Mansikkapelloilla, ikuisesti

Tuomaksella on tyttöystävä. On älytöntä edes välittää siitä. Mutta. Olimme viikko sitten sunnuntaina leffassa samaan aikaan, ja toissapäivänä näin heidät kaupungilla. Tyttö on keskikokoinen, ruskeatukkainen, hoikkajalkainen, eteerinen balettitanssijatyyppi. Oikeasti en pystynyt katsomaan häntä kovin tarkkaan. En Tuomastakaan. Katsekontaktimme oli nopea kuin sydämenlyönti, liian nopea että siitä voisi tulkita yhtään mitään. Mutta tietenkin tulkitsen. Terävä ja tarkkaavainen pilkahdus hänen silmissään, kuin hän olisi arvaillut, miltä minusta nyt tuntuu.  En haluaisi kysyä itseltäni, miltä se tuntuu. Koska ei pitäisi tuntua yhtään miltään. En voi hyväksyä niin vahvaa sidettä ihmiseen, jota en edes kunnolla tunne. Tuomas ei ole mitään todellista - vain unta, usvaa ja kuvitelmaa. Kaiken lisäksi pari viikkoa sitten näin outoa unta, jossa kävelin Jarkon kanssa kaupungilla kadulta kadulle ja vastaamme parveili ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia kasvoja - heidän joukossaan Tuomas

Kun täytin kesällä kahdeksantoista, sain tällaisen pienen kirjeen, joka paitsi hymyilytti myös vähän itketti. "5.4.2011 Nyt on huhtikuu, kevät tulee. Rakastathan sinäkin kevättä? Voi, sinä olet kokenut jo 18 kevättä, tunnet kai itsesi hurjan kokeneeksi. Minä näen ulos katsoessani loskaista lunta, vaaleita seiniä, tyhjän pihan. Onko sinun maailmasi iloisempi? Toivon niin! Esitän sinulle joitain kysymyksiä: Oletko kirjoittanut kirjasi? Tai maalannut taulun? Niin, nehän ovat minun haaveitani, suuria haaveitani. Sinulla on niin paljon enemmän tietoa. Kuusi vuotta... Meille tapahtuu vielä paljon, sinä 18-vuotias. Sinä olet pöyristyttävän vanha, täysi-ikäinen jo. Miltä se tuntuu? Hmm... varmaan hauskaa. Minustakin se olisi ihanaa. Saada itse päättää asioistaan, voida olla niin vapaa, VAPAA, saada oma koti. Niin, oletko sinä jo muuttanut omaan taloosi ja oletko sinä kihloissa? No, et ehkä vielä. Kuule, haluatko sinäkin yhä 1 tai 3 lasta, minä ainakin. Minä kaipaan sinn

Puolittain jo ajattelen tätä uutta keskustan katua kotikatuna. Vanhat lehmukset kurottavat ryhmyisiä oksiaan kadun yli. Lumesta raskas oksisto muodostaa tunnelin, joka katuvalojen hohteessa hehkuu lämpimän valkokultaisena. Lumi on pukenut kaupungin puhtaaksi, pehmeäksi ja vaimentaa autojen äänet, kaiken hälyn. Hanki kajastaa himmeää valoa marraskuun pimeään. Aamuhämärässä vein Ukin hautakivelle valkoisen kynttilän, jonka pieni liekki lepatti nousten ja laskien, valaisten lumeen kaivamani kuopan. Päivällä kävin oikealla kotikadullani viettämässä isänpäivää perheen kanssa ja syömässä isän tekemää karjalanpaistia ja äidin leipomaa kermakakkua. Pelasimme yhdessä korttia ja autoin vähän Veljeä matematiikan kotitehtävissä. Ihana, iloinen päivä rakkaitteni kanssa. Minulla on usein tänä syksynä ollut ikävä kotiin. Mutta en ikävöi seiniä, vaan lapsuuden viattomuutta ja turvaa - varmuutta siitä, että joku huolehtii minusta, tietää paremmin, puhaltaa kivun pois. Olen alkanut ymmärtää

Syysloma oli ja meni - kävimme Jarkon kanssa lyhyellä laivareissulla. Heti aamuvarhaan bussipysäkillä törmäsimme suureen porukkaan koulumme abeja, jotka ovat minulle tuttuja matematiikan ja fysiikan kursseilta. En voi sanoa, että olisin erityisesti ilahtunut. Lomalla pikemminkin toivoisi voivansa irtaantua jokapäiväisen arjen tutuista kasvoista. Se että koulukavereitten lomasuunnitelmat tulivat minulle täytenä yllätyksenä, on jälleen todiste uskomattomasta introverttiudestani. Eiköhän matkasuunnitelmista ole keskusteltu koulun käytävillä, ehkä jopa suureen ääneenkin. Myös S oli joukossa. Kun näin hänen ilmeensä, ymmärsin pilanneeni hänen syyslomamatkansa ilmestymällä samalle laivalle poikaystäväni kanssa. Jarkko ei tietysti yhtään helpottanut tilannetta, vaan kietoi kätensä alleviivaavasti ja omistajan ottein  ympärilleni aina huomatessaan S:n katsovan meihin päin. Tiedän, etten ole S:lle mitään velkaa. Silti minulle jäi vähän huono fiilis. Jos ylläolevasta pääsee yli: