Anteeksipyyntö

Isä oli sitten juonut työaikana ja jäänyt kiinni. On vähän epäselvää, mitä nyt seuraa. Ilmeisesti hän ei suoralta kädeltä saanut potkuja. 

Hänellä on nyt jokin vaihe, selittelyvimma. Hän menee taas sinne parantolaan pariksi viikoksi, ja oli ottanut yhteyttä mielenterveyspalveluun. Minulle hän on soittanut eilen ja tänään. Hän tilittää omituisen pakonomaisesti, hengästyneesti - niin kuin ottaisi takaisin niitä satoja kertoja, kun ei ole suostunut keskustelemaan. Ei hän loppujen lopuksi sano mitään uutta. Paitsi: hän pyytää tukea ja apua. Sitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. 

Anteeksi hän on pyytänyt aiemminkin, ja pyysi nytkin. Ja siinä on se alkoholistin toinen puoli: muita ihmisiä suurempi herkkyys, tietty särkyvyys. Anteeksipyyntö liittyi kaikkeen tähän, hänen vanhemmuuteensa, meidän vaikeaan suhteeseemme. Lopuksi hän sanoi: "Sen mie aina muistan, kun sie synnyit. Se oli miun elämän paras päivä." Noihin kahteen lauseeseen latautui valtavasti riipaisevaa surua siitä, mitä elämästämme oli tullut, mitä isä-lapsi -suhteestamme oli tullut. 

Annan anteeksi. Ja autan, minkä voin.