Jumala väsyy

Kalpeina aamuöinä Jumala väsyy, 
Hän väistyy, 
Hänen kätensä kirpoaa kädestäni,
siivet havisevat
ja Hän on poissa. 

Vähenee Jumalan valta - kasvaa valta 
sinun ihmisenkäsissäsi. 

Katso. 
Voit ottaa minut kämmenellesi, 
puristaa nyrkkiin sormesi
ja puhaltaa minut pölynä maailman teille. 

Voit noukkia kourallisen tomua
ja luoda siitä minut uudelleen,
voit puhaltaa minuun elämänhengen.

Kalpeina aamuöinä ei auta minun rukoilla.
Ei Jumalaa.
Ei sinua. 

Valta käsissäsi

Minussa on kaksi puolta: olen viileän rationaalinen ja tasapainoinen arjen tilanteissa, opiskellessani ja töitä tehdessäni. Mutta vaikka käyttäydynkin tyynesti ja rauhallisesti, tunne-elämäni ja sisäinen maailmani on vahva. Ehkä liiankin vahva? Jarkko on nemesikseni. Ja kuten sanotaan: ketju on vain niin vahva kuin heikoin lenkkinsä. Minulle ei ole paljon hyötyä mielentyyneydestäni ja vastustuskyvystäni. Ei, kun Jarkko saa minut romahtamaan äänenpainollaan ja palaamaan kokoon kahdella pikku sanalla. 

Eilen hän soitti hyvin myöhään illalla ja kertoi rakastavansa minua. "Onneksi mulla on sinut", hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Olin saman tien levollinen ja tyynen onnellinen - mutta silti miltei kyynelissä. Nämä pari päivää ovat olleet minulle yhtä tuskaa ja mielenkuohua. 

Tajuatko sinä, Jarkko, sitä vallan määrää, joka sinulla on? En tiedä, onko se valta hyvästä vai pahasta enkä tiedä, miksi se on olemassa. Toivon vain: Ole kiltti ja käytä sitä hyvin. 

Muuri välillämme

REM: Losing my religion

Jarkko pystyy murskaamaan minut pieniksi, vapiseviksi sirpaleiksi. Minulla oli tänään hyvä päivä, huoleton päivä. Kävin jouluostoksilla, värjäsin tukkani. Sitten hän yhtäkkiä soitti ja oli purevan ilkeä ja ivallinen. Hän kertoi, paljonko rahaa on käyttänyt minun joululahjaani ja ilmoitti melko suoraan, että minun tulisi käyttää ainakin saman verran. Aika kylmästi sanottu seurustelukumppanilta vai? Koko puhelun ajan hän murahteli sieltä satojen kilometrien päästä tylyjä, yksitavuisia sanoja ja pilkallisia ivalauseita. 

Puhelun jälkeen vain istuin hetken paikallani, olin kuohuksissani ja kuuntelin itseäni. Yritin saada hengitykseni tasoittumaan, käsieni tärinän loppumaan ja hätääntyneet ajatukseni rauhoittumaan.

Hän ei ole patologinen roisto. Ei ole. Hän voi pahoin. Tämä käytös on oire jostain suuresta sisäisestä hädästä. Itse tunnen pelkoa, avuttomuutta ja paniikkia huomatessani, ettei minulla ole työkaluja. Kyseessä on elämäni mies, jota rakastan, rakastan. Mutten pääse häntä lähelle enkä mahda millekään mitään.

Tästä suhteesta on tullut niin räjähdysaltis, repivä ja vaikea, että olen äärimmäisen väsynyt ja turhaantunut. Toisaalta mieleni tekisi sanoa, etten koskaan enää halua olla missään tekemisissä. Toisaalta haluan sulattaa hänet, tehdä hänestä taas sen hellän, lämpimän, rehellisen miehen, jonka muistan.  Mutta minä en osaa sanoa mitään, en yhtä ainutta sanaa, joka lävistäisi sen kivisen muurin välillämme. 

Pirskaus romantiikkaa, ripaus koti-ikävää

Nämä kaameat päivät ennen kuukautisia! Olen sekopäinen ja keskittymiskyvytön, itken vuolaasti pienimmästäkin syystä enkä pysty mihinkään. Ehkä on helppoakin selittää itselleen, että ylireagointini johtuu hormoneista ja että olisi turhaa yrittää tehdä mitään hyödyllistä. Sillä nimettömällä kaipauksella, jota olen viime aikoina tuntenut, ei silti ole mitään tekemistä kehoni rytmien kanssa. Olen ollut surullinen, tyytymätön elämääni. Jotain minulta puuttuu, aivan konkreettisesti puuttuu. Tuntuu, kuin en aivan olisi ihan elossa, olemassa, ainakaan kaikin voimin. Minä vain vilkuilen elämää puoleksi suljettujen silmäluomieni raosta ilman ajatuksen ja tunteen kipinää. Paneudun töihini huokaillen. Olen välimatkan päässä jokaisesta tuntemastani ihmisestä.

Tarvitsen ulkoilmaa, keskustelua, opintopisteitä - mutta ehkä eniten pirskauksen romantiikkaa. Kaipaan kauneutta. Haluan pukeutua pitsiin ja korkeisiin korkoihin. Haluan maalata huuleni tummanpunaiseksi ja kammata hiukseni mustiksi, sileiksi, vyötäisilleni kiemurteleviksi käärmeiksi. Haluan silmiä katsomaan minua tiiviisti, käsiä johdattamaan minua valojen alle tanssilattialle ja suita kuiskailemaan matalin äänin pieniä, tarkoitushakuisia imarteluja. 

Odotan joululomaa ja normaalia elämää, ihmisten ääniä talossa, sukulaisia jotka tulevat käymään. Odotan, että tapaan Annan ja Tiinan ja ne muut ystävät siellä, että mennään potkukelkkailemaan, kävelylle, tanssimaan Kotikaupungin yöhön. Olen kotona vahvempi.

Eläköön alkoholi!

Ymmärrän lopulta isääni ja kaikkia maailman alkoholisteja. Eläköön alkoholi! Mikään ei auta paremmin. Menkööt helvettiin kaikki, jotka sanovat: "Muuta elämääsi." Muuta elämääsi... voi vittu. Elämä ei muutu. Se ei muutu mihinkään. Elämä kiertää samaa vanhaa rataansa vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Samat pettymykset tulevat kerta toisensa jälkeen, aina uudestaan. Sitä tekee samat virheet, samat, iankaikkiset, ikiomat virheensä. Luulee oppineensa - ja erehtyy taas. 

Jos kerran pitää valita kahdesta pelkuruudesta -. Jos elämää ei voi päättää, niin sen voi ainakin tehdä hieman sumuiseksi, äärirajoiltaan hämäräksi. Haluaisin menolipun helvettiin, mutta sen sijaan kaadan lasiini lisää viiniä. Sehän vie minut melkein yhtä kauas elämästä eikä satu yhtä paljon. 

Eroottinen päiväuni

Heräsin juuri uskomattoman tiiviistä päiväunesta. Unessa opiskelin rekkakuskiksi. Meillä oli liukkaalla ajamisen tunti menossa. Seisoimme jään laidalla luistimet jalassa, ja Timppa demonstroi ajamista. Hän kaahasi pelottavaa vauhtia. Mutkassa rekka joutui vesiliirtoon ja alkoi kieppua ympäri, ympäri lähestyen sulaa kohtaa, jossa jää saattoi pettää. Me oppilaat huusimme ja peitimme silmämme, samalla tietäen että Timppa oli niin taitava, ettei mitään tapahtuisi.

Yhtäkkiä rekka vain katosi ja Timppa luisteli pitkin jäätä tehden salchoweita ja axeleita. Sitten hän otti minua kädestä, lennätti minua pitkin jäätä ja laskeuduimme vaakaan, jossa liuimme uljaasti ja tyynesti. Sitten jää katosi. Seisoimme vastakkain hämärässä huoneessa. Timppa veti minut ihan lähelle, hautasi molemmat kätensä syvälle tukkaani ja suuteli hitaasti minua huulille. Kiersin jalkani hänen ympärilleen, ja hän nosti minut pöydälle. Kätemme vaelsivat toistemme kehoilla ja suutelimme.

Sitten Timpan piti ehdottomasti lähteä käymään jossain. Minun olisi pitänyt odottaa, mutta päätinkin lähteä kävelemään ympäriinsä. Olin pukeutunut pikkuhousuihin ja aluspaitatoppiin, mutta huitaisin kiireesti ylleni ison kauluspaidan väärään nappiin. Vaeltelin ympäri käytäviä paljain jaloin, kunnes törmäsin S:iin. En olisi jaksanut puhella ja yritin tehdä lähtöä. Mutta S. heitti minut rajusti johonkin siivouskoppiin, alkoi suudella minua ja repiä vaatteita yltäni. Se oli äärettömän kiihkeä suudelma. Ja sitten heräsin.

* * *

Hoh-hoijakkaa Niina-tyttö... kiihkeitä päiväunia yläkoulun kaverista ja lukioaikaisesta ihailijasta? Mistä nyt tuulee?

Hyviä sarjoja 2019

Kaamos alkaa ja televisio vetää puoleensa. Tässä muutamia omia sarjasuosikkejani tältä vuodelta. 

Broadchurch, Netflix

Pikkukaupungissa on tapahtunut lapsenmurha. Uhrin perhe ja juttua tutkiva poliisi ovat perheystäviä. Koko kylän väki paikallislehden toimittajista kylän pappiin ovat kaikki tuttuja keskenään. 

Broadchurch oli taattua laatua, brittidekkari parhaimmillaan. Henkilöhahmot syvenivät kerronnan edetessä ja tuntuivat niin aidoilta ihmisiltä, että heihin kiintyi. Jännitys ja yllätyksellisyys vain tiivistyivät loppua kohti. Bonuksena upeat Englannin maisemat, jotka saivat suunnittelemaan matkaa Dorsetiin.

Beforeigners, HBO

Tarinan idea on silkkaa scifiä: merellä tapahtuu rajuja sähkönpurkauksia ja vedestä pulpahtelee pintaan henkilöitä, jotka ovat peräisin historiallisilta aikakausilta. Krista Kosonen esittää viikinkiajalta saapunutta entistä soturia, josta tulee modernin ajan Norjassa rikospoliisi. Hän päätyy tutkimaan parinsa kanssa muinaisuudesta tulleen naisen murhaa.  

Minunlaiseeni pahemman luokan nörttiin sarja tietysti kolahti eikä ainoastaan Krista Kososen hurmaavan hahmon takia. Tykkäsin myös sarjan oudosta huumorista, esimerkiksi esihistoriallinen, alastomana metsässä jänistä jäljittävä Navn oli hysteerisen hauska tyyppi. 

Girls, HBO

Girls ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta esittelen kaiken uhallakin. Yksi niistä sarjoista, jotka voi katsoa uudestaan ja uudestaan. Itselläni taitaa olla kolmas tai neljäs kerta menossa parhaillaan.

Sarja kertoo kaksikymppisistä ystävättäristä New Yorkin kaupungissa. Naiset etsivät itseään, suuntaa elämälleen, seurustelevat, eroavat ja ovat ystäviä toisilleen. Girlsiä on verrattu moneen otteeseen klassikkoon Sinkkuelämään, mutta itse löydän yhtäläisyyksien lisäksi paljon eroja. Kun Sinkkuelämän naiset olivat menestyneitä, upeita ja itsevarmoja, Girlsit räpiköivät elämän läpi hämmentävän epävarmoina ja hyvin epätäydellisinä ihmisinä. Päähenkilöt ovat samalla kertaa sekä pohjattoman rakastettavia että tajuttoman ärsyttäviä. 

Seksikohtauksia on paljon, ja ne ovat latautuneita ja rehellisiä, noloja ja järkyttäviä - todentuntuisia. 

Päähenkilö Hannah ei ole Hollywood-tason kaunotar, vaan hyvin tavallinen, normaalipainoinen nuori nainen, joka esiintyy luontevasti alasti. Televisiossa on rajojarikkovaa, että myös tavallisen näköiset ihmiset rakastuvat ja harrastavat seksiä.

The Affair, HBO

The Affair kertoo parisuhteista ja uskottomuudesta. Sarjan briljanttius on siinä, että samat tapahtumat kerrotaan vuorotellen päähenkilöiden täysin erilaisista näkökulmista.

Ensimmäisellä kaudella perheenisä Noah oli periaatteessa onnellisesti naimisissa, kunnes hullaantui kesälomalla nuoreen hampurilaisbaarin tarjoilijaan Alisoniin. Noahin versiossa Alison oli maagisen vetovoimainen viettelijätär, joka pyyhkäisi Noahin ja tämän avioliiton yli kuin luonnonvoima. Alison puolestaan näki itsensä rikkinäisenä ja herkkänä hahmona, jonka haavoittuvaisuutta vanhempi ja kokeneempi mies käytti hyväkseen. 

Seuraavilla kausilla kertojiksi nousi lisää henkilöitä, kuten Noahin vaimo Helen ja Alisonin mies Cole. Tarina hajosi turhankin moniin suuntiin ja menetti fokuksensa. 

Nyt HBO:lla ilmestynyt viides kausi on mielestäni taas timanttinen ja todella nautittava. Tarina keskittyy Heleniin ja Noahiin, jotka kertaavat avioliittoaan ja eroaan ja jatkavat yhteistä vanhemmuuttaan. Ensimmäisessä jaksossa vietetään Helenin uuden miehen hautajaisia, ja henkilöiden näkökulmaerot ovat taas henkeäsalpaavan terävät ja hienot. Noah on hautajaisvieraana, ja näkee entisen vaimonsa istuvan valkoisessa mekossaan ystävien ja perheenjäsenten ympäröimänä. Helen suorastaan hehkuu lämpöä, lempeyttä ja hymyä. Omassa versiossaan lopenuupunut Helen kyyhöttää surun mykistämänä sohvalla, ja ihmiset tulevat ja menevät hänen ympärillään kuin kaleidoskoopissa. 

Anna, A-lopussa, Netflix

No mutta totta kai tämä runotyttö katsoo Vihervaaran Annaa!

Sarjaa kritisoitiin etukäteen väkivaltaisuudesta ja synkkyydestä: mukana oli esimerkiksi Annan kasvattiperheessä kokemaa perheväkivaltaa. Moni Anna-fani jätti siksi sarjan kokonaan väliin. Annan hylätyksi tulemisen pelko ja orpous tulivatkin todella sydäntäsärkevästi iholle, mutta mielestäni se vain syvensi kertomusta. Jäin itse miettimään, että kumman kevyesti kirjasarjan surullista puolta onkin aiemmissa filmatisoinneissa kuvattu. 

Muuten Anna oli ihanan herkkä ja valloittava, hauska ja älykäs. Gilbert oli juuri sellainen poika, johon rakastua. Diana oli tumma ja kaunis, juuri niin kuin kuuluikin. 

Ihana, ihana, ihana.

Glow, Netflix

Glow sijoittuu trendikkäästi kasarille ja kertoo naispuolisista show-painijoista. Sarja ei ole aihepiiristään huolimatta yhtään ällö ja seksistinen, vaan oikeasti todella nautittava ja hauska. Päähenkilö on Hannah, joka ei saa vakavastiotettavia näyttelijänrooleja ja päätyy duuniin show-painiaiheiseen tv-showhun. Henkilöhahmot syvenevät tässäkin sarjassa niin, että niistä alkaa pitää tosissaan. Sivuhahmoissa taas on kokoelma outoja ja kiinnostavia tyyppejä. Show-painikohtaukset ovat vauhdikkaita ja riemukkaan viihdyttäviä.

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto, Netflix

Jos olet edes vähän nörtti ja nautit absurdista huumorista - vahva suositus. 

Sarja perustuu Douglas Adamsin tekstiin, (Tiedättehän: Linnunradan käsikirja liftarille - elämän tarkoitus on 42.) ja sehän kertookin jo paljon. Ensimmäisen jakson jälkeen olin, että hetkinen - mitä hittoa tässä tapahtui. Mutta ei huolta: viimeiseen jaksoon mennessä selvisi jotain, ei kaikkea, mutta jotain. 

Juonta ei edes voi selittää, koska se on liian monimutkainen. Päähenkilö Todd on hotellin pikkolo, jota epäillään kattohuoneistossa tapahtuneesta oudosta ja raa'asta murhasta. Todd törmää yksityisetsiväksi esittäytyvään, omituiseen mutta aseistariisuvan hurmaavaan Dirk Gentlyyn, joka tutkii juttua. Juoneen heitetään koiria ja kissoja, hallusinaatioita näkevä sisko, mystinen räyhäporukka, aikamatkustusta, hullu palkkamurhaaja ja absurdeja teorioita. Käteen jää salaliittolaisuus ja sisäpiirijutut muiden sarjaa katsoneiden kanssa, kuten: "Everything is connected. Also, nothing is connected."

Onko totuus hellyydessä?

Kun hän rakastellessaan minua pudistelee hitaasti päätään epäuskoisena siitä täydellisyydestä, jolla ihomme toisilleen vastaavat - onko siinä totuus? Onko totuus hellyydessä, jolla silitän hänen päätään, silitän hänet uneen herkin sormenpäin? Onko hänen hymynsä totuus: se yksi tietty hymy, joka on tarkoitettu vain minulle ja joka huokuu lämpöä silmiin saakka? Vai onko ainoa totuus siinä, että näinä viikkoina kun emme tapaa, minä kidun mielettömässä epäilyksessä? 

---

Jarkko soitti illalla humalassa ylioppilaskunnan pikkujouluista. Puhelin kiersi hänen kavereillaan, ja tervehdin vuorotellen joukon hilpeitä, päihtyneitä poikia. Olin jotenkin väsynyt enkä olisi jaksanut esittää tyttöystävää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. 

Viideltä aamulla heräsin uneen, jossa istuin lukemassa Jarkon huoneessa. Kämppäkaverin huoneesta kuului iloinen puheensorina ja musiikkia. Kurkistin käytävään ja näin yhden Jarkon kavereista pukeutuneena komeaan frakkiin. 

Sitten en saanut unta moneen tuntiin. Ajatukset paisuivat päässäni suhteettomiksi, vuorenkorkuisiksi: Kenen kanssa hän keskustelee? Tanssii? Kenen luona hän yöpyy? Kuka on hänen vieressään?

Ei ole mitään syytä olla luottamatta, ei mitään todellista syytä. Olemme yhdessä syystä, olemme valinneet toisemme. Nämä ovat kuvitelmia, painajaisia ja tapahtuvat vain särkyvässä, hauraassa mielessäni. Kuitenkin minuun sattuu fyysisesti: tunnen kylmiä väreitä, lihakseni kiristyvät, oksettaa. Teen itselleni tämän pahan olon. Enkä osaa lopettaa, parantua. 

Veden aalloilla toivoni, unelmani

Ääneti laulaa Tuonelan virta,

Ääneti sydämeni vaikertaa

mustan veden partaalla.

Nuoruuteni on laskenut alas jokea.

Veden aalloilla toivoni, unelmani -

Mitä sydämeni eilen vaali,

keinuu laineilla tänään

alas jokea, alas.

Ja Tuonelan virran rannalla

on minun pakko elää, elää!

Vaikka itkisin mustaa vettä.

Suhde vai koeajo?

"Suhteemme on tylsä", Jarkko sanoi puhelimessa, ja sitten me muka keskustelimme aiheesta. "Pitäisi puhua enemmän", hän sanoi, "yrittää enemmän". Minä en sanonut mitään. En ymmärrä, mitä hän minusta haluaa. Mitä vielä enemmän kuin nyt? Kuinka paljon enemmän minä enää voin yrittää, tehdä, sanoa, olla? Ihan kuin olisin koko ajan testissä tai koeajossa. En voi koskaan olla rento ja huoleton, laskea suojaustani, sanoa mitä tunnen ja ajattelen. Koska Jarkko mittaa minua ja suhdettamme koko ajan. Ei kukaan voi olla täydellinen koko helvetin ajan. 

Tiedän varsin hyvin, miltä tämä kuulostaa: että Jarkko on se kypsä, se joka haluaa keskustella, se joka on aikuinen. Ja että minä olen se hysteerinen. Mutta ei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Jarkko osaa valita sanansa niin, että kuulostaa hienolta ja oikealta. Mutta syvällä sisällä hän oikeasti vain haluaa päästä vähällä. Hän odottaa, että suhde on jatkuvasti onnen aallonharjaa ja ekstaasia. Hän ei oikeasti halua yrittää enemmän saati panna itseään likoon, ei minun eikä kenenkään muun takia. Hän pakenee kaikkea, kaikkia, ja keskustelumme on vain alkusoittoa erolle, tekosyytä.

Olen täynnä vihaa kuin astia vettä, mustaa Tuonelan virran vettä. Ja kauheinta on tämä: olen aivan yksin vihani kanssa. Hän ei soita - eikä tule. Enkä minä voi purkaa tunteitani mitenkään. Olisipa hän tässä: voisin takoa pienillä nyrkeilläni hänen jäistä rintaansa. Turhaan. Ei hän välittäisi. 

Tunnen samoin kuin rukoilija Aila Meriluodon runossa; hätää, vihaa, avuttomuutta.

---

Jumala, taon ja taon ja taon,

pyytäen, herjaten, rukoillen taon.

Avaa silmäsi, avaa, avaa!

Avaa silmäsi Liikkumaton!

Nää: tuhat äitiä rakastavaa

huutaen lastensa suojaksi heittyy

sortuissa seinäin ja vaipuissa katon. 

Maailma soraan ja kauhuun peittyy.

Kyyneleet sieluihin kaivavat vaon,

syvän ja katkeran, ikuisen vaon. 

Murtuvin nyrkein taon!

Ken olet? - Kauhistuen sinut nään:

kivisen, liikkumattoman pään,

ylpeät sieraimet hengittämättä,

kivisen suun, kaks kivistä kättä,

silmät - oi ei sitä, armahda, auta! -

tyhjät ja sokeat silmät kuin hauta.

Kivinen Jumala, elämä vajaa.

Ei ole, ei ole pelastajaa.

                           - Aila Meriluoto

Jos voisin perua petokseni

Tuomas oli unessani, ja muistot ovat hiipineet kuin varkain valveuniini.

Ensimmäiset yhteiset viikkomme Kotikaupungissa. Syvänsininen, uneton, ruusuntuoksuinen heinäkuu. Kerran istuimme Tuomaan isovanhempien mökin laiturilla, ja kaikki oli niin sinistä: yötaivas, Saimaa, hänen silmänsä. Taivaan poikki välähti tähdenlento suurena, valkohehkuisena kaarena. Katsoimme toisiimme yllättyneinä, kulmat koholla, ja Tuomas nauroi päätään puistellen: "Ihan kuin elokuvissa."

Autoajelumme öisin ilman mitään päämäärää. Tuomaksen käsi harteillani. Pitkillä suorilla hän kumartui suutelemaan minua silmät kiinni, ja se tuntui huikaisevalta ja pelottavalta ja ihanalta. Minä potkin sandaalit jalastani ja tein varpaankuvia pölyiseen tuulilasiin. Autoradiossa soi samettinen, maskuliininen Elvis.

Yksi elokuinen yö: menimme autiolle lentokentälle, makasimme kasteisessa ruohossa ja katselimme tähtikuvioita ja satelliittien hidasta purjehdusta. Odotimme ufoja. Tuomas sytytti uudelta vuodelta jääneitä ilotulitusraketteja, ja nauroimme kuin kaksi lasta. 

Kävelyitä Linda-koiran kanssa. Hänen kätensä ympärilläni. Hänen paksu, kihartuva, karhea tukkansa. Tupakan tuoksu. Hänen käheähkö naurunsa. Hänen hymynsä, joka iski sydämeeni kuin elosalama. 

Noina viikkoina tunsin kuin kaikki unelmat olisivat totetuneet. Ja miten monta vuotta olin siihen mennessä ehtinyt Tuomaksesta haaveilla? Koko kouluikäni, koko siihenastisen nuoruuteni. 

Entä rakastanko häntä vieläkin, aina? Rakastanko oikeasti häntä vai unta, unelmaa hänestä? 

Jos saisin toivoa. Jos saisin kääntää aikaa taakse. Jos voisin perua petokseni ja virheeni.  

En tiedä. En tiedä.

Unelmista ja todellisuudesta

Kolme kesää sitten olin Tiina-serkun kanssa kaivamassa perunoita. Aurinko paistoi selkään ihanan kuumana. Minulla oli saappaat ja farkkusortsit jalassa, tukka pitkällä letillä. Perunat lentelivät ämpäriin rytmikkäästi, niin että multa pöllähteli. Puhuimme tulevaisuudesta, joka odotti kulman takana täynnä lupauksia. Puhuimme minun pääsykokeistani ja Tiinan kutsumusammatista. Unelmoimme muutosta suureen kaupunkiin, suureen elämään. Hikisen ja multaisen päivän jälkeen kävelimme rantasaunalle. Kuuma auringonhohde suli sinertäväksi, raikkaaksi kesäyön hämäräksi. Me saunoimme ja uimme, uimme ja saunoimme. Uimme järven yli vastarannalle, jonne ei ollut kilometrinkään matka. Matkalla pysähdyimme polkemaan vettä ja kellumaan. 

Muistan ylioppilaskesäni päivät kirkkaina, puhtaina, lujina ja selkeinä - täynnä unelmia ja tähtipölyä. Olin silloin niin valmis pakkaamaan ja muuttamaan uuteen elämääni toiselle puolelle Suomea. Ajattelin olevani vahva ja että osaisin, pystyisin ja selviäisin mistä vain. 

Opiskeluvuodet eivät ole vastanneet kuvitelmiani. Minun on vaikea tutustua moniin uusiin ihmisiin ja verkostoitua. Yritin ensimmäisenä vuonna ainejärjestöjä, mutta se ei ollut juttuni. Käyn tosin koulubileissä Marian kanssa, mutta meillä on oma sisäpiirimme enkä oikein tunne kuuluvani suureen opiskelijayhteisöön. Olen jättänyt opiskelijavaputkin väliin, ja juhlinut aina Annan kanssa ilman hattua ja haalareita.

Henkilökohtainen elämäni ei ole puhdasta, kirkasta ja lujaa, vaan sameaa, pirstaleista ja haurasta. Jännitän ja pelkään, mitä kotona tapahtuu. Miten isä toipuu, miten äiti jaksaa. Miten Veljestä kasvaa ehjä aikuinen. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole kotona. Harhailen suhteessa Jarkon kanssa kuin veitsenterällä osaamatta luottaa ja osaamatta luovuttaakaan. Rakastan häntä niin kuin olen rakastanut viisi vuotta, mutta hän on minulle usein kuin vieras planeetta, yhtä kaukana ja yhtä tavoittamaton. 

En enää tiedä, mistä unelmoisin. Ehkä vain siitä, että olisi rauha ja vakaus.    

Lumivalko ja Ruusunpuna

Anna soitti eilen. Kaipaan häntä niin paljon ja tarvitsen häntä elämääni enemmän kuin ketään. Anyways, tämä runo on sinulle, Anna:

---

Lumivalko ja Ruusunpuna

Ei olisi minua ilman sinua,

ehkei mitään ilman sinua. 

Minä olen sinun varjosi

ja sinä olet minun kuvajaiseni. 

Mitä on välissämme?

Vain hiekkalaatikko, keinut ja parkkipaikka. 

Mutta sinä pyrähdät nauraen pihan yli luokseni.

Sinulla on ruusunpunaiset lettinauhat, 

ja omani ovat lumenvalkoiset.

Mitä on välissämme?

Vain vuosia ja vuosia eilisten todellisuutta

muistoiksi ja myyteiksi hämärtyneinä.

Vain mies, mies, miehiä.

Eikä kukaan heistä ollut yhtä rakas. 

Mitä on välissämme, sisareni, rakkaani?

Ei mitään ole välissämme,

ei kukaan ole välissämme. 

Vain minun ajatukseni leijailemassa ympärillämme.

Poimit ne ilmasta hymyillen,

itse kasvattamasi hedelmät. 

Muukalaisuudesta ja kuulumisesta

Tunnen itseni muukalaiseksi omassa kaupungissani. Kotikaupunki... sataman lempeät valot, vanhan kaupungin iättömät mukulakivikadut, kaupunkipuistojen kultaiset lehmukset: katson kaikkea tuttua ja ikonista tuntien ikävää, mutta saamatta näkemääni yhteyttä. Kaupungin silhuettiin on noussut korkeita rakennuksia, ja eksyn uusille teille ja aukioille. Mutta muutakin on muuttunut kuin vain fyysinen ympäristö. Vanhat ystävät ovat lähteneet ja hajonneet maailmalle. Jokaisella lomalla yhä harvempi palaa. Ihan kuin en itsekään enää kokonaan kuuluisi tänne. Kotikaupunki on osa identiteettiäni ja juuriani, osa minua ikuisesti. Puhun yhä murretta, mikä on tietoinen valinta. Täällä on lapsuus, nuoruus, tuhansia muistoja. Mutta elämäni taitaa olla jo muualla. 

En kuulu Opiskelukaupunkiinkaan, vaikka olen oppinut rakastamaan sitä. Sinne luomani siteet ovat rakkaita, mutta hauraita, koska perustuvat yliopistoon ja opiskelukavereihin. Vuoden päästä ensimmäiset meistä valmistuvat, ja suurin osa lähtee. En usko hakevani sieltä töitä. Haluaisin kuitenkin asua lähempänä Kotikaupunkia. Erityisesti haluan olla lähellä Mummoa hänen viimeisinä vuosinaan. 

En tiedä. Tulevaisuus riippuu niin monesta palasesta, joiden pitää ensin loksahdella kohdilleen. Nyt elämä on kaikessa epävarmuudessaan ihanasti auki.     

Puolitotuuksia ja mustasukkaisuutta

Kerroin Jarkolle episodista Miikan kanssa, mutta jätin pois, että hän yöpyi luonani. Jarkko ei myöskään tiedä keväisestä fuck-buddy-suhteestani Miikan kanssa. Mehän emme olleet silloin yhdessä, enkä koe olevani tilivelvollinen miesjutuistani eromme aikana. Olisi mahtavaa, jos voisimme puhua kaikesta avoimesti. Salailu ja puolitotuudet vaivaavat minua, mutta olen toisaalta vakuuttunut, että koko tarinan kertomisesta olisi vain harmia. Tiedän liiankin hyvin, miten haavoittuvainen suhteemme on ja miten helposti epäilyt sen murskaisivat. Omatuntoni on puhdas. Vaikka Miika olisi tulkinnut signaalini miten tahansa, niin sanoin kyllä selvin sanoin, etten ole kiinnostunut hänestä enkä seksistä. Mutta uskoisiko Jarkko? En halua satuttaa häntä moisen takia; välillämme on tarpeeksi kipua ilmankin. 

Pienoinen mustasukkaisuus on kuitenkin tuntunut herttaiselta. Olen saanut paistatella Jarkon harvinaisessa hellyydessä ja nauttinut siitä paheellisesti. En haluaisi olla romanttinen hölmö, mutta tarvitsen aina välillä intohimoa, tunnustuksia ja ihailua. Ja ainakin niiden Miikan rumien sanojen vastapainoksi, jos ei muuten. 

Kotiinpaluu

Isä on ollut kuntoutushoidossa kuukauden. On vaikeaa arvailla, millainen hän nyt on. Puhelimessa hän on kuulostanut terveeltä, energiseltä ja toiveikkaalta. Hän on tehnyt paljon päätöksiä. Mutta päätöksiä on kai helppo tehdä, kun on irrallaan kaikesta. Aika näyttää, kestääkö isä elämän selvin päin. Toisaalta haluan sydämestäni uskoa häneen, toisaalta en voi olla epäilemättä, en kaiken jälkeen. 

Äiti on ollut uskomattoman vahva. Hänen on täytynyt kasvaa, kun isä on heikentynyt. Hän kantaa kaiken: isän, Veljen, minut, mummon, työn. Silti hän ei näänny, vaan tuntuu uudistuvan. Nytkin hän aikoo aloittaa aikuisopiskelun ja suorittaa ylemmän oman ammattinsa tutkinnon. 

Minä en jaksaisi. En ole synnynnäinen selviytyjä. Pohjimmiltani haluan vain olla rauhassa ja turvassa, kaukana elämän kuohuista. Onhan minun ollut pakko käydä läpi kriisejä itsenikin. Mutta ensimmäinen ajatukseni on aina, etten selviä enkä jaksaisi ponnistella. Minun pitää etsiä elämänhalua ja sitkeyttä. Äiti on erilainen. Hän ei luovuta - hän on särmikäs, riemastuttava. Esimerkiksi hänen sosiaaliset taitonsa ovat upeat: hän tietää aina mistä ja miten keskustella ihmisten kanssa; kuitenkin hän säilyttää omat mielipiteensä ja on rehellinen. 

Olen tänään menossa ensimmäistä kertaa kotiin tänä syksynä. Tuntuu omituiselta palata sinne, melkein pelottavalta. 

Hymyni, nenäni, naarmuiset käteni

Minä olen tässä, minä, minunlaisenani.

Minulla on hymyni, nenäni ja naarmuiset käteni,
minulla on kaksi mustaa lettiä ja surulliset silmät.
Ajatukseni ovat omiani:
toiset ovat tyyniä kuin tunturijärvi,
toiset vallattomia 
ja yksi kiertää päätäni kiihkeänä
kuin villieläin häkkiään.
Onni on ystäväni, tuska tuttuni
ja pelko nukkuu vieressäni elämäni kaikkina öinä.
Sydämessäni vaalin 
muistojani, uniani, satujani, rakkaitani.
Maailmani on pieni, mutta oma.

Älä siis tule kertomaan, millainen olen. 
Minun ei tarvitse katsoa kuvajaista peilistä,
jota kätesi pitelee.
Ilmankin itseni tunnen.
Tunnen arvoni, sieluni mittaisen. 

Väärät signaalit, mukaystävät ja tosiystävät

Kuulin vasta seuraavana päivänä Marialta, että Miika oli sanonut: "Niinan kanssa se olisi niin helppoa, koska Niina ei kuvittelisi, että siinä olisi jotakin muutakin kuin seksiä." Voisin lyödä häntä. Voisin itkeä. Että hän sanoo noin minun parhaalle ystävälleni. Että hän ylipäätään näkee minut siten. Miten minusta voi saada kuvan, että pettäisin miestä, jonka kanssa seurustelen? Viime kevät oli ihan eri asia: Miika ja minä olimme molemmat vapaita.

Maria sanoi minulle: "Sinä olet niin viehkeä, se miten sie liikut ja siun asennot. Sie et ite tajua, miten sensuelli ja naisellinen sie oot. Ootsie ajatellu...: siun signaalit saatetaan tulkita väärin?" 

Ainakin on selvää, että ystävyyteni Miikan kanssa on katki, poikki ja haudattu maan keskipisteeseen. Viime maanantaina en vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan enkä edes mennyt istumaan luennolla Miikan ja Marian viereen. Maria taas on käsittämättömän suloinen uskollisuudessaan. Maanantaina hän soitti minulle ja selitti: "Emmie voinu mitään sille, että se tuli istumaan miun viereen. Kyl mie sitten kansiksen luennolla osoitin mieltäni enkä menny sen luo. Ja aamulla se tuli kaks kertaa käytävällä vastaan, ja mie esitin, etten huomannu sitä." 

Voi Maria, kultainen Maria! Miksi edes surra jonkun Miikan mukaystävyyden menettämistä, kun Maria vastaa tuhatta hänenlaistaan? Maria on aina olemassa, aina siinä kun tulee hätä. Hän ei hylkää, ei jätä ottamatta huomioon, ei unohda. Miten monta kertaa olisin murtunut ilman häntä? 

Sormia napauttamalla sänkyyn?

Viikonloppuna oli reunion opiskelukaverien kanssa. Alkuillasta istuimme juttelemassa Tommin ja Iidan uudessa kaksiossa ja lähdimme sitten kaupungille. Oli meillä kai hauskaakin: hilpeää keskustelua, iloista tanssimista. Tommilla on samanlainen huumorintaju kuin minulla, ja jaoimme illan aikana monet pilat ja vapautuneet naurut. Silti minun pitää ponnistella keksiäkseni iloa siitä illasta, koska Miika käyttäytyi niin törkeästi. Tai ei. Miika käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Hänellä on omat vaikuttimensa ja oletuksensa. Itsepähän olen pitänyt niitä kovin erilaisena. Itsepähän olen ollut väärässä hänen suhteensa. Romanttinen, sinisilmäinen idiootti!

Mitä sitten tapahtui? Kaikessa lyhykäisyydessään: Miika oletti, että menen hänen kanssaan sänkyyn. Noin vain. Sormia näpäyttämällä. Vaikka hän hyvin tietää, että seurustelen Jarkon kanssa. Selitin hänelle jossain tanssilattian reunassa, että en todellakaan aio pettää. Sanoin, että jos hän on vapaa menemään, niin katselkoon ympärilleen ja pitäköön hauskaa, mutta minä olisin ajanhukkaa.

Ilta päättyi sitten niin, että harpoin taksijonoon ja Miika seurasi kannoillani. "Otetaan Tommi kyytiin tosta yökerhon edestä, ja me tullaan samalla taksilla Koulukadulle asti", Miika ehdotti ja kohautin olkapäitäni. Mutta Tommia ei löytynytkään, eikä hän vastannut puhelimeen. Riitelimme taksin takapenkillä kuiskaten: "Et sie meille voi yöksi tulla!" minä sanoin tuohtuneena. "En mä sinne Tommin ovellekaan voi mennä odottamaan. Mistä sen tietää, milloin se tulee", Miika selitti. 

Lopulta annoin periksi ja Miika päätyi meille. Olin kuolemanväsynyt ja raivoissani. En suostunut puhumaan hänelle mitään ja tönin hänet ynseästi kauemmas, kun hän yritti lähennellä.

Olen vain niin pettynyt, loukkaantunut ja vihainen, että tekee mieli vain huutaa. Muistan kaikki keskustelumme Miikan kanssa silloin keväällä, miten me puhuimme kunnes aamu valkeni, kunnes nukahdimme. Muistan, miten rehellinen olin, miten auki. Ei meidän ikinä ollut tarkoitus tehdä siitä mitään rakkausjuttua, se oli selvää ja sovittua. Mutta kyllä minä oikeasti luulin, että meillä oli ystävyyttä, kunnioitusta ja aitoa välittämistä. Mutta ei. Miika haluaa vain mennä kanssani sänkyyn. 

Kovaa ainesta

Kovaa, kovaa ainesta olet.

Tylsytät viiltävimmän terän, 
väsytät raudan,
sammutat tulen - 
luodit kimpoavat iholtasi takaisin.
Ei sinuun pysty kivi, ei nyrkki, ei itku, ei rukous.
Suudelmani jäätyvät poskillesi
kuin eksyneet muuttolinnut
ja huutoni törmää ohimosi kallioseinään
kiiriäkseen kaikuna kauas pois.

Voisinpa tulla luoksesi 
kärsivällisenä kuin Jumala,
viisaana kuin kaikkitiedon puu.
Voisinpa herättää sinut
ja näyttää sinulle
kyyneleen sydämessäni 
ja toisen omassasi.

Rukous

Armeliaan tyhjä on pääni,

ajatukseton.

Jos soisin itselleni muiston,

ehkä muistaisin 

karkaavien askelten kaiun,

ehkä miettivän veitsenterän 

ranteeni sykkeellä.

Jos sallisin sydämeni tuntea, 

ehkä sen täyttäisi musta rakkauteni,

kaunis kuin enkelin otsa,

toivoton kuin viimeinen kyynel.

Älä pakota minua taistelemaan, Jumala,

älä jaksamaan.

Minä haluan vain maata, maata, 

liikkumatta, ontoin silmin. tietämättä mistään. 

En jaksaisi riidellä

Ainakin näistä kriiseistä saa voimaa. Nostan pääni pystyyn. Minun ei tarvitse järkkyä jokaisesta Jarkon sanasta. Minä en tarvitse häntä elääkseni.

Miksi minä aina pyytelen häneltä anteeksi? Nytkin. Minä olin loukkaantunut ja onneton. Hän kohtelee minua nyt kuin rikollista, vaikka olen syyllistynyt vain yhteen asiaan: tuntemiseen. Jarkko rankaisee minua, koska kärsin. Missä on logiikka?

Ja mitä se muuten tarkoittaa, etteikö asioista voisi puhua puhelimessa? Suhdetta ei kenties ole olemassa kuin kahtena viikonloppuna kuussa? 

Väsyttää, suututtaa, harmittaa. Nukun öisin todella huonosti ja herään neljältä siihen, että sydämeni hakkaa. Ehkä se johtuu vain keltaisesta ja valtavasta täysikuusta, oikeasta lokakuun halloween-kuusta. En jaksaisi riidellä. Kaiken lisäksi huomenna meillä on vuosipäivä.Tapasimme ja rakastuimme viisi vuotta sitten.(ja tässä linkki siihen postaukseen, onnellisempiin aikoihin)  

Ei mitään

En vastannut pariin päivään, kun Jarkko yritti soittaa, vaikka se tuntui pahalta ja älyttömältä. Minä rakastan Jarkkoa, mutta hänen kohtaamisensa on alkanut pelottaa minua liikaa. Enkä silloin heti riidan jälkeen vain millään jaksanut. On niin paljon helpompi olla yksin, rauhassa. 

Vastasin lopulta kuitenkin ja pyysin ensimmäiseksi anteeksi. "Ei tuu mitään anteeksiantoa", Jarkko sanoi, "Puhelimessa ei ruveta mitään setvimään. Jos sinä et voi puhua mulle, kun mä olen siellä, niin ei se kannata puhelimessakaan." Sitten hän hyvästeli. Minä suljin luurin hänen korvaansa. Ehdin ensin. Mutta ei se auta.

En jaksa. En kestä, en jaksa. En halua joutua selviytymään. En aio selvitä, eikä minun tarvitse. En halua kuunnella omia ajatuksiani. Tahdon sammuttaa ne. Niin kuin Jarkkokin haluaa sammuttaa minut, ja se on hänelle niin saatanan helppoa. Minä en halua enää. Minulla ei ole enää mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään. 

MIkä on vialla?

Jarkko: "Mikä VITTU nyt on vialla!"

"Minä yritin puhua sun kanssa siitä ongelmasta, ettei me tehä mitään. Sinun kanssa ei voi puhua. Sinä tulkitset kaiken ihan väärin. Sinä kuulet vain, mitä haluut kuulla."

"Lopeta tuo muumiona oleminen. Puhu!"

"Sulla ei oo mitään syytä itkeä. Tuo on ihan turhaa. Lupaa mulle, ettet murehdi, kun se on ihan turhaa."

"Lupaa."

"Lupaa."

"Lupaa."

"Mun täytyy nyt lähteä. Minä rakastan sua."

"Mun on nyt lähettävä."

"Minä lähen nyt."

---

Kuulen juoksuaskeleet alas portaita. Ovi on sepposen selällään. Paiskaan sen kiinni niin, että koko rappukäytävä kaikuu rämähdystä. Vedän varmuuslukon kiinni vapisevin sormin. Kuulen, kuinka ulko-ovi käy. Hän on ulkona, mennyt, kohta jo kaukana. 

Salome katsoo minuun suurin silmin."Salome, jos miulla ei ois siuta. Jos miun ei ois pidettävä siusta huolta."  Otan sen syliini. Nukumme kolme tuntia. Näen unta Jarkosta. Näen unta lapsuudenystävästäni Ninasta. Näen unta maailmanpyörästä, joka lentää.

Ei minulla mikään.

Istun tyhjässä kylpyammeessa. Jarkko nukkuu ja Salome hurisee hänen olkaansa vasten. Kellon täytyy olla mielettömän paljon. En osaa sanoa, kuinka kauan ehdin maata heidän vieressään unettomana, silmät auki, ruumis jäykkänä. En osaa sanoa, kuinka kauan olen istunut tässä. 

En oikeastaan ajattele mitään. En oikeastaan tunne. En anna itseni. 

Jos voisin lakata olemasta. Jos voisin sulkea luomeni ja olla enää avaamatta niitä. Ei olisi enää äidin väsynyttä ääntä puhelimessa, ei isää kuntoutushoidossa, ei Veljeä. Ei olisi Jarkkoa ja tätä tuskaa, ei Mariaa suloisine unelmineen, ei rakasta vapaata Annaani. Ei olisi minua. Ei minua. Se on niin kaunis ajatus, niin levollinen. 

Viillän naarmun käteeni, viillän monta, toisia toisten päälle. Iholleni tihkuu pieniä, pyöreitä, kauniinvärisiä pisaroita. Imaisen niitä, raudan makua. Käteni näyttää kauhealta, hyökkäävältä, paljonpuhuvalta. Säikähdän yhtäkkiä omaa hulluuttani. Pesen käteni. Avaan kylpyhuoneen oven. Jarkko liikahtaa unissaan. Jäykistyn hetkeksi, sitten pudotan terän lattialle ja potkaisen sen hädissäni ammeen alle. 

Menen takaisin hänen viereensä, kireäksi keräksi vuodesohvan laidalle. "Niina, Niina, mikä sulla on?" hän halaa minua unisena. 

Ei minulla mikään. Paitsi että haluan kuolla. 

Salome ja Diiva

Otimme kissanpennut Marian kanssa samasta pentueesta. Marian Diiva on veikeä, pieni olento ja kirjava kuin syksyn ruska. Sen takatassut ovat keltaiset, toinen etutassu on kirkkaanmusta ja toinen valkea. Diivan naaman vasen puoli on musta ja oikea vaaleankeltainen, ja jopa nenännipukka on puoliksi musta. Maria väittää pentuaan värivirheiseksi, mutta hellästi. Sillä Diiva on kaunis kissa: suurisilmäinen, siro ja väritykseltään kuin impressionistin siveltimestä. 

MInun kissani nimi on Salome. Se on oikea pieni kaunotar. Se on kullankeltainen kuin leijona, selästä punaruskeaan taittava ja kyljistä valkearaitainen. Tassut ja vatsa ovat puhtaanvalkoiset ja nenä ja varpaat ruusunpunaiset. Sen silmät ovat vielä aivan orvokinsiniset. Tiedän, että silmien väri muuttuu.

Rakastan Salomea jo aivan ylitsevuotavasti. Se on energisen riehakas ja utelias, mutta silti suloisen luottavainen. Se on sylissäni aina kun sitä väsyttää ja lähelläni koko ajan. Se makaa puoliunessa harteillani, kun opiskelen. Se istuu kylpyammeen reunalla, kun olen suihkussa. Se nukkuu rintani päällä öisin ja kehrää pimeän ja yksinäisyyden pois. 

Salomesta olen nyt vastuussa. Siinä on jotain pelottavaa ja lopullista, mutta myös voimaannuttavaa. Minun pitää jatkossa aina ajatella myös Salomea ja toimia niin, että sillä on hyvä olla. Minkähänlaista se sitten on, jos saa ikinä lapsia?

Rakkauskirje

Olen aina halunnut sinut, viisi vuotta sitten se vain oli erilaista. Olin jumalattoman rakastunut sinuun, rakastunut rakkauden tunteeseen. Rakastin sitä, miten hymyni tai kipuni heijastuivat takaisin silmistäsi. Rakastin sitä, miten yhdessä avasimme ensimmäistä kertaa kaikki portit seksiin, sen vakavuuteen ja hauskuuteen ja sokeaan intohimoon. 

Olemme molemmat muuttuneet niin paljon, että minua ihmetyttää, miksi emme ole vieraantuneet ja lähteneet lopullisesti eri suuntiin. En ole pystynyt unohtamaan sinua, vaikka Luoja tietää, että olen yrittänyt. Ehkä siinä kun itse olen muuttunut, kasvanut ja kypsynyt, myös rakkauteni sinuun on muuttunut, kasvanut ja kypsynyt. 

Enää en kysy, mitä sinä voit minulle tarjota - tai mitä joku toinen. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Rakastan sinua, vain sinua, sitä millainen olit, olet, tulet olemaan. Rakastan sinua Stockmannilla peilailemassa pitkänä, hurmaavan seksikkäänä. Rakastan sinua aamulla vieressäni, lämpöisyyttäsi, pörröisiä hiuksiasi, unista katsettasi. Rakastan sinua, kun nait minua pitkin lattiaa pomppivalla keittiöjakkaralla ja kun unohdan kaiken ja olen räjähtää kappaleiksi. 

Rakastan sinua koko ajan. Silloinkin kun olet minulle ilkeä. SIlloinkin kun vihaan sinua. Sinä merkitset minulle enemmän kuin oma tuskani. 

Olen lopettanut kasvojesi etsimisen toisten miesten kasvoista. Sinua on vain yksi. Minä haluan vain sinut. 

Odotan.

'

Odotan hänen soittoaan. Odotan ja odotan, sydäntäni kouristaa. Olen toivottoman epävarma. Katson itseäni peilistä eri tavalla kuin ennen. Pysähdyn peilin eteen kavennein silmin, pää kallellaan. Tarkastelen kuvaani kuin taulua, jonka aion myydä: minkä arvoinen olen? 

Kun Jarkko sitten sanoo puhelimessa rakastavansa ja kaipaavansa minua, varaudun heti paikalla. Mietin, että miksi hän puhuu noin? Huonosta omastatunnostako?

En luota Jarkkoon. Tavallaan olen itse kevytmielisempi. Flirttailen paljon, minulla on aina jokin katsesuhde meneillään. Mutta se on pelkkää peliä, eikä sydämeni ole mukana. Jarkko on toisenlainen, avoimempi, sosiaalisempi. Hän pitää ihmisistä väittömästi ja ihastuu nopeasti, rakastaa metsästyksen jännitystä.  

Kun epävarmuudesta tulee jokapäiväistä elämää, sen kanssa pitää oppia elämään. Täytyy säilyttää oma arvokkuutensa. Jos hinta on se, ettei voi näyttää tunteitaan - no. Minkäs teet. Minun on saatava hallinnan tunne, vaikka se sitten tulisi vain oman itseni hallinnasta. 

Jälleen yhdessä

Olemme jälleen yhdessä, Jarkko ja minä. Olemme jälleen ajautuneet yhteen. Joskus muutama vuosi sitten oli yhtä luonnollista olla hänen kanssaan kuin oli hengittää. Ne ajat näyttävät nyt niin legendaarisilta: katseet koulunpihalla, Jarkko komeana armeijan univormussaan, Keskustakadun suloiset toisiinsa käpertymisen päivät - muu maailma oli kaukana, utuinen ja vailla merkitystä. Olimme viattomia vielä. 

Ensimmäisestä erostamme on yli kaksi vuotta. Sen jälkeen kaikki on tapahtunut mielettömästi ja nopeasti, muutaman kuukauden jaksoissa. Olemme tulleet ja menneet, jättäneet ja pettäneet, repineet ja tulleet revityiksi. Tyventä ja rauhaa ei ole ollut hetken vertaa, vain myrskyn silmän hiljaisuutta. Kuitenkin jokin vetää meitä yhteen aina uudestaan ja uudestaan. Tottumus? Addiktio? Intohimo?

Rakkaus?

Tällä kertaa mitään ei ole luvattu. Kesän alussa menin hänen luokseen Itäiseen Kaupunkiin pelkkää kevytmielisyyttäni. Minulla oli takana kaksi viikkoa Miikan kanssa, ja tunsin pystyväni mihin vain - jopa kohtaamaan Jarkon. Seuraavana viikonloppuna menin uudestaan. Kohta Jarkko tuli luokseni Kotikaupunkiin, ja sitten kävimme yhdessä festareilla. En tiedä, milloin tai miten, mutta siitä se sitten vakiintui, hiljakseen, omalla painollaan.

Mutta tyventä tämä ei kuitenkaan edelleenkään ole.