Minä syyllistän häntä?

Odotin koko päivän Jarkon soittoa hermorauniona, maha kipeänä. Kun hän sitten soitti, olin hyvin torjuva ja aggressiivinen. Minua suututti niin, että ääneni suorastaan tärisi puhuessani. Mielestäni se oli jonkinlaista torjuntaa. En halunnut näyttää toisenlaisia tunteitani, joita niitäkin on. En pystynyt olemaan niin järkevä ja rauhallinen kuin olisi pitänyt. 

Psykologini oikaisi minua tänään sen suhteen, ja sanoi, että oli hyvä olla vihainen, hyvä päästellä ulos höyryjä ja vaatia oikeuksiaan. Kai minä sitten olen liian pehmeä ja uhrautuvainen tuntiessani syyllisyyttä suuttumuksestani, kun minua on petetty. Jarkko kyllä tietää, miten nappejani painellaan. Hän sanoi, että minä "syyllistän" häntä. Nyt kun ajattelen, hän on sanonut samaa ennenkin. Niin kuin minulla ei olisi oikeutta sanoa, mitä tunnen ja ajattelen. Niin kuin en ääneen saisi sanoa häntä pettäjäksi, koska se loukkaa hänen tunteitaan. 

Sitten yksi asia, joka Jarkon mielestä oli hirveän pielessä: minä en ymmärtänyt, että häntä vaivasi jokin. No, ymmärsinhän minä. Mutta mitä olisin voinut konkreettisesti tehdä, kun hän ei koskaan puhunut minulle? Hän soitti kerran tai kaksi viikossa lyhyitä puheluita eikä ikinä sanonut mitään. Ja minun olisi pitänyt tajuta. Mikä telepaatti minä olen? Taas lainaan psykologiani: "Lapsia pitää ymmärtää, kun ne eivät osaa sanoa, mikä on vialla. Aikuisten välisessä suhteessa puhutaan."

Hell's bells! Mitä enemmän ajattelen, sitä paremmin tajuan, ettei tätä suhdetta pelasta enää mikään. Kuilu välillämme on liian syvä ja leveä. Haluan kyllä puhua hänen kanssaan, mutta siksi, että saisin pöydän puhtaaksi tulevaisuutta varten. Päässäni kaikuu taas katkelma Therapyn? biisistä: "You can talk about the things, that you say you´ve left behind. While you lead me down dark alleys in the ghettos of yor mind. I can never be with you. This is over, this is over, this is over."