Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Olen junassa menossa kotiin keskelle perhekriisiä. Isä oli lopulta irtisanottu työpaikaltaan.  Mikä näitä miehiä vaivaa? Tässä istui juuri käytävän toisella puolella keski-ikäinen mies. Humalassa, sekava, riehakkaan iloinen ja äänekäs - kunnes yhtäkkiä keskeytti tarinansa ja kysyi sopertavalla, eksyneen lapsen äänellä: "Mitä minulle tapahtuu?" Minussa taisteli sääli ja myötätunto jonkinlaista alistunutta kiukkua vastaan. Miksi me ihmiset pilaamme elämämme? Miksi annamme ratkaisun hetkien lipua ohi siinä toivossa, että kaikki korjaantuu omalla painollaan?  Kuuntelin hänen sekavia juttujaan ja nyökyttelin päätäni. Tunsin surua, kun mies puhui pojastaan ja puhkesi kyyneliin.  Minä en sitä miestä pystynyt pelastamaan, tuskin edes auttamaan, mutta ehkä onnistuin antamaan yhden miellyttävän tuokion muuten pahassa päivässä. 

Olen lukenut Anaïs Ninin päiväkirjoja. Hänellä on intuitiivista tajua, elämisen rajua kiihkoa. En voi olla vertaamatta itseäni häneen, toiseen päiväkirjan kirjoittajaan. Bloggaajaan. Kirjallisella tasolla vertailussa ei ole tietysti mieltä, koska en ole taiteilija. Mutta se prosessi, elämäntyyli, jossa riemun ja tuskan vaiheita seuraa yksinäinen analysointi, dokumentointi. On ihanaa huomata, että joku on samanlainen.  Anaïs piti kirjoittamista sairautena. Itsekin tiedostan riippuvaisuuteni blogista. Jos en pariin viikkoon kirjoita, minulle tulee outo olo: puoliksi syyllinen ja puoliksi himokas. Minulla on tarve kirjoittaa muistiin. Toisaalta kyse on eräänlaisesta velvollisuudentunnosta: "pitää" kirjoittaa. Ehkä se on halua jättää jälki tai pikemminkin pysäyttää aika, jähmettää hetki, tunne tai teko.  Aika ajoin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Se on kuin sukellus jonkun toisen maailmaan. Ja totta on, että jos en olisi kirjoittanut niitä päivityksiä, eri aikakausien Niinat

  Totuus! Minulla on ikävä Jarkkoa. Rakastajana - ei poikaystävänä. Haluan häntä niin, että voisin pyörtää kaikki pyhät päätökseni olla ikinä tapaamatta häntä. Voisin teeskennellä vaikka anteeksiantoa, rakkautta, mitä tahansa vain saadakseni hänet. Enkä tunne syyllisyyttä ajatuksistani, päinvastoin. Viis tunteista, viis tulevaisuudesta, viis yhteensopivuudesta - meidän suhteemme syvin olemus oli sula, valkohehkuinen seksuaalisuus. Sen takia emme onnistu olemaan ystäviä. Sen takia emme osanneet elää erillään.  Kenties olimme maailman huonoin pari. Emme osanneet kommunikoida emmekä ymmärtää ja olimme aina niin helvetin itsekkäitä. Mutta me osasimme rakastella. Me teimme sen ihanasti. 

Isä oli sitten juonut työaikana ja jäänyt kiinni. On vähän epäselvää, mitä nyt seuraa. Ilmeisesti hän ei suoralta kädeltä saanut potkuja.  Hänellä on nyt jokin vaihe, selittelyvimma. Hän menee taas sinne parantolaan pariksi viikoksi, ja oli ottanut yhteyttä mielenterveyspalveluun. Minulle hän on soittanut eilen ja tänään. Hän tilittää omituisen pakonomaisesti, hengästyneesti - niin kuin ottaisi takaisin niitä satoja kertoja, kun ei ole suostunut keskustelemaan. Ei hän loppujen lopuksi sano mitään uutta. Paitsi: hän pyytää tukea ja apua. Sitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.  Anteeksi hän on pyytänyt aiemminkin, ja pyysi nytkin. Ja siinä on se alkoholistin toinen puoli: muita ihmisiä suurempi herkkyys, tietty särkyvyys. Anteeksipyyntö liittyi kaikkeen tähän, hänen vanhemmuuteensa, meidän vaikeaan suhteeseemme. Lopuksi hän sanoi: "Sen mie aina muistan, kun sie synnyit. Se oli miun elämän paras päivä." Noihin kahteen lauseeseen latautui valtavasti riipaisevaa surua siitä, mitä e

  Isä. Hän on pahemmassa kunnossa kuin ikinä. Hän on juonut kuin hullu: illalla, aamulla, kotona, töissä. Hirvein asia: hän oli jäänyt kiinni rattijuopumuksesta. Se asia tekee niin pahaa, että melkein oksettaa. En voi muuta kuin olla kiitollinen, ettei hän joutunut onnettomuuteen eikä loukannut ketään viatonta ihmistä. Viimeksi Kotikaupungissa käydessäni yritin keskustella hänen kanssaan. Sanoin, etten halua hänen tuhoavan elämäänsä ja että hänen pitäisi hakeutua hoitoon. Silloin tuntui, että hän ymmärsi. Mutta tässä nyt ollaan. Pelottaa ja ahdistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.  Ja hävettää. Mistä se edes kumpuaa, tämä musertava häpeä? En minä sitä autoa ole ajanut. Mutta isän teot määrittelevät minutkin.  

  Olen aika raukkamainen. Leikin sekä Jarkon että S:n kanssa piiloleikkiä. En sano ei, mutta en sano kylläkään.   Jarkon tapauksessa raja kulkee oikeastaan kaikessa, mikä tapahtuisi pitemmän ajan kuluttua kuin huomenna. Hänen tapaamisehdotuuksiinsa vastaan maireasti, että ehkä joskus. Jos hän kysyy, milloin minulla olisi aikaa, teeskentelen, etten oikein ymmärrä ja luettelen kaikki tenttini ja muut velvollisuuteni toukokuuhun asti yhdellä hengenvedolla. En halua sopia mitään - ainakaan en halua asettaa päivämääriä. Minua alkaa ahdistaa jo, jos hän sanoo soittavansa jonain tiettynä päivänä.  Toinen raja kulkee sitten siinä, mitä suostun sanomaan ja kuuntelemaan. Minä en keskustele suhteestani häneen. Kaikista muista aiheista olen valmis avautumaan niin kuin nyt ystävälle. Mutta vaihdan saman tien puheenaihetta, jos Jarkko sanoo taikasanat ikävä tai rakkaus.  S:lle olen yhtä kamala, ellen jopa kamalampi.  S:n kanssa olen valmis juttelemaan, tapailemaan, ehkä joskus suutelemaankin. Mutta