Minä en ole hävinnyt.

Siitä on nyt viikko. Ensimmäinen yö, ensimmäinen aamu - ne olivat vaikeimpia. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin kipuun: fyysiseen kipuun vatsassa ja rinnassa. Ja henkiseen tuskaan, joka peitti alleen jokaisen muun tunteen. 

Olin niin välinpitämätön, etten edes jaksanut kävellä eteisestä huoneeseeni. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä, ei mitään merkitystä. Sitten tulivat hysteria ja itsekontrollin menetys. Kun Maria soitti, purskahdin loputtomaan itkuun: "Voi Maria, jumalauta... se jätti miut." Kyyhötin lattialla ja itkin ääneen rumaa, märkää itkua tuskin kuullen hänen lohduttavia sanojaan. Äidin soittaessa sama toistui. Minun piti itse soittaa suomen lehtorille ja perua puhe, joka olisi pitänyt pitää sinä päivänä. Yritin hirveästi olla asiallinen, mutta kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ääneni alkoi vapista. 

Muutamaan päivään en ollut minkäänlaisessa tasapainossa. Saatoin alkaa hiljaa itkeä milloin ja missä tahansa, kaupungilla, luennolla, linja-autossa. Istuin tuntikausia kotona maalaamassa vesiväreillä kuvia, jotka kumpusivat kipeästä alitajunnastani. 

Mutta ei sitä epätoivoa kauan jaksa, ellei siihen halua kuolla. Ensin en ollut varma, halusinko. Mutta minun elämäni ei ole ohi! Minä en ole hävinnyt. Jarkko on hävinnyt. Hän menetti ihmisen, joka rakasti häntä koko sielustaan. Mitä minä menetin? En ollut onnellinen. Elin pitkään pelko sydäntä nakertaen, ilman turvallisuudentunnetta, ilman tasa-arvoista rakkautta. 

Olen yksin ja jätetty. Mutta ainakaan minun ei tarvitse enää pelätä yksinäisyyttä ja jätetyksi tulemista.

Jarkon valinta

Unessa löysin Jarkon pöydältä valokuva-albumin, jossa oli kuvia toisensa jälkeen uudesta tytöstä. Selasin sivuja ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Jarkko vain hymyili ja sanoi, että minun pitää ymmärtää. Heräsin omaan, raastavaan nyyhkytykseeni. 

Sitten soitin hänelle. 

Hän kertoi haluavansa olla toisen tytön kanssa. 

Pettääkö hän?

"Ei sulla kyllä mun kuvaa missään ole", sanoi Jarkko. Kirjahyllyssäni on kuvat vanhemmistani, Veljestä ja kaksi Kissistä. Kohautin olkapäitäni ja kehystin yhden valokuvan hänestä. Kuvassa hän istuu kirkon portailla yhtenä viime syksyn huimaavan kylmänkirkkaana päivinä, katsoo kameraan silmät hieman sirrillään ja hymyilee. Totuus on, että en ole halunnut hänen kuvaansa esille. Yhdessäolomme on ollut niin väliaikaisen tuntuista, niin ilmassa. 

Tänään käänsin kuvan alassuin, pois silmistäni. Soitin hänelle Kotikaupungista viisi päivää sitten enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen. Ei puhelinsoittoa, ei meiliä, ei snäppiä. Hän ei edes vastaa viestiin, jossa pyysin häntä soittamaan. 

Jarkko pettää minua. Ei, ei petä. Ei mitään niin proosallista. Hän on tavannut jonkun naisen, jonkun fiksun, sanavalmiin ja itsevarman opiskelijan. Hän on ihastunut, rakastumaisillaan. Hän uneksii ja haluaa. Hän kuvittelee, että se tyttö on aivan erilainen kuin kaikki muut. Erilainen kuin minä kuitenkin. Sen tytön kanssa kaikki olisi niin helppoa, silkkaa ruusuillatanssia. 

Soitan hänelle huomenna, ja ehkä hän vastaa. Olen niin hermostunut, että ääneni on ohut ja pinkeä, kuin särkymäsillään olevaa lasia. Yritän esittää, ettei mitään ole vialla. Jarkko on äänetön ja vastailee: "Joo... niin...mmm..." Kysyn, onko jotain vialla. Ja hän ei ehkä välttämättä ehdota eroa vielä. Ehkä vasta ylihuomenna tai ensi viikolla. Se riippuu kai siitä, miten pitkälle asiat ovat edenneet sen ihanan tytön kanssa.

---

Kuvittelenko kaiken? Mutta mitä muuta tämä voisi olla?

Minua väsyttää elämä niin kovasti. En edes muista, milloin viimeksi olin onnellinen. Vai oliko se viikko sitten, kun hän oli luonani ja kaikki oli muka niin hyvin? Luulin ja uskoin, että kaikki oli hyvin, että hän välittää minusta - taas kerran. 

Joskus minä vain haluaisin, että joku oikeasti välittäisi minusta. Ja joskus haluaisin vain hiipua hiljaa pois kuin kalpea sateenkaari taivaalta. 

Pelottava tulevaisuus

Minulla on opiskeluani koskeva kriisi. Pääaineeni on minulle mieleinen, mutta laaja sivuaineeni kiinnostaa vain hetkittäin. Välillä mietin, että sotiiko koko minun maailmankatsomukseni kauppakorkeakoulun maailmankuvaa vastaan. Minä en sovi sinne. Minun ajatukseni eivät sovi sinne. En halua valtaa enkä rahaa, enkä halua irtisanoa ketään. En pysty ajattelemaan, että joku tunteva ja ajatteleva ihminen olisi pelkkä resurssi, tuotannontekijä.

Olen aina pitänyt itseäni kunnianhimoisena. Mutta en minä ehkä kuitenkaan ole, en loputtomiin. Toki haluan menestyä. Mutta menestys ei tarkoita minulle välttämättä uraa ja omaisuutta, vaan kehittymistä ihmisenä, uusia ajatuksia ja onnistumista ihmissuhteissa. En kertakaikkiaan ole ihminen, jonka identiteetti rakentuisi työstä tai tittelistä. En samaistu mihinkään, enkä kuulu mihinkään - en nyt ainakaan kauppakorkeakouluun. 

Mutta olen jo opintojeni puolivälissä. Opintosuoritukseni ovat ihan hyviä. En ole luovuttaja enkä keskeyttäjä, joten teen tutkintoni valmiiksi. Mutta en enää oikein tiedä, mitä elämältä haluan. Päässäni on yhtäkkiä kysymyksiä ja epäilyksiä, ja tulevaisuus on alkanut pelottaa. Tuntuu kuin elämäni juoni olisi muuttunut sekavaksi - tai vielä pahempaa: epäilen, ettei mitään juonta olekaan. Ei juonta, ei kohtaloa, ei tarkoitusta eikä päämäärää. Mitä elämästä tulee? Mihin päädyn?

Rakkautta rappukäytävässä

Lauantaiyönä tulimme tanssimasta molemmat iloisesti humalassa.Suutelimme taksin takapenkillä ja aloimme riisua toisiamme heti eteisessä. "Vie minut rappukäytävään", kuiskasin haluten järkyttää häntä, mutta Jarkko työnsi minua edellään keittiön pöydälle. Olimme edelleen puoliksi pukeissa. ja hameeni rullautui ylös vyötäröni ympärille, kun hän tuli sisääni. "Mä haluan naida sua", Jarkko sanoi hitaasti ja käheästi, nauttien sanoistaan ja minä taivuin kaarelle melkein tiedottomana nautinnosta. Sitten hän nosti minut syliin ja kantoi eteiseen, haparoi toisella kädellä varmuuslukkoa, avasi oven ja laski minut rappukäytävän kylmälle lattialle. Hissin ovesta lankesi yllemme kalpea sähkövalo, kun rakastelimme.     

  

En tiedä, hymyilyttävätkö vai punastuttavatko minua hämärät muistikuvani tuosta yöstä. Ehkä sekä että. Olen pitkästä aikaa rauhallinen. Jarkko tuntuu yhtä rauhalliselta. Keskitalven hysteerinen kriisimme melkein päättyi eroon. Mutta nyt ongelmat tuntuvat olevan takana. Seksi välillämme on aina toiminut. Mutta viime viikonloppuna olimme muutenkin samalla aaltopituudella, iloisia tai hiljaisia samaan tahtiin. Kun katsoimme toisiimme, silmissämme oli rakkauden ja ystävyyden lämpöä. Ja kun kävelimme kaupungilla kevätauringon kirkkaassa loistossa, Jarkko kiersi käsivartensa ympärilleni ja minä nojasin päätäni häntä vasten.