Mansikkapelloilla, ikuisesti

Seurustelen hänen kanssaan, Jarkon kanssa. Olemme löytäneet seksin uudelleen vaivatta ja opimme toisemme taas nopeasti - tai tuskin olemme paljon unohtaneetkaan. Se on kuin ihmettä. Että kaiken sen jälkeen - vihan ja unohduksen jälkeen - saan olla hänen kanssaan ja rakastaa häntä.  Vaikeampaa on aloittaa alusta koko suhde, yhdessäolo, puhuminen ja nauraminen. Toki tiesin sen jo ennalta. Meillä on melkein liikaa historiaa. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja tunnemme toisemme alusta loppuun. Tunnemme toistemme taustat, ystävät ja perheet; meillä on jo tapa olla yhdessä ja monia yhteisiä tarinoita. Ei tarvitse esittää mitään eikä salata mitään. Toisaalta historiamme on myös este. Uusi suhde olisi ehkä helpompi aloittaa. Palaamme ajatuksissamme ja puheissamme molemmat usein ensirakastumiseemme. Olimme niin nuoria, melkein lapsia vielä ja seurustelimme kumpikin ensimmäistä kertaa. Se oli jännittävää ja ihanaa aikaa, kiivaan onnellista - kuin mahtipontisen sinfonian alkusoitttoa

Sanaton päätös yhteisestä yöstä oli tehty jo, kun suutelimme ensimmäisen kerran. Mutta silti jännitti niin, että sydän nousi kurkkuun, kun levitimme vuodesohvan ja petasimme. Tuntui mahdottomalta riisuutua Jarkon nähden, joten livahdin vessaan vaihtamaan yöpaidan ja pesemään hampaat ja kasvot. Avasin lettini. Seisoin pitkään paikoillani, hengittelin syvään ja katsoin itseäni silmiin peilistä. Lopulta tulin ulos ja kävelin hänen luokseen kuin ujo neitsytmorsian.  Jarkko koski olkapäätäni, silitti tukkaani päälaelta pitkälle selkään. "Sinä oot niin kaunis, niin seksikäs", hän sanoi hiljaa. Olin niin pois tolaltani, etten pystynyt vieläkään katsomaan Jarkkoa, vaan räpyttelin ripsiäni poskillani. Jarkko tarttui varoen leukaani ja kohotti kasvojani. Avasin silmäni, nostin katseeni hänen silmiinsä ja upposin niihin. Hänen silmissään oli yhtä aikaa surua ja hymyä, intohimoa ja epävarmuutta. Minun silmissäni paistoi paljaana ja hurjana rakkaus, jonka olemassaolon olin yrittä

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin. Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vasta