Melkein rakastunut

Huomenna alkaa vapunvietto Pääkaupungissa Katan, Annan, Helin, Vesan - ja Harrin kanssa. Vatsassani on perhosia, mutta ei välttämättä pelkästään miellyttävällä tavalla. En osaa tai jaksa eritellä, miltä minusta tuntuu ja miksi. On jo myöhä, muttei minua huvita mennä nukkumaan. Fiksailen itselleni drinkkejä ja kuuntelen Gladys Knightia Spotifysta. Mitä tämä nyt on? Pelottaako minua?

Minä olin melkein rakastunut Harriin. Olisin ollut, jos olisin antanut tunteen kypsyä. Olisin ollut, jos Jarkko ei olisi soittanut. 

Mutkaton ja kaunis yö

Pitkäperjantaina oli dagen efter. Meistä ei Anun kanssa ollut juuri mihinkään. Pystyimme nousemaan ylös illalla viiden jälkeen. Huhtikuun lauhassa illassa huojahtelimme pienelle kävelylle läheiselle, historialliselle puutaloalueelle. Anun siskon entinen poikaystävä asui niillä kulmilla, ja poikkesimme tervehtimään häntä ohi kulkiessamme. Koetan tavoittaa ensimmäisiä mielikuviani: hevosenkenkä oven päällä, vahatut lautalattiat, eteiseen kiepahtava harmaa kissa ja Harri itse pitkänä, hoikkana, puhumassa verkkaan ja pyyhkimässä levollisena otsalleen valahtavia hiuksia. Välitön viehtymyksen tunne nousi sisältäni kuin lempeä, huokaava maininki.  

Seuraavana iltana emme juoneet mitään, tanssimme vain koko illan. Anna ihastui hirvittävästi poikaan, joka tanssi kuin nuori jumala ja jolla oli Mikki Hiiri -kuvioiset liivit. Minä puolestani vilkuilin salaa silmäkulmastani Harria, vaikka tiesin sen olevan aivan turhaa ja tyhmää.

Myöhään illalla, juuri ennen valomerkkiä seisoskelimme kaukana tanssilattiasta. Mikki oli kadonnut huomaamattamme. Harri pysähtyi vaihtamaan kanssamme pari sanaa ja jatkoi sitten matkaansa häviten kulman taakse. Katsoin hänen jälkeensä selittämättömän alakuloisena. Mutta yhtäkkiä hän pyörsi takaisin ja pyysikin minua tanssimaan. Kun hän pyysi minua luokseen yöteelle, olin vapaa ja valmis mihin tahansa uuteen.

Harrin kotona tuli räiskyi kamiinassa, kissa kehräsi, bossanova soi hiljaa vinyylisoittimessa. Puut hyppäsivät yhtäkkiä lattialle aiheuttaen pienen vaaratilanteen. Teemukit kaatuivat. Säikähdimme ensin ja nauroimme sitten. Vietimme yön yhdessä, hyvän yön: mutkattoman ja kauniin yön. Hän piteli minua taitavasti ja hellästi. Seuraavana aamuna makailimme sängyssä ja puhuimme puhumistamme kirjoista. Hän näytti minulle puhelimestaan kuvia pienestä tyttärestään. 

Niin ihana mies, niin hyvä ja lempeä, niin viisas. 

Paras ystäväni

"Tiietkö Niina, mie ajattelin että kyl me selvitään", Anna sanoi minulle. Hymyilimme toisillemme pitkin puhelinlankoja ja tiesimme, että se oli totta. Me kaksi kyllä selviämme mistä vain, niin kauan kuin meillä on toisemme. Sovimme pitkästä viikonlopusta Annan ja Katan luona. Tapaamisen on tarkoitus hätistää mieshuolet varjojen joukkoon. Ja niin ne tulevat häviämäänkin. Unohdan ihan kenet tahansa Annan kanssa. Meidän ystävyytemme on niin erikoinen, symbioottinen. Sulaudumme yhteen. Muut ihmiset kutistuvat mielessäni, kun olen hänen kanssaan. Heistä tulee pelkkiä tarinoita, joita kerron Annaa huvittaakseni. Niin Jarkostakin. 

Annalla ja minulla oli yhteinen, maaginen lapsuus. Oli ihmeellisen jännittäviä roolileikkejä, joissa oli monimutkaiset juonet ja joihin uppouduimme päiväkausiksi. Silloin vietimme niin paljon aikaa yhdessä, että puolet ajasta emme edes tarvinneet sanoja. Arvasimme ja tunsimme, mitä toinen ajattelee. Olimme parhaat ystävykset. 

Ysiluokalla Anna halusi tehdä irtioton, alkaa tehdä asioita itsenäisesti. Ajauduimme erilleen. Anna alkoi harrastaa tennistä, kun siihen asti meillä oli ollut vain yhteisiä harrastuksia. Hänellä oli muita kavereita. Ja keväällä hän alkoi seurustella luokkalaisemme pojan kanssa, eikä edes uskoutunut minulle. Pakenin unelmiini ja kirjoihini. Etsin itselleni omia, uusia kiinnostuksenkohteita. Kävin Tiinan kanssa tanssitunneilla. Muistan olleeni loukattu ja syvästi onneton, vihainenkin. 

Loppukeväästä kirjoitimme äidinkielentunnilla aineen. Minun aineeni luettiin tunnilla ääneen. Siinä oli paljon kaikuja omista tunteistani ja yksinäisestä, surullisesta keväästäni. Kirjoitelmani kertoi nuoresta, jonka vanhemmat riitelivät ja joka oli aina yksin. Nuori suunnitteli itsemurhaa, mutta päätti kuitenkin viime hetkellä uskaltaa elää. Koko luokka kuunteli hiljaisena - ne muutamat pojatkin, jotka eivät koskaan osanneet olla vakavissaan. Annan ainetta ei luettu. Hän oli kirjoittanut paperinsa alalaitaan pyynnön, ettei luettaisi, koska aine oli liian henkilökohtainen. Hän antoi sen tunnin jälkeen minulle ja sanoi: "Sinulle mie sen kirjoitin." Hän oli kirjoittanut ystävyydestämme, omasta tarpeestaan löytää itsenäisyytensä ja itsensä siitä meidän symbioosistamme. Hän kirjoitti tietävänsä satuttaneensa minua ja toivovansa, että voisimme edelleen olla ystäviä. 

Ystävyys jatkui, vähän erilaisena. Olimme molemmat enemmän yksilöitä. Tuli se ysiluokan jälkeinen kesä... pitkä ja villi, kipeänsuloinen, haikea, kiihkeä, polttava kesä. Ne ensimmäiset illat ja valoisat yöt kaupungilla, uudet ihmiset joihin tutustuimme. Tuore ja kuohuttava tunne siitä, että olimme nuoria naisia, aikuisuutemme jännittävällä kynnyksellä. Syksyn tullen alkoi lukio, aloimme molemmat seurustella. 

Ja nyt, nykyisin arkemme eivät juuri kohtaa. Soittelemme aika harvoin. Mutta silti tunnemme toistemme sielun ja ytimen - arki ja opiskelumaailma eivät edes ole relevantteja. Kun minulla on hätä, voin luottaa siihen, että Anna lupaa minun selviävän. 

Jääkiekkoa, iloa ja uskoa elämään

Pienen kummipoikani isoveli pelaa jääkiekkoa, ja hänen joukkueellaan oli turnaus Opiskelukaupungissa. Kummipoikani isä A oli mukana huoltajana ja kutsui minut katsomaan peliä. Se oli jännittävää. Tiedän jääkiekosta aika vähän, mutta sitä oli silti hauskaa katsoa. Pelin kuviot oli helppo tajuta, kun pelaajat olivat nuorempia ja hitaampia kuin ammattilaiset. 

Joukkue oli majoittunut Scandiciin, ja lähdin pelin jälkeen mielelläni mukaan