Tyypillinen alkoholistin lapsi

 

Jarkko soittelee minulle edelleen usein puhuakseen ahdistuksestaan, peloistaan ja masennuksestaan. Keskustelumme ovat raskaita ja kylmääviä. Hän on kuvannut pahaa oloaan siten, että hänen saattaa yhtäkkiä ja ilman syytä alkaa tehdä mieli huutaa tai lyödä jotakuta sivullista. Sellaisessa tilassa hän voisi kuulemma hetken mielijohteesta kurvata autolla väärälle kaistalle tai rotkoon. 

Olen hyvin huolissani ja tunnen jotenkin myös olevani vastuussa. Miksi? Psykologini mukaan suhteeni Jarkon kanssa muistuttaa joiltain osin vanhempieni välistä suhdetta. Niin epämiellyttävä ajatus kuin se onkin, niin onhan siinä totuuden siemen. Jarkon pettäminen ja isäni alkoholismi vertautuvat toisiinsa. Itse olen oppinut äitini lailla antamaan anteeksi kerta kerran jälkeen, olemaan tukena, olemaan kärsivällinen. Suhteessamme on myös aimo annos läheisriippuvaisuutta puolin ja toisin. Toimin siis juuri niin kuin tyypillinen alkoholistin lapsi toimii. 

Silloin kaksi kuukautta sitten sanoin itselleni, että Jarkko on työntänyt minut viimeisen rajan yli ja vieraannuttanut minut lopullisesti. Mutta kun hän tarvitsee apua todellisiin ongelmiin ja kärsimyksiin, en halua enkä voi kääntää selkääni. Olkoonkin, etten voi olla avuksi muuten kuin kuuntelemalla.  

Uusi kämppis

Olen kummasti alkanut viihtyä Opiskelukaupungissa. Yksinäisyys ei enää vaivaa. Ehkä se johtuu siitä, että kohta se päättyy. Olen sopinut Veljen kanssa, että rupeamme kämppiksiksi ja hankimme keväällä yhdessä kaksion Kotikaupungista. Se on niin hauska suunnitelma. Minua ihan hymyilyttää joka kerran, kun ajattelenkin. Me kyllä tulemme toimeen mainiosti kaksistaan, ja voi että, miten kivaa tulee olemaankin! Mietin sellaisia hupsuja, pieniä asioita: voimme katsoa Netflixiä iltamyöhään, nauraa ja jutella. Voimme leikkiä ja pitää hauskaa kissojen kanssa. Kun minulla on tylsää, voin vain mennä hänen luokseen, katsoa kun hän pelaa ja höpötellä sitä sun tätä. Voimme riidelläkin - ja samalla tietää, että se ei ole vakavaa. 

Kun olin syksyllä muuttamassa Jarkon luo, tunteeni olivat aivan erilaiset. En koskaan iloinnut siitä, että tulisimme olemaan yhdessä. Tulevaisuudenkuvani olivat pikemminkin ahdistuneita. Pelkäsin joutuvani olemaan yksin ja etten ystävystyisi hänen kaveriensa kanssa. En kai tosissani edes halunnut asua hänen kanssaan. 

Paluu Kotikaupunkiin tuntuu muutenkin kuin suloiselta unelta, josta kohta tulee totta. Kihisen innosta. Ajattelen serkkuani ja Saraa, heidän pieniä poikiaan ja keväällä syntyvää vauvaansa, Tiinaa ja Mummoani, vanhempiani, myös S:a ja ehkä vähän DJ:täkin. 

Tuntuu, että siellä on mahdollisuuksia elää ja tehdä paljon ja ennen kaikkia unohtaa Jarkko. Käännän lehteä ja saan uuden alun. 

Minä syyllistän häntä?

Odotin koko päivän Jarkon soittoa hermorauniona, maha kipeänä. Kun hän sitten soitti, olin hyvin torjuva ja aggressiivinen. Minua suututti niin, että ääneni suorastaan tärisi puhuessani. Mielestäni se oli jonkinlaista torjuntaa. En halunnut näyttää toisenlaisia tunteitani, joita niitäkin on. En pystynyt olemaan niin järkevä ja rauhallinen kuin olisi pitänyt. 

Psykologini oikaisi minua tänään sen suhteen, ja sanoi, että oli hyvä olla vihainen, hyvä päästellä ulos höyryjä ja vaatia oikeuksiaan. Kai minä sitten olen liian pehmeä ja uhrautuvainen tuntiessani syyllisyyttä suuttumuksestani, kun minua on petetty. Jarkko kyllä tietää, miten nappejani painellaan. Hän sanoi, että minä "syyllistän" häntä. Nyt kun ajattelen, hän on sanonut samaa ennenkin. Niin kuin minulla ei olisi oikeutta sanoa, mitä tunnen ja ajattelen. Niin kuin en ääneen saisi sanoa häntä pettäjäksi, koska se loukkaa hänen tunteitaan. 

Sitten yksi asia, joka Jarkon mielestä oli hirveän pielessä: minä en ymmärtänyt, että häntä vaivasi jokin. No, ymmärsinhän minä. Mutta mitä olisin voinut konkreettisesti tehdä, kun hän ei koskaan puhunut minulle? Hän soitti kerran tai kaksi viikossa lyhyitä puheluita eikä ikinä sanonut mitään. Ja minun olisi pitänyt tajuta. Mikä telepaatti minä olen? Taas lainaan psykologiani: "Lapsia pitää ymmärtää, kun ne eivät osaa sanoa, mikä on vialla. Aikuisten välisessä suhteessa puhutaan."

Hell's bells! Mitä enemmän ajattelen, sitä paremmin tajuan, ettei tätä suhdetta pelasta enää mikään. Kuilu välillämme on liian syvä ja leveä. Haluan kyllä puhua hänen kanssaan, mutta siksi, että saisin pöydän puhtaaksi tulevaisuutta varten. Päässäni kaikuu taas katkelma Therapyn? biisistä: "You can talk about the things, that you say you´ve left behind. While you lead me down dark alleys in the ghettos of yor mind. I can never be with you. This is over, this is over, this is over."

Kiroukseni

Raatele silmäni sokeiksi:

ne muistavat hänen näkönsä. 

Hakkaa käteni kappaleiksi: 

hänen tuoksunsa on tarttunut niihin. 

Revi auki rintani

ja syötä mustille korpeille sydämeni, 

joka vihattavasti sykkii kadotettua rakkautta. 

Rakenna rovio

ja anna tulen riehua ylitseni, 

kunnes muutun hienoksi tuhkaksi,

kunnes en tiedä, en tunne, en muista. 

Kun minä unohdan hänet,

hän katoaa maan päältä

kuin uni aamun kylmässä kajossa. 

Olkoon se minun kiroukseni.

Pelkäätkö menettäväsi muistosi?

 

Sovimme, että soitamme perjantaina. Perjantai on huomenna. Minun pitäisi päättää, mitä aion sanoa. Ei: minun pitäisi päättää, mitä tunnen. 

Näen unia, joissa Jarkko suutelee minua. Kimppuuni hyökkää muistoja, jotka ovat todellisia kuin Zarniwoopin elektronisesti syntetisoitu universumi. Miksi minua nyt esimerkiksi vaivaa muistikuva Jarkosta armeijan puvussa, karkeasta kankaasta ja terävästä prässistä hänen reidellään? Entä mistä tulee sekainen muisto yksien bileitten jälkeisestä yöstä, kun hän piteli minusta kiinni, silitti hiuksiani pois naamaltani ja sanoi rakastavansa, kun minä oksensin vessassa kipeänä ja sotkuisena. 

