Kaikki nämä minun flirttisuhteeni viime aikoina ovat vaatineet minulta niin vähän: hellyyden palasia, joitakin jaettuja ajatuksia. Jarkko on eri juttu, ja hänen kanssaan se tulee menemään aivan toisin. Hän pyyhkäisee ylitseni kuin myrskytuuli, vie sieluni mennessään ja ottaa minusta kaiken irti.  Ylenpalttiset tunteet pelottavat minua. Antautuminen pelottaa. Haluan suojata itseni, mutta hänen kohdallaan en pysty siihen. 

Minulla on salaisuus. Se kuplii sisälläni, kun puhun Marian kanssa puhelimessa. Se kihelmöi sormenpäissäni, kun en päivitä blogiani päiviin. Se on yksityinen, vaalittu salaisuuteni, joka on käynyt sitä kalliimmaksi, mitä pitempään siitä olen vaiennut. Hyvä on: olen ollut yhteydessä Jarkkoon.  Jäin pyörittelemään mielessäni Jarkon kirjettä ja hänen sanojaan. Muistelin viime vuotta ja aikaisempia. Päivä päivältä aloin ajatella yhä ristiriitaisemmin, kunnes en enää tiennyt mistään mitään. Minusta tuntui, että kierrän vain kehää ajatusteni kanssa. Lopulta päätin kirjoittaa ja ehdottaa keskustelua. Hän soitti minulle toissapäivänä Toisesta Kaupungista ja eilen maalta. Eilen puhuimme puoli kahdeksasta puoleen neljään, kahdeksan tuntia. Miten monta väärinkäsitystä tässä matkan varrella onkaan ollut. Niin kuin se viime toukokuinen tapauskin.  Hän tulee Opiskelukaupunkiin viikonloppuna. Jotta voimme puhua lisää. Minusta tuntuu ujolta, hauraalta, epävarmalta ja toiveikkaalta. On

"Jarkon pitäisi jättää siut rauhaan, mutta loppujen lopuksi siehän oot jo päässyt siitä yli", sanoi Maria. Tiina ja Anna sanoivat  samoin, vähän eri sanoin, mutta yhtä tiukasti kuitenkin. Olen vastannut kaikille painokkaasti, että se on totta ja juuri niin. Olen edelleen vihainen ja hyvin häkeltynyt koko Jarkon keskustelunavauksesta. Sain kommentin  (kiitos Täti-ihminen) , jonka mukaan Jarkon sanat olivat erittäin manipulatiivisia. Tiedän, että ne ovat. Jarkko tuntee tasan tarkkaan minun nappini ja miten niitä painellaan. Vaikka ymmärrän tämän ja vaikka minulla on kaikki syyt epäillä hänen jokaista sanaansa, niin silti hänen kirjeensä on vaikuttanut minuun. Hänen sanansa ovat kuin lyijypaino, joka vetää minua hitaasti pinnan alle.  Viime päivinä olen kadonnut ajatuksiini ja tutkinut sydäntäni. Vihaa - kyllä. Epäluuloa - kyllä. Paljon kipua ja surumieltä. Sata kysymystä, jotka ovat jääneet vaille vastauksia. Ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkein ristiriitaisinta on

Pyysin Jarkkoa jättämään minut rauhaan. Sain tänään vastaukseksi seitsensivuisen kirjeen. Rankkaa tekstiä. Hän sanoo samoja asioita kuin niin monta kertaa ennenkin: rakkaudesta, loppuelämästä, ettei voi unohtaa minua, että ajattelee minua koko ajan. Ja:  "Meidän suhteessa on ollut kaikki mahdolliset esteet, ne ovat olleet meille molemmille aivan liikaa siihen nähden, mitä olisimme ansainneet." "Miksi emme voisi tunnustaa virheitämme ja unohtaa menneet?" "Sinä et voisi katsoa minua silmiin ja kieltää, että rakastat minua." "Haluan sinut takaisin sinne, minne olen sinua kauan kaivannut." Olen niin vihainen, helvetin vihainen. Kaikki tulvii takaisin mieleeni, kaikki: miten huonosti hän kohteli minua, miten rumasti hän jätti minut. Epävarmuuteni, pelkoni, yksinäisyyteni - haavat, jotka ovat tuskin ehtineet parantua. Ja nyt yhtäkkiä tällainen mielenmuutos. Mitä se on tarkoittavinaan? Mitä muka?

Juna Kotikaupunkiin oli perjantaina iltapäivällä tupaten täynnä. Edessäni istui parvi iloisesti rupattelevia tyttöjä, ja minä yritin sulkea korvani ja uppoutua kustannuslaskennan syövereihin. Se onnistuikin - kunnes joku tytöistä heläytti nimen: "Teemu." Vilkaisin penkkirivien välistä ja näin Teemun seisomassa selin minuun; hän pyyhkäisi juuri tummia hiuksiaan otsaltaan riipaisevan tutuin elein. Kumarsin päätäni kannettavan näyttöä kohti, kuin olisin voinut kadota sen taakse. Tuijotin ruutua hievahtamatta, kulmat kurtussa. En nähnyt mitään enkä tajunnut mitään, paitsi käsieni hienoisen tärinän ja veren jyskytyksen korvissani. En voinut keskittyä mihinkään, paitsi Teemun raukeaan, pehmeään ääneen parin penkkirivin päässä.  Kun hän lähti kävelemään käytävää pitkin, hautauduin yhä syvemmälle näyttöni taakse. Tietenkin turhaan. Teemu käveli kohdalle, ohitti minut, astui sitten askeleen taakse ja tervehti: "No, moi!" "Moikka!" Totta kai äänii

Jarkko kirjoitti minulle. Se oli surullinen viesti, jossa ei saatu sanotuksi ponnisteluista huolimatta juuri mitään. Ukki oli saanut kesällä sairaskohtauksen ja käytännössä kuollut Jarkon käsiin. Ukki oli Jarkolle tärkeä samaan tapaan kuin Mummo on itselleni: ihminen, joka on pysyvä, turvallinen ja jonka rakkautta ei tarvitse kyseenalaistaa. Pikkusisko oli kertonut tapauksesta jo kesällä: minua itketti Jarkon puolesta, ja olisin halunnut lohduttaa. Mutta niin myrkyttyneet ovat välimme, etten voinut edes soittaa. Lähetin siis vain adressin perheen äidille.  Kirjeessä Jarkko kertoi, että Ukin kuolema oli saanut hänet haluamaan selvittää asiat kanssani. Jottei mitään jäisi sanomatta, jos meille jommalle kummalle tapahtuisi jotain. Hän pyysi anteeksi ja kertoi ajattelevansa minua joka päivä, vaikka emme ole edes nähneet yhdeksään kuukauteen. Ja hän kuulosti niin masentuneelta ja surulliselta, että sydäntäni riipi. Kaikesta huolimatta, vihasta ja unohduksesta huolimatta, hänen suru

Minulla on Kotikaupungissa yksi vuosia kestänyt flirttisuhde, josta en ole varmaan ikinä tullut kirjoittaneeksi. Mies on DJ, paikallinen kuuluisuus ja varsinainen persoona. Hän avasi pelin ensimmäisen kerran, kun olin vasta seitsemäntoista ja alaikäisenä tanssimassa. Hän oli aikansa hymyillen katsellut minua tiskinsä takaa, mutta harppoi yhtäkkiä tanssilattialle luokseni ja sanoi: "Hei, tää seuraava biisi on sulle." Sitten hän meni ja laittoi soimaan Bruno Marsin  "I think I wanna marry you" . Minä punastuin ja häkellyin enkä tiennyt mitä tehdä - ja miestä nauratti.  Mutta siitä lähtien olemme vilkuilleet toisiamme tanssilattian yli, flirttailleet. Nauttineet toisillemme esiintymisestä, toistemme katsomisesta. Minulle se on ollut turvallista leikkiä ja huvitusta kaikessa epätodellisuudessaan. Enkä minä ole enää helposti häkeltyvä ja viaton seitsemäntoistavuotias. Olen oppinut pelaamaan, hallitsemaan halun auraa. Viime kesänä minusta tuntui joskus jopa siltä

Anna on alkanut seurustella omassa opiskelukaupungissaan. Hän kertoili uudesta suhteestaan viikonloppuna Kotikaupungissa. En ole nähnyt häntä yhtä rakastuneena ja onnellisena moneen vuoteen. Viimeksi varmaan joskus lukioaikoina, silloin kun hän vielä oli ensimmäisen poikaystävänsä I:n kanssa. Toivon, että tämä poika osaa kohdella häntä kunnolla. Vaikka oikeastaan mielikuvitukseni ei edes pysty hyväksymään, että joku loukkaisi häntä tai jättäisi hänet. Kuka voisi olla niin tyhmä? Ihailen ja rakastan Annaa itse rajattomasti enkä näe hänessä ainuttakaan vikaa. Päinvastoin: Anna on minusta parempi, fiksumpi, kauniimpi ja hauskempi kuin kukaan muu. "Joskus mie oon pelänny, ettei kukaan mies voi ikinä olla mulle tärkeempi kuin sie", sanoin myöhemmin samana yönä kotikatujemme risteyksessä. Maa oli valkoinen kuurasta, ja hengityksemme huurusi. Anna veti minut syliinsä tiiviiseen halaukseen ja kuiskasi hiuksiini melkein äidillisen lohduttavasti: "Kuule, mie oon ajatellu ihan