Junassa. Olen matkalla Kotikaupunkiin kesäksi: vaihtamaan elämää, pakenemaan joitain asioita ja kohtaamaan toisia. On kuin matkustaisin tuntemattomaan tulevaisuuteen menneisyyden viidakosta - eikä tämä juna, tämä hetki, kuulu niistä kumpaankaan. Olen rento ja ajatukseton; en jaksa vielä välittää. En siitä, mistä tulen enkä siitä, mihin menen. Väsymys painaa luomiani ja ehkä myös sydäntäni. Viime viikolla tein jotain ehkä peruuttamattoman väärää.
Miika soitti minulle yhtenä iltana ja pyysi minua muka rennon huolettomasti seurakseen terassille. Mutta minä tiesin, Miika tiesi, ja kaikki oli ennalta selvää. Puin punaisen kesämekkoni alle sukkanauhaliivit. Emmekä edes ikinä päässeet sinne terassille asti.
Sovimme, ettemme tekisi suhteestamme itseään isompaa ongelmaa. Sovimme, että pitäisimme hauskaa tämän yhden viikon ajan. Miika yritti unohtaa tyttöystävänsä. Ja minulle ei hiljattain millään ole ollut väliä. Jos mitään ajattelin, niin suunnilleen siihen suuntaan, että parempi, että tapahtuu jotain kuin ei mitään.
Tapasimme joka päivä. Rakastelimme lakkaamatta. Meillä oli ihmeellinen kemia. Halusin häntä niin, että silmissäni musteni. Kun emme rakastelleet, puhuimme. Puhuimme yöt läpeensä, emmekä malttaneet käydä nukkumaan ennen kuin oli jo taas valoisaa, ennen kuin olimme niin uupuneita, että tuskin tiesimme, mitä sanoimme. En tiedä, olenko koskaan ollut niin rehellinen. En tiedä, onko kukaan ystävä tai rakastettu koskaan puhunut minulle niin raa'an avoimesti kuin Miika. Ehkä se johtui sopimuksestamme: olimme päättäneet, ettei kyseessä ole seurustelu. Ei ollut tarpeen yrittää tehdä vaikutusta toiseen, kaunistella tai salata tai yrittää esittää itseään jossain tietyssä valossa.
Viime yönä, viimeisenä yönä, Miika silitti tukkaani ja sanoi: "Hyvä, että sä lähet huomenna. Tässä alkaa jo olla tunteet pelissä." Minä melkein säpsähdin, itsekään tietämättä, minkä vuoksi. Koska en halunnut sekoittaa tunteita mukaan vai koska kenties halusinkin? Miika huomasi, että pahoitin mieleni ja kysyi minulta, mikä oli hätänä. Ensimmäistä kertaa koko viikon aikana vaikenin oikeista ajatuksistani. Ei olisi ollut reilua kaataa setvimättömiä tunteitani Miikan niskaan. Hänellä on tarpeeksi ongelmia ilmankin.
Sanoin, että todennäköisesti emme olisi ikinä tulleet näin pitkälle, jollemme olisi koko ajan tienneet kesän ja väistämättömän eron olevan edessä. Ja tottahan sekin on.
Ja tänään: tämä juna, tämä matka - ei mistään ei minnekään.