"Pelkäätkö sinä menettäväsi muistosi?" kysyi psykologini. Pelkään, pelkään! Tiedän, ettei menneisyys noin vain häviä. Kuitenkin minusta tuntuu, että kun käännän selkäni Jarkolle, hautaan siinä sivussa osan itsestäni, elämästäni ja jopa yhdestä versiosta tulevaisuuttani. 

Rakastan häntä niin, että sydäntäni riipii. Kaikki tunteeni ovat täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä tahdon ja järjelläni ymmärrän. En voi antaa anteeksi kaikkea sitä valehtelua ja pettämistä. En aio menettää itsekunnioitukseni rippeitä. Enkä voi antaa kierteen jatkua. 

Täysi roisto vai vain täysin hukassa?

En ole vastannut Jarkon kirjeeseen. Yritin kyllä kirjoittaa, eikä siitä tullut mitään. Ahdistaa niin ajatellakin hänen sanojaan ja suoranaisia valheitaan. Hän siis väittää nyt, ettei ole pettänyt minua. Minulla on onneksi tallessa se sivu hänen päiväkirjastaan, jossa hän kaipaa sen naisensa syliin ja kainaloon - muuten voisin vaikka uskoakin, että olen hullu ja kuvitellut kaiken. Helvetti, pettäminen on pettämistä: minulle ei ole mitään eroa, vaikka he eivät olisikaan vielä päätyneet itse penetraatioon asti. 

Ja jättäminen on jättämistä. "Aion lopettaa Niinan kanssa, kun hän tulee," hän kirjoitti päiväkirjaansa - ja kertoo nyt minulle, että muutti mielensä sinä yönä. Muutti mielensä! 

Ja manipulointi on manipulointia: "Kukaan ei kestä sinua niin kuin minä." "Sinä sanoit kerran, että voisin olla sinulle aika paha ja silti olisit aina minun." "Minä en suostu tähän tilanteeseen, elämä ei voi olla tätä." "Haluatko todellakin tulevaisuuden ilman minua?"

Mitä tällaisiin sanoihin voisin edes vastata? En edes tiedä, mitä niistä ajattelen. En näe Jarkkoa selvästi: en oikeasti enää tiedä, onko hän patologinen roisto vai vain täysin hukassa itsensä kanssa. 

Lopulta vain lähetin whatsapp-viestin: "En usko saavani kirjettä aikaiseksi. Ehkä juttelemme joskus." 

Ehkä minun pitää todella jossain vaiheessa puhua hänen kanssaan. Olen siihen kohta valmis. Minulle on aika selvää, mitä haluan: Selvittää asiat, sanoa hyvästit ja elää eteen päin. 

Kamala kirje

Jarkolta tuli sellainen kamala kirje. Että olen muka jotenkin käsittänyt väärin. Että hän ei olekaan pettänyt minua, ei olekaan aikonut jättää minua. Että me kuulumme yhteen. Helvetten. En jaksaisi ollenkaan. En jaksaisi edes ajatella. Hän haluaa minun ottavan yhteyttä. Mutta en pysty. Olen nyt hieman humalassa. Ja huomenna lähden Kotikaupunkiin. 

Voi Jarkko, fuck you waste my time!

Ei rakkaustarina, vaan kierre.

Kävin tänään psykologilla. En ollut etukäteen suunnitellut, mitä sanoisin. Epäverbaalinen kun olen, niin aluksi oli vaikea avautua. Osaan kyllä nimetä ongelmani ja se on tämä: Jarkon ja minun suhde on jo kauan kiertänyt hyvin epätervettä ympyrää. Suhteemme on kierre, jonka vaiheita emme osaa kumpikaan katkaista. Eroamme, palaamme yhteen, eroamme ja palaamme yhteen. Edes tämä viimeinen ero ei ole aito, terve ero, vaan kierteen vaihe. Jarkko on alkanut metsästää minua jälleen. Vastoin omaa sydäntäni ja tervettä järkeäni tunnen sairasta houkutusta antautua saalistettavaksi. Erot ja yhteenpaluut ovat niin täynnä elämääsuurempia tunteita, että ne ovat meille jo kuin huumetta, dopamiinikoukkuja. Rakennamme tätä draamaa, jotta voimme tuntea elävämme. Koska olemme jo riippuvaisia draamasta.

Ensimmäinen askel oli siis todeta ja myöntää tämä: Kyseessä ei ole rakkaustarina. Kyseessä on kierre, joka pitää oppia katkaisemaan. Toinen askel oli hakea apua. 

Nyt minulla on hyvä olo ja tunne, että olen yrittämässä jotain uutta päästäkseni elämässäni eteen päin. Ja päästääkseni myös Jarkon eteen päin. Me molemmat tarvitsemme uuden alun, uuden huomisen. 

Ihminen saa tehdä virheitä. Mutta ei samaa virhettä aina uudestaan.

Jarkko soitti tänään. Se oli hirveätä. Sydämeni hakkasi, ja minulle tuli hyytävän kylmä. Yritin pitää ääneni ja sanani kurissa. Onnistuinkin. Pystyin jopa naurahtelemaan sarkastisen passiivis-aggressivisesti. 

Mistä puhuimme? Emme mistään. Hän sanoi haluavansa keskustella kanssani. Minä sanoin, ettei siitä luultavasti olisi mitään hyötyä. Hän sanoi, että hänellä on ikävä minua. "Se on sitten sinun ongelmasi", minä vastasin.

Kun puhelu oli ohi, annoin itselleni luvan hetkeksi menettää tasapainoni ja itkeä ja vapista eteisen lattialla. 

Mutta olen ok. En aio antaa periksi. En aio antaa anteeksi. Olen antanut hänelle tarpeeksi mahdollisuuksia. Hänen on aika ryhdistäytyä ja maata, niin kuin on pedannut. 

Kyllä ihminen saa tehdä virheitä. Mutta ei samaa virhettä koko ajan uudestaan.

Voi olla, etten opi rakastamaan ketään muuta. Voi olla, että jään yksin. Mutta minun pitää kyetä oikeassa elämässä samaan kuin painajaisunissani: sanomaan Jarkolle, että se on ohi, se on ohi, se on ohi.  

Että mitähän vittua?

En vastaa enää puhelimeen, paitsi kun Maria tai vanhempani soittavat. Puhelimen piristessä jatkan lukemista, syömistä tai mitä sitten teenkin. Parina viime viikkona olen antanut numeroni neljälle pojalle, jotka olivat kaikki mukavia, fiksuja ja hyvännäköisiä. Mutta en vain kestä ajatusta heidän kanssaan puhumisesta. 

Minulla on alkuviikosta melko paljon luentoja. Koulussa tunnen olevani normaali ihminen, jolla on elämä. Tapaan siellä niitä harvoja kavereita, joita vielä tunnen Opiskelukaupungissa: graduryhmäni tyttöjä, Tommia ja Miikaa. 

Kotona on vaikeampaa. Törmäilen jatkuvasti ikäviin, ei-toivottuihin muistutuksiin Jarkosta. Kun avaan laatikon, siellä on valokuva tai jokin muu esine. Tuo tulitikkuaskikin tässä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan: siihen on raapustettu lyijykynällä "13.09" - junan saapumisaika Toisesta Kaupungista toukokuussa 2017. Ensimmäinen yhteenpaluu ensimmäisen eron jälkeen. Pöytäliina on joululahja häneltä. Maljakko: viinikarahvi, jonka joimme vuosi sitten festareilla. Me olemme rakastelleetkin tällä helvetin pöydällä. 

Haluan vain unohtaa ja tuhota sillat takanani. Ehkä minun pitäisi tehdä jotain repäisevää ja symbolista: polttaa ja repiä kaikki, mikä muistuttaa Jarkosta. Leikata tukkani. Jotain. 

Apua

Varasin ajan psykologille. Se päätös oli helppo tehdä yöllisten painajaisten jälkeen. Olen käynyt läpi erokriisejä ilman apua ennenkin, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä, koska päädyn aina uudestaan samaan suohon. Haluaisin tällä kertaa käsitellä tunteitani siten, että eläisin ne, ymmärtäisin ne ja lopuksi hautaisin ne ja pääsisin jatkamaan elämääni. 

Toinen syy on se, että tuntuu suunnattoman helpottavalta jo ajatella tunnustavani, etten jaksa. Blogini lukijoita saattaa yllättää, että läheiseni pitävät minua vahvana. Näytän blogissa epävarman, särkyvän ja herkän puolen itsestäni. Läheiseni näkevät toki silloin tällöin heikkouden hetkiäni, mutta minulla on tapana kantaa taakkani yksin, hymyillä urheasti ja olla sinnikäs. Mutta nyt tarvitsen apua. 

Olen miettinyt, miksi olen tällä kertaa näin rikkinäinen ja hajalla. Oli kiistatta julmaa, ettei Jarkko kertonut päätöksestään jättää minut saman tien, kun tapasimme. Ettei hän sanonut mitään, vaan rakasteli minua koko yön kuin viimeistä kertaa. Siltikään vaikeinta siinä sotkussa ei ollut pettäminen eikä edes valehteleminen. Vaikeinta oli todeta, että Jarkko ei ottanut minuun yhteyttä selittääkseen, pyytääkseen anteeksi tai edes kuullakseen, että olin yhä elossa. Olisin luullut, että hän olisi huolestunut - jos ei sitten rakastamansa naisen, niin ystävän tai edes lähimmäisen puolesta. 

Mutta minun on ollut vain pakko niellä, että loppujen lopuksi hän välitti minusta niin vähän. 

Mies lähti

 

Mies lähti hyisenä lokakuun aamuna.

Kukaan ei tiedä minne 

eikä miksi. 

Löydettiin vain raskaat jalanjäljet pihalta,

määrätietoinen polku 

neitseellisen puhtaan ensilumen poikki.

Hän ei lähtenyt yksin:

hän vei mennessään rakastettunsa, 

pienen naisen, 

jonka nimellä

ihmiset nyt kutsuvat minua.

Joskus kuvittelen heidän lähtönsä hetkeä. 

Näen sen mielessäni 

kuin oman muistoni: 

Hän harppoo lumessa

silmissään tyhjä päätös. 

Nainen hänen sylissään, 

pää hänen olkaansa vasten,

väsymys, vaitonaisuus -

Kaikki on sanottu. Kaikki on tehty.

En tuntenut heistä kumpaakaan. 

Hassua, mutta

en tunne vielä itseänikään. 

Minulle kaikki on uutta ja vierasta

kuin ensilumi, 

vain yksien jalkojen tallaama.

Heti eron jälkeen ja nyt

Heti eron jälkeen ei tuntunut kovin pahalta, pikemminkin olin tunteeton ja turta. Nyt ainakin pahat unet ovat alkaneet. Kotiin tunkeutumis -uni tuli pari yötä sitten. Olen myös alkanut nähdä unia, joissa kuhisee vastenmielisiä hyönteisiä: torakoita, matoja, etanoita ja sokeritoukkia. Unessa säikähdän niitä niin vahvan, atavistisen inhon vallassa, että herään hätkähtäen. 

Vaikeimpia - tavallaan - ovat unet, joissa Jarkko esiintyy. Olen nähnyt useita, ja niissä kaikissa on sama teema. Jarkko tulee luokseni Kotikaupunkiin. Hän pyytää anteeksi ja kertoo rakastavansa minua. Halailemme tai rakastelemme - joka tapauksessa tunnelma on lämmin, onnellinen ja hyvin todellinen. Täynnä vivahteikkaita tuntemuksia, tuoksuja. 

Unet päättyvät sitten niin, että Jarkko on lähdössä ja minä sanon, etten enää halua olla hänen kanssaan. Minun on jotenkin pakko sanoa niin, vaikka tunnen pakahduttavaa rakkautta ja viiltävää surua ja yli kaiken haluaisin vain antaa anteeksi.

Ne ovat äärettömän surumielisiä unia ja jättävät jälkeensä tyhjyyden ja vääjäämättömyyden tunnun. Ehkä alitajuntani yrittää sanoa, että minun puoleltani kaikki on ohi, vaikka Jarkko vielä kerran yrittäisi saada minut takaisin. Huolimatta rakkaudesta. 

Sillä kai minä tavallaan yhä häntä rakastan ja tulen ehkä aina rakastamaan. Mutta jokin osa siitä rakkaudesta on lopullisesti tuhoutunut. 

Rakasteltu - raadeltu

Matkustan Jarkon luo Itäiseen Kaupunkiin kylmänkirkkaana lokakuisena päivänä. Minulla on oudon vahva muistikuva hetkestä juuri ennen kuin tapaamme: Jarkko seisoo asemarakennuksen vieressä kädet tummansinisen villakangastakin taskussa. Minä harppaan junanrappuset alas, reppu toisella olalla, jalassani Veljen vanhat, kuluneet farkut, joihin olen näinä päivinä kovin ihastunut, hiukset lentäen äkillisessä, talvenkylmässä tuulenpuuskassa. Kun näemme toisemme, heilautamme kättä yhtä aikaa. 

Jarkon luona istumme lattialla kahvikupit kädessä. Näytän hänelle kuvia, joita valokuvausta harrastava S. on ottanut minusta kesällä ja jotka hän on teettänyt kuviksi asti. Jarkko selaa kuvia ja menee hiljaiseksi. En tiedä, mikä on vialla ja tunnen oloni epävarmaksi. 

Rakastelemme koko illan, yöllä, aamulla. "Vittu, minä rakastan rakastella sua", hän huutaa. 

Aamulla Jarkko lähtee luennolle. Juon kahvia ja luen paikallisia ilmaisjakelulehtiä. Hetken mielijohteesta avaan vaatekaapin oven. Tiedän tekeväni väärin. Otan hänen päiväkirjansa ja luen viimeisen sivun. Katkelmia tekstistä ajelehtii tajuntaani. Sanat tanssivat silmissäni, käteni alkavat vapista holtittomasti, oksettaa. 

 "Oli niin epävarma olo, kun en voinut ottaa Pinjaa heti syliini"

"Tunsin mustasukkaisuutta, vaikka olinhan minäkin ollut Niinan luona viikonloppuna."

"Aion lopettaa Niinan kanssa ensi viikolla, kun hän tulee käymään. Me emme vain tee toisiamme onnellisiksi."

Kädet vapisevat holtittomasti, oksettaa, sanat tanssivat silmissäni. Olen rakastellut tätä miestä tunti sitten. Olen rakastanut tätä miestä kuusi vuotta ja yhdeksän päivää. En tunne rakkautta enää, vain häpeää ja vihaa. En tunne itseäni rakastelluksi, vaan raadelluksi, ryöstetyksi, tahratuksi. Repäisen sivun irti. Pidän sen muistona. Pidän sen muistutuksena vastaisuuden varalle, jos enää ikinä, IKINÄ koen houkutusta lyödä päätäni Karjalan mäntyyn.  

En jää odottamaan. En jätä viestiä. Pakkaan reppuni, vedän maiharit jalkaan, suljen oven viimeisen kerran perässäni. Lähden kotiin. 

Ikävä ketä tahansa

Minulla on ikävä: ketä tahansa - kaikkia. 

Näin viime yönä unta, jossa Jarkko oli löytänyt uuden naisen ja minä selitin alistuneena ymmärtäväni. 

Tänään hirveä, vatsaa kouriva pelko, silmiin pakonomaisesti nousevat kyyneleet - niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. En voi edes puhua kenellekään. Isä ja Veli vain hämmentyisivät, ja äidillä on huolia omasta takaa. Maria on liian onnellinen ja kiireinen. Ja Jarkko - Jarkko ärsyyntyisi. 

Tänään tulee kuusi vuotta minun ja Jarkon ensitapaamisesta. Hän ei ole edes soittanut. Itse asiassa moneen päivään. 

Yksinäisyydestä

Minulla ei ole oikein tekemistä Opiskelukaupungissa. On yksinäistä. Koulua on vain muutama tunti viikossa. Lupasin itselleni, että alkaisin elää aktiivisempaa elämää. Ostin kuukausikortin ryhmäliikuntatunneille. Kävin loppukesästä Kotikaupungissa pari kertaa tunneilla, ja huomasin kaivanneeni sitä. Kuntosalilla on toki mukavaa, ja tykkäsin paljon kamppailulajista. Mutta musiikkiliikunta sopii minulle: tajuan liikkeet luonnostaan, voin rentoutua ja antaa mennä, nauttia liikkeestä. 

Näistä suunnitelmista huolimatta ongelma on, ettei minulla ole täällä ystäviä.  Tänä syksynä Maria on muuttanut Pääkaupunkiin ja Iinakin pois. Koulussa on kyllä muutama samaa pääainetta opiskeleva tyttö, joiden kanssa jutella. Mutten tapaa heitä koulun jälkeen. Olen todella missannut nämä kolme opsikeluvuotta pahasti. Olen toisaalta kadonnut henkilökohtaisiin ongelmiini ja toisaalta ollut liian tyytyväinen pariin hyvään ihmissuhteeseeni, enkä ole luonut tarpeeksi kontakteja. Nyt en osaa suhtautua yksinäisyyteeni ja kärsin siitä. Nuorempana minua ahdisti, jos en välillä päässyt kaikista eroon. Ajattelin olevani niin introvertti. Mutta tosiasiassa silloin minulla oli niin monta läheistä, ettei ollut pelkoa oikeasta eristyneisyydestä. 

Siksi olen vieläkin niin kiinni Kotikaupungissa, että minulla on siellä pysyviä ihmissuhteita. Se mahdollistaa pakottoman, rennon elämisen. Kaikki muut haluavat pois siitä kaupungista, suurempiin ja hienompiin paikkoihin. Minä haluan takaisin, kun en saa luotua uutta elämää. 

Vastustin kiusausta, kunnes.

Vastustin kiusausta keskiviikon, torstain ja perjantain. Lauantaina hyperaktiiviset tunteet nujersivat vuorenkorkean yliminän ja pyöräilin kaupunkiin. Jonossa tunsin itseni ääliöiden ääliöksi, mutten enää kääntynyt takaisin. Menin sisään, kiersin paikan ja vasta sitten vilkaisin syrjäsilmin dj:tä. Se ei ollut DJ. Kävelin suoraa päätä naistenhuoneeseen ja sulkeuduin vessaan. Katsoin kelloa: minun olisi viivyttävä ainakin tunti, ennen kuin voisin häipyä. 

Se oli omituinen hetki. Olin toisaalta helpottunut ja toisaalta pettynyt. Hävetti oma käsittämätön käytökseni. Huomasin, että joku stupido tyttö oli kirjoittanut vessan oveen isoin, punaisin kirjaimin: "DJ, I love you." Tuijotin tekstiä tietämättä itekäkö vai nauraa. 

Menin istuskelemaan samaan pöytään, jossa olin viikko aiemmin istunut Jarkon kanssa. Siemailin siideriä ja kävin väkinäistä keskustelua liian nuoren fuksiteekkarin kanssa. Sitten yhtäkkiä näin hänet, DJ:n. Se oli - kuvaamatonta. Hän touhusi hetken jotain tiskin takana ja käveli saman tien rivakasti pois. 

Minua kiinnosti hetki hetkeltä vähemmän small talk sen pojan kanssa, mutta toisaalta olin kuin naulittu siihen baarijakkaraan. Kulutin aikaa puolisentoista tuntia ennen kuin luovutin. Hän oli lähtenyt enkä näkisi häntä kuitenkaan. Minulla ei ollut yhtään syytä jäädä sinne. 

Laahustin alakertaan ja hymyilin vaisusti tytölle, joka ojensi nahkatakkini narikasta. Käännyin ympäri ja  laskin laukkuni tuolille voidakseni vetää villapaidan ylleni pyörämatkaa varten. Ja siinä DJ oli, baarin puolella, vain parin metrin päässä. Hän katsoi minua. Katsoi minua baaritiskin takaa. 

Menin niin pois tolaltani, etten osannut muuta kuin kiristää takin vyön, napata laukkuni ja rynnätä ulos. Kävelin kymmenen metriä ja pysähdyin. "Minun on mentävä takaisin", ajattelin. "Ennemmin kuolen kuin menen takaisin", ajattelin. Nojasin seinään ja mietin. Otin muutaman askeleen takaisin päin. Sitten käännyin kannoillani ja juoksin sivuille vilkuilematta pyöräni luo ja ajoin kotiin.  

Enkä lähde

En lähde DJ:n baariin. En lähde sinne sen miehen takia, joka ei merkitse minulle MITÄÄN. Menen Opiskelukaupunkiin ensi viikolla ja tämä kesä päättyy. Samalla saa päättyä mokoma idioottimainen ihastus. 

Muistatko, mitä yöllä tapahtui?

"Anna anteeksi, minä rakastan sua", hän sanoi seuraavana aamuna. Rakastelimme. Nukuimme. Rakastelimme uudestaan. Sanattomasti, hikisesti, täynnä tuskaa. Minä olin uuvuksissa, me molemmat olimme. Emme nousseet ylös, vaikka päivä kului. 

Yritin kysyä, mistä yöllä oli ollut kyse. Mutta Jarkko kuittasi, ettei kyse ollut mistään, että hän oli vain ollut humalassa. Hän sanoi suuttuneensa siitä, että olin jutellut ja tanssinut entisen luokkakaverini kanssa. (Mikä ei pidä paikkaansa, koska aikajana meni niin, että hän suuttui ensin ja siksi yleensä etsin muuta juttuseuraa. Sitä paitsi en tanssinut kenenkään kanssa, vain itsekseni.) 

Sitten hän otti puheeksi repeytyneen paitansa ja halusi minun ostavan hänelle uuden. Katsoin häntä silmiin yrittäen tajuta. oliko hän tosissaan. En ollut uskoa koko tilannetta. "Jarkko, muistatsie, mitä yöllä tapahtui? Se paita repesi, kun sinä tönäisit minut maahan," sanoin varovasti. "Minä sanoin, että ota irti. Kun sinä et puhetta ymmärtänyt", hän vastasi kylmästi. Hänen silmänsä olivat elottomat ja välinpitämättömät. Aloin vapista enkä pystynyt jatkamaan keskustelua. 

Jarkko lähti sinä iltana. Asemalla viiltävä lopullisuuden tuntu. Istuin penkillä polvet koukussa leuan alla, silmät täynnä valumattomia kyyneleitä ja katsoin, kun juna nytkähti liikkeelle ja kolisteli vääjäämättömästi ohi, pois. 

Sinä iltana hän soitti ja sanoi rakastavansa minua. Eilen hän huusi minulle puhelimessa: "Eti itelles uusi mies sieltä Pääkaupungista."

Olen taas kuolemanväsynyt, huolissani ja levoton. En tiedä mistään mitään, paitsi että soitan hänelle aamulla ja katson, mistä tuulee. Ja huomenna lähden DJ:n baariin viimeistä kertaa tänä kesänä: tulkoon mitä tulee.    

Sitten hän viskasi minut ilmaan

Jarkko oli luonani Kotikaupungissa viikonloppuna, ja kaikki meni hyvin, kunnes teimme tyhmän päätöksen mennä yhdessä klubeilemaan. Tietysti juuri sinä iltana DJ:n piti olla soittamassa. Olen kertonut Jarkolle olleeni hänen kanssaan treffeillä, mutta onneksi en kuitenkaan setvimättömistä tunteistani. Jarkko joi liikaa - ja loppu on historiaa. 

Hän vilkutteli DJ:lle, kävi pyytelemässä toivebiisejä ja kosketteli minua koko ajan kuin reviiriä merkiten. Sitten hän alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan minulle sanaakaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kärsivällinen, mutta kun suututti koko ihminen ja pilalle mennyt ilta. Jätin Jarkon ja lähdin juttelemaan omien tuttavieni, yläkouluaikaisten luokkakaverien, kanssa. Kävin pari kertaa kysymässä, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei edes katsonut minua, kun puhuin. Annoin hänen mököttää omassa rauhassaan, kiertelin ympäriinsä ja tanssin yksikseni. 

Kun valomerkki räpsähti, menin taas puhuttelemaan Jarkkoa, joka nojaili dj:n tiskiin. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, eikä hän ollut näkevinäänkään minua. Jäin seisoskelemaan parin metrin päähän hämilläni ja epätietoisena. DJ kulki rivakasti ympäriinsä keräillen tyhjiä laseja, ja välttelin katsekontaktia hänen kanssaan. Vasta kun hän kulki suoraan minun ja Jarkon välistä, katseemme kohtasivat. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, uteliaastikin. En kestänyt enää. Menin sanomaan Jarkolle tiukasti: "Minä lähden nyt kotiin. Tule mukaan, jos haluat", ja ryntäsin portaat alas ja ulos. 

Kuljimme peräkanaa. Jarkko harppoi vauhdilla, ja minä yritin kipittää perässä korkokengissäni. Juoksin hänet kiinni, pyysin odottamaan, puhumaan. Tartuin häntä kädestä, yritin pysäyttää hänet saadakseni hänet rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Hän alkoi huutaa minulle, kiroilla ja mekastaa. Hän käski päästää irti. Sitten hän viskasi minut ilmaan, ja putosin asfaltille kyljelleni. 

Nousin ylös ja juoksin hänen peräänsä. Sitten - en tiedä, en muista, se kaikki on päässäni kuin mustaa, järjetöntä kaaosta. Kaaduin jalkakäytävälle vielä monta kertaa, en tiedä kuinka monta. Jarkko heitti takkinsa pusikkoon. Hänen kauluspaitansa repeytyi kerran, kun hän tönäisi minua. Hän riisui paidan ja heitti sen menemään. Oli aamuyö, ja lämpöä tuskin muutama aste.

Kun takki ja paita olivat poissa, tartuin häntä kiinni vyöstä, eikä hän enää yrittänyt irrottaa otettani. Jarkko lähti marssimaan, välillä hän juoksi ja välillä teki äkkipysähdyksiä yrittäen saada minut kompastumaan. Tunsin, että kenkäni olivat märät verestä. Mutta en aikonut päästää irti. Minua pelotti, mitä hän tekisi yksin jäädessään. Hän oli niin pelottava, niin -. Hän olisi vaikka voinut kävellä auton eteen tai jotain. 

Olimme kotona viideltä aamulla. Jarkko kävi nukkumaan. Minä istuin keittiön lattialla ja itkin itkemistäni. Olin shokissa, kuolemanväsynyt, kipeä ja säikähtänyt.  

Pelkään liikaa ja kaikenlaista

Pari ahdistuksen päivää. Sydän lyö rinnassa liian tiheästi, kipeästi. Tekee mieli lähteä mihin tahansa, pois tästä talosta joka tapauksessa. Toisaalta ei tee mieli liikahtaakaan; huvittaisi piileskellä poissa auringonvalosta ja kaukana ihmisten katseista. 

En halua sanoa sanaakaan, mutta olen pakahtua kertomattomiin tarinoihini, Haluan lohtua ja rakkautta - työnnän jokaisen ihmisen pois luotani. Itken - olen kylmänkova kuin teräs. Kävelen leuka pystyssä - vapisen sisälläni kuin peloteltu lapsi. 

Ja pelko. Pelkään liikaa ja kaikenlaista: elämistä ja kuolemista, toista yhtä paljon kuin toista. 

Pelkään olla Jarkon kanssa, puhua hänelle, nukkua, rakastella, elää. Yhtä paljon pelkään elämää ilman häntä.  

Joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan

Kaupungilla ravintolassa iski outo erillisyyden tunne: kuin en olisi ollut minä itse ongelmineni, vaan joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan, olutlasi kädessään. Ei tuntunut todelliselta. 

Olin yksin. Yksin tulee kohdattua uusia ihmisiä. Juttelin miehen kanssa, joka oli ajanut rekkaa Moskovaan. Hän kertoi nähneensä ystävänsä tapettavan silmiensä edessä. "Poliisi?" hän sanoi, "sinä et ymmärrä sitä paikkaa. Siellä ei poliisi ole mitään." 

Tapasin myös kaksi miestä, jotka olivat paluumatkalla Lapista. "Me ei olla juteltu kenenkään kanssa kuukauteen", he sanoivat. Mainioita miehiä pitkine partoineen, maastopuvuissaan ja retkeilysaappaissaan. Heillä oli ihmeellisiä tarinoita tuntureista, kolmenkymmenen kilon jättiläislohista, maanalaisista hiekkarannoista ja muinaisista kultajoista. He tarinoivat ja minä kuuntelin ja me kaikki hymyilimme koko ajan - minä perinjuurin viihdytettynä ja he omien muistojensa lumoamina.

Myöhään yöllä menin sitten DJ:n baariin, jossa oli joku teekkarien teemailta. Paikka oli täpötäynnä, ja minulla oli ihan hauskaa. Tanssin ja juttelin. Mieleni olisi melkein tehnyt mennä ja antaa DJ:n pyyhkäistä ylitseni kuin samum-tuuli. Mutta toisaalta minulle riitti vain nähdä hänet muita korkeammalla, tyynenä ja viileänä, valo tukkansa takana kuin nuorella jumalalla. Niinpä vaihtelin numeroita valomerkin jälkeen yhden mukavanoloisen fuksiteekkarin kanssa ja annoin illuusioideni siitä DJ:n pirulaisesta edelleen jäädä särkymättä. 

No se oli yksi juhlahumuinen ilta. Huomenna on taas uusi päivä, josta pitäisi selvitä. En kestä ajatella Jarkkoa. En kestä olla yksin. 

Pilvilinna romahtaa

Olemme puhuneet, että muuttaisin Itäiseen Kaupunkiin loppuvuonna, ja olen ujosti alkanut tehdä valmisteluja. Olen yrittänyt luottaa yhteiselämäämme tulevaisuudessa. Itse asiassa olen takertunut siihen, kun ei minulla oikein muuta ole. 

Jarkkoa naurattaisi kuulla minun sanovan näin. En nimittäin anna hänen aavistaa, kuinka riippuvainen hänestä olen. Hän ei voi sietää riippuvaisuutta. Kaava menee niin, että jos minä rentoudun, hellitän ja uskallan tuntea turvallisuutta, hän ahdistuu ja pettää minua. Siksi esitän kovaa, itsenäistä ja omapäistä. Sanoin hänelle, että haluaisin Pääkaupunkiin, koska siellä minulla on ystäviä ja Itäisessä Kaupungissa en tunne ketään. Vaikka monta kertaa ainut ajatus, joka pitää minut hengissä, koskee tulevaisuutta hänen kanssaan. 

Ehkä sitä tulevaisuutta ei olekaan olemassa. Pilvilinnani yhteenmuuttamisesta romahtivat. Kuulin Jarkon äidiltä, että Jarkko olikin mennyt katsomaan asuntoa yhdessä kaverinsa kanssa. Menin suunniltani kiukusta ja surusta ja kohtalontunnusta. Onko ihme, etten uskalla luottaa? Kun aina käy näin. Aina hän suhmuroi selkäni takana ja pettää minut. 

"Ei yhteistä kotia. Ei koiraa. Ei vuosijuhlia ja tanssiaispukua. Ei mitään", toistelin mielessäni, kun levitin luomiväriä, kun pukeuduin ja kun pyöräilin kaupungille.

Elämä kantaa

Tämä on ollut hyvä kesä. Olen ystävystynyt serkkuni vaimon, Saran kanssa. Hän on vain viisi vuotta minua vanhempi ikävuosissa, mutta elää toki aivan erilaista aikuisen elämää kuin itse elän. Kun hänellä on lapset, avioliitto, työpaikka ja oma koti, ja oman elämäni palaset ovat aika irrallisia. Olemme Saran kanssa käyneet yhdessä salilla ja joskus baarissakin. Olen tosi mielelläni mennyt auttamaan lastenhoidossa aina kun tarvis. Olemme suunnitelleet myös piipahdusta Tallinnaan loppukesällä, ellei koronatilanne tästä olennaisesti pahene. 

Kesätyöni torilla ovat säännöllisen epäsäännöllisiä. Menen sinne kyllä aina mielelläni, koska usean kesän jälkeen siellä on tuttu seurapiiri: kauppiaat, asiakkaat, jopa vanhojen herrojen aamukahviseuruekin kokoontuu edelleen. Hyväntuulen työtä kertakaikkiaan. Vapaapäivinä olen päntännyt kesätentteihin ja lukenut romaaneja lukemisen ilosta. Kesän lukusatoa ovat olleet Heidi Köngäksen Sandra ja Mirjami. Kokeilin myös äänikirjan kuuntelua (Celeste Ng:in Olisi jotain kerrottavaa), mikä oli ihan jees - mutta oikeasti rakastan lukemista ja olen sitä mieltä, että nautinnollisin kokemus on lukea oikea, paperinen kirja. 

Olin Toisessa Kaupungissa pari viikkoa Jarkon luona. Pikkusisko on täyttänyt kahdeksantoista, ja kävimme hänen kanssaan tanssimassa ja terassilla. Vietimme muutamia helteisiä päiviä maalla Jarkon äidin ja tämän uuden miesystävän kanssa. Jarkon ja äitinsä suhde on jännitteinen, ja heidän tuntuu olevan vaikea kohdata toisiaan. Minulla taas oli oikeastaan ensimmäisen kerran hyviä hetkiä ja keskusteluita anopin kanssa. Ei hänelläkään ole ollut helppo elämä, ja jos suhteet lapsien kanssa ovatkin säröilleet, niin ei kyse ole ollut kuitenkaan pahasta tarkoituksesta. 

Jarkkokin on käynyt meillä Kotikaupungissa. Suurimman osan kesästä olen kuitenkin ollut itsekseni. Se ei nyt haittaa. Suhde tuntuu etenevän omalla painollaan. Olen rauhallinen ja tyytyväinen. Elämä kantaa taas.

Jälleen hänen sylissään

Jarkko soitti, ja parin tunnin kuluttua hän istui isänsä ja Pikkusiskon kanssa olohuoneessamme. He olivat tulleet Kotikaupunkiin sukulaisen häihin. Äiti ja isä keskustelivat T:n kanssa, Pikkusisko jutusteli välittömästi ja pirteästi - ja itse saatoin keskittyä Jarkkoon, vain Jarkkoon. Hän ei ollut erityisen hiljainen eikä erityisen puhelias. Hän istui tuolilla rennosti, pitkät jalat ristissä. Hänen silmissään kyti koko ajan huvittunut pilke, aavistus kuumasta hymystä. Kun katseemme kohtasivat, huoneessa ei ollut enää muita, vain me kaksi. Vetovoima välillämme rätisi sinihehkuista sähköä. Unohdin saman tien kuluneiden hiljaisten kuukausien kylmentyneet ja hiljentyneet välimme. Unohdin olla loukkaantunut. Unohdin kaiken muun ja muistin vain, miltä hänen ihonsa tuoksui, miten hänen huulensa olivat ensin pehmeät, sitten kovat ja vaativat, miten huumaantuneesti vartalomme vastasivat toisilleen. Miten syyntakeettomasti olin rakastunut häneen, yhä ja aina vain. 

"Me ajateltiin, että sinä voisit tulla mukaan sinne häihin ja sitten Toiseen Kaupunkiin", Jarkko sanoi. Nopeasti ja häkeltyneenä pakkasin ja pukeuduin. Kylpyhuoneessa meikkasin pika pikaa ja kampasin tukkani yksinkertaisesti auki. Hetken mielijohteesta riisuin alusvaatteet pois pitkän juhlamekkoni alta. 

Häissä pidimme toisiamme kädestä. Kun morsiuspari tanssi, seurasimme valssia ovenraosta; nojasin Jarkkoon, ja hänen kätensä kiertyi ympärilleni ja laskeutui polttavana lanteilleni. Vasta jatkoilla hän suuteli minua ensimmäisen kerran ja veti minut syliinsä. Kun hän pian huomasi, ettei ylläni ollut alusvaatteita, hän vetäytyi äkkiä taaksepäin, henkäisi syvään ja katsoi minua kuumeisin, tummunein silmin - yllättyneenä, huvittuneena, kiihottuneena.

Pitkän automatkan Toiseen Kaupunkiin lojuimme T:n auton takapenkillä kuin räjähtämäisillämme intohimosta. Jokainen kosketus säväytti ja tuntui pitkältä, kiduttavalta esileikiltä. Upposimme katsomaan toistemme kasvoja, silmiä. Latautunut hiljaisuus oli täynnä sanattomia tunnustuksia. 

Ja viimein myöhään yöllä olimme jälleen siinä vinokattoisessa vinttihuoneessa maalla. Avoimesta ikkunasta ajelehti jälleen mustarastaan kaipaava laulu ja syreenien makeanraskas tuoksu. Meillä ei ollut enää kiire. Oli kaikki aika maailmassa: ihomme liukuivat toisiaan vasten pehmeästi ja liukkaasti kuin silkki, hitaasti, nopeasti, hitaasti nopeasti. Olin jälleen hänen sylissään kuin kuuluisin juuri siihen. 

Kolme sisarta

Juhlimme lapsuudenystäväni Ninan ylioppilaaksi pääsemistä, vaikka oikeat lakkiaiset ovat vasta elokuussa. Jossain vaiheessa lapsuutta Nina oli minulle yhtä rakas ja läheinen ystävä kuin vanhempi sisarensa Anna. Me muistutimme toisiamme luonteeltamme: olimme hiljaisempia ja taivuvaisempia hitaaseen unelmointiin, lukemiseen ja piirtelyyn kuin urheilullinen ja ulospäinsuuntautunut Anna. Kun olin itse lukiossa ja Nina yläkoulussa, elämänpiirimme alkoivat erkaantua eri suuntiin, emmekä valitettavasti nykyisin paljon pidä yhteyttä. Oli jotenkin nyt ihana nähdä hänet juhlissaan aikuisena, omien taiteellisten ystäviensä ympäröimänä ja kauniiina kuin kuva. Hänellä oli yllään ihastuttava kapeaolkaiminen luomus, ja hänen mustanruskeat hiuksensa valuivat vyötärölle asti. Mutta oikeastaan Ninan ulkonäköä ei edes voi kuvata ulkokohtaisin huomioin - hänessä on sisäistä hehkua, samaa tulta ja sielukkuutta kuin kaikissa sisarissaan. 

Anna puolestaan vaikutti onnelliselta poikaystävänsä kanssa. Hän on edelleen vapaa ja rajoittamaton, mutta selvästi huomaa, että hänellä on nyt kotisatama.

Ja vanhin sisar Kata on hauskempi kuin kukaan, kahlitsematon, lämmin ja upea kuin etelän yö. 

Maria lapsenvahtina

Jos on sukujuhlat, minua ei pyydetä leipomaan kakkua eikä kaatamaan kahvia. Tehtäväni voi sen sijaan olla kirjoittaa runo tai piirtää kortti. En siis ole tunnettu käytännön ihmisenä, Marttana, vaan Mariana, hengen ihmisenä. Eli haihattelijana, unelmoijana, tuulentupien rakentelijana ja hajamielisenä professorina, josta ei juuri ole käytännön hyötyä. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun serkkuni pyysi minua hoitamaan lapsiaan nyt alkukesällä. En saanut kesätöitä, joten olin vapaa tehtävään.

Isompi poika on neljän ja nuorempi kahden vanha. Lapset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ja olen kiintynyt heihin viikon sisällä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olen hoitajana yhä pikemminkin Maria kuin Martta. Saan toki ruoan ja välipalat pöytään oikeisiin aikoihin, vaihdan vaippoja, puen ja riisun ja peittelen päiväunille. Mutta suurin iloni on yksinkertaisesti olla lasten kanssa ja kuunnella heidän riemastuttavia oivalluksiaan. Pojista on mukava katsoa, kun piirrän. He saattavat pyytää piirtämään vaikkapa Ryhmä Haun koiria tai autoja - ja yritän mielelläni. Minusta on ihanaa lukea heille ennen päiväunille käymistä ja lukisin vaikka kuinka kauan. 

Kesäpäivät ovat olleet lämpimiä ja aurinkoisia. Olemme touhunneet talon leikkipaikalla, tehneet pienen eväsretken lähimetsään ja ihastelleet kullankeltaisia voikukkia. Aamuisin sydämeni heittää voltin hyvästä mielestä, kun ovikelloa soittaessani kuulen pienen kirkkaan äänen hihkuvan ilahtuneena: "Tiina tulee!". (Oma nimeni on vähän liian vaikea pienemmän pojan lausuttavaksi)

Onni on siis näin yksinkertaista. Se tuleekin näistä pienistä, tavallisista arjen murusista. Omassa elämässäni on paljon epämääräistä ja monimutkaista. Tuntuukin kuin olisin sukeltanut eri maailmaan, jossa on perusarvoja, aitoja tunteita ja pieniä, päivittäisiä ihmeitä. 

Tänään oli yksi aivan tavallinen hetki hiekkalaatikon laidalla. Pienempi poika istui vieressäni, ja hänen silmänsä katselivat mietteliäänä lapsen mielen syvyyksiin. Hänen poskensa siinä lähelläni oli hellyttävän pyöreä ja pehmeä. Tuuli leyhäytti hänen keveitä hiuksiaan ja kullanvihreitä koivunlehtiä. Vanhempi poika touhusi hiekkalaatikolla silmät nauraen ja hänen äänensä oli niin iloinen ja kirkas. Yhtäkkiä ajattelin, että muistaisin sen hetken ikuisesti ja että muistoon tulisi aina liittymään sekä haikeutta että sulaa onnea. 

En aio luovuttaa

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä. 

Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta. 

Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa elää. 

Kovin pitkälle tulevaisuuteen en jaksa suunnitella. Huomenna tähän aikaan olen kotona. Alkaa uusi ajanjakso. Luen, käyn torilla, menen rantaan kävelemään ja uimaan, pyöräilen satamaan, tapaan niitä ihmisiä siellä. Elän niinkuin Jarkkoa ei olisi. Koetan ensin unohtaa ja sitten vähän ajan päästä järjestellä asiat päässäni yksi kerrallaan. 

Jos Jarkko olisi toisenlainen: jos hän puhuisi minulle, ajattelisi minua tai näyttäisi tarvitsevansa tukeani... siinä tapauksessa jaksaisin. Mutta hän ei ojenna kättään. Eivätkä omat voimani enää riitä. En halua taistella, en jaksa - enkä aio. Tuntuu pahalta sanoa näin. Toisaalta ei tunnu juuri miltään. 

Minä vetäydyn, koska ei minullakaan enää ole niin paljon pelissä. Tunteeni ovat ehtyneet. Kai minä häntä edelleen rakastan, niin kuin rakastaisin ketä tahansa, jonka kanssa on kulkenut läpi tulen ja veden. Mutta en ole rakastunut häneen, eikä hän herätä minussa lämmön, onnen tai turvallisuuden tunteita. Olen enää väsyneesti huolissani hänen kohtalostaan - ja omastani. 

Meidän piti mennä naimisiin, kasvattaa lapsia, vanhentua yhdessä. 

Eikä se silti koskaan oikeasti tuntunut todelliselta, todennäköiseltä. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Niin että minä lähden Kotikaupunkiin ja elän eteen päin. Selviän. Ja sen lupaan itselleni, että tuli mitä tuli, en enää koskaan, ikinä, yritä ratkaista ongelmiani viiltelemällä käsiäni. Vaikka juuri nyt olen heikko ja sirpaleinen, voin vielä ammentaa sisältäni sitkeää voimaa ja sisua. Ja toivoa. En aio luovuttaa.

Ei minun maailmani muutu miksikään infernoksi, ei se romahda eikä tuhoudu. Kyllä tämä tästä. 

Kyllä tämä tästä vielä. 

Häiriötekijä parantumisessa

Jos Jarkko ojentaisi kätensä ja pyytäisi tukeani, tekisin kaikkeni. Mutta en ole edes varma, tarvitseeko hän minua ylipäätään ollenkaan vai olenko vain häiriötekijä hänen parantumisessaan. En tiedä, miten voisin häntä auttaa tai haluaako hän apuani. Olen neuvoton. 

En edes tiedä, seurustelenko vai olenko vapaa. Puhumme edelleen kerran viikossa: arjen tapahtumista, Jarkon terveydestä. Tunteet ovat tabu. Tapaamista ei voi ajatellakaan, saati mainita. Tapaan itseni pohtimassa, että voisin päästä helpommallakin. Onko se syntiä ja moraalisesti väärin? Jos minä olisin samassa tilanteessa, seisoisiko hän rinnallani? Onko se relevanttia? Kun hän on taas terve, jättääkö hän minut heti? Ja onko se relevanttia?

Ainut mitä voin tehdä, on työntää Jarkko mielestäni ja olla kuin häntä ei olisikaan. Defenssi mikä defenssi, mutta vatvomalla en pysty muuttamaan mitään. Niinpä olen nyt kuukauden päivät keskittynyt tentteihini ja opiskeluihini. Elän päivästä päivään. Koetan selvitä, vaikkei se ole helppoa. 

Pelkään, etten kestä yksin, mutta ei minulla oikeastaan ole ketään. Maria muuttaa kesällä Pääkaupunkiin, ja hänen ajatuksensa pyörivät jo tulevassa yhteiselämässä poikaystävänsä kanssa. Annalle en oikein enää osaa soittaa. Äiti kyllä ymmärtää paljon, mutta ei onneksi näe, kuinka heikoksi ja voimattomaksi ja haamumaiseksi olen käymässä. 

Mutta päivä kerrallaan. Even this will pass. 

Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin.

Poikaystäväni kertoi kärsivänsä ahdistuskohtauksista. Hän on käynyt terapiassa muutamia kertoja ja saanut jonkinlaisen lääkityksen. Pitkä blogitauko johtuu siitä, että olen prosessoinut tätä asiaa. Tiesinhän minä, ettei kaikki ole kunnossa, ettei hän ole kunnossa. Mutta en tiennyt, miten vakava tilanne oli.  

Hän elää nyt päivästä toiseen tekemättä suunnitelmia. Terveys on prioriteetti, ja niin pitää ollakin. Puhumme puhelimessa, kun hän soittaa minulle noin viikon välein salaisesta numerosta. Minua ei ole suoranaisesti kielletty ottamasta yhteyttä; tosin hänen antamansa numero ei ole käytössä. Ehkä hyvä niin - ehkä etäisyys on nyt paras meille molemmille.  

Omakin otteeni elämästä on nyt aika hatara. Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin. 

On kuitenkin rakkain vuodenaikani: kevät, kasvun ja uudistumisen aika. Istun kissani kanssa joka päivä lähimetsikössä aurinkoisella rinteellä. Suljen silmät ja annan lintujen kiihkeän, haikeankauniin kevätlaulannan täyttää korvani ja tajuntani. Puissa on hiirenkorvat. Leskenlehdet hehkuvat maassa kuin pienet keltaiset auringot. Olen tyhjä. Olen täynnä. Olen surullinen, mutten toivoton. 

Absoluuttinen nollapiste

Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle.

Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki kuplat ovat nyt puhjenneet. Tätä loukkaamista ja vihaa, tätä tahallista toisen satuttamista ei enää pyhitä mikään rakkaus tai intohimo. Mitä me viileästi lauomme toisillemme, ei voi sanoa ääneen kukaan, joka rakastaa. Ei voi kuunnella kukaan - ja yhä rakastaa. 

En minä Jarkkoa vihaa enkä inhoa - en vain kestä häntä. En tunne mitään, vain tuskaa. 

Yritän miellyttää ja päädyn loukkaamaan

S. soitti olevansa käymässä Opiskelukaupungissa, ja lupasin tavata. Ajattelin, että eihän kyse ole mistään. S. on ystävä. 

Asia ei tietenkään ole niin viaton ja yksinkertainen, koska tiedänhän minä, että S. on - no, rakkaus on liian vahva sana. Mutta sanotaan, että hän on aina ollut kiinnostunut minusta. Vaikka hän ei ole sanonut mitään vuosiin, mitään raskauttavaa siis. Toisaalta hänen ei edes tarvitse. 

Tapasimme torin kulmalla kahdeksalta illalla. Erosimme sillalla yhdeltä yöllä, autiona hetkenä. Joki kimalsi mustana samettina allamme, viiltävä yötuuli puhalsi mereltä, kuu oli hopeisen kirkas ja päidemme päällä loistivat Orion, Otava, Kassiopeia ja Perseus. S. katsoi minua hymyillen, odottaen. Hiljaisuus venyi. Olisi pitänyt sanoa vaikka mitä. Esimerkiksi: "Olen mennyt kihloihin sitten viime tapaamisemme." Sen sijaan sanoin: "Hyvää yötä, kirjoitellaan."

Sitten ajoin pyörällä kotiin niin kovaa kuin ikinä pääsin, silmittömästi pitkin öisiä, tyhjiä katuja. Pakoon. Häntä. Itseäni.  

Olen murehtinut omaa huonouttani, epätäydellisyyttäni ja osaamattomuuttani. Että yritän niin hirveästi miellyttää kaikkia ja päädynkin loukkaamaan kaikkia. S:a, joka oikeutetusti ihmettelee, miksi mitään ei tapahtunut eikä mitään selvitetty. Jarkkoa, kumppaniani, rakastettuani.

Sanon itselleni: 

Opettelisit olemaan varomatta liikaa, Niina. Opettelisit ottamaan riskin ja avautumaan ajatuksistasi ja haluistasi, demoneistasi. Opettelisit elämään ja tekemään oikeita valintoja. 

Ehkä sitten jonakin päivänä voisit antaa jolle kulle jotakin kokonaista, aitoa ja puhdasta. Voisit olla jonkin arvoinen. 

Kun paras ystävä ghostaa

Paras ystäväni Anna kirjoitti minulle viimeksi helmikuussa ja silloinkin vain menevänsä käymään Kotikaupunkiin. Olin itse juuri silloin kotona Veljen vanhojentansseissa, enkä lukenut hänen meiliään ennen kuin palattuani. Anna tiesi kyllä minun olinpaikkani. Ihmettelin, miksei hän voinut soittaa, kun kerran olimme samassa kaupungissa. 

Sen jälkeen olen kirjoittanut pari kertaa. Lähetin jopa viestin, jossa kerroin olevani huolissani, kun hänestä ei kuulu mitään. Sitten viime viikolla Kotikaupungissa törmäsin Annan äitiin ja vaihdoimme pari sanaa turvavälin päästä. Hän jutteli Annan ja tämän poikaystävän uudesta asunnosta olettaen, että minä olisin ollut kartalla. Anna on siis muuttanut keväällä yhteen poikaystävänsä kanssa. En kehdannut sanoa, etten edes ollut tiennyt.  

En tiedä. Ehkä onnellisuus vaikuttaa häneen näin: hän unohtaa entiset ystävänsä tai ei vain onneltaan ehdi ajatella heitä. 

Minusta tuntuu pahemmalta kuin kaikki Jarkon pettämiset yhteensä. Koska kyse on erilaisesta ihmissuhteesta. Jos ystävien elämään tulee uusia ihmisiä, minkään ei pitäisi estää yhteydenpitoa vanhoihin. Olemme olleet ystäviä kuusivuotiaista saakka, ja rakastan häntä yli kaiken. Haluaisin kovasti olla mukana hänen elämässään ja iloita hänen kanssaan, kun hän on löytänyt rakkauden. Ja tietysti haluaisin jakaa hänen kanssaan omat tylsät elämänkäänteeni. Mutta ei se taida riittää, jos vain toinen haluaa pitää yhteyttä. 

Uskoin, että Anna pysyisi elämässäni, vaikka maa järkkyisi, vuoret kaatuisivat ja meret kuivuisivat. Ehkei se sitten ollutkaan niin.