Kotiinpaluu

Isä on ollut kuntoutushoidossa kuukauden. On vaikeaa arvailla, millainen hän nyt on. Puhelimessa hän on kuulostanut terveeltä, energiseltä ja toiveikkaalta. Hän on tehnyt paljon päätöksiä. Mutta päätöksiä on kai helppo tehdä, kun on irrallaan kaikesta. Aika näyttää, kestääkö isä elämän selvin päin. Toisaalta haluan sydämestäni uskoa häneen, toisaalta en voi olla epäilemättä, en kaiken jälkeen. 

Äiti on ollut uskomattoman vahva. Hänen on täytynyt kasvaa, kun isä on heikentynyt. Hän kantaa kaiken: isän, Veljen, minut, mummon, työn. Silti hän ei näänny, vaan tuntuu uudistuvan. Nytkin hän aikoo aloittaa aikuisopiskelun ja suorittaa ylemmän oman ammattinsa tutkinnon. 

Minä en jaksaisi. En ole synnynnäinen selviytyjä. Pohjimmiltani haluan vain olla rauhassa ja turvassa, kaukana elämän kuohuista. Onhan minun ollut pakko käydä läpi kriisejä itsenikin. Mutta ensimmäinen ajatukseni on aina, etten selviä enkä jaksaisi ponnistella. Minun pitää etsiä elämänhalua ja sitkeyttä. Äiti on erilainen. Hän ei luovuta - hän on särmikäs, riemastuttava. Esimerkiksi hänen sosiaaliset taitonsa ovat upeat: hän tietää aina mistä ja miten keskustella ihmisten kanssa; kuitenkin hän säilyttää omat mielipiteensä ja on rehellinen. 

Olen tänään menossa ensimmäistä kertaa kotiin tänä syksynä. Tuntuu omituiselta palata sinne, melkein pelottavalta.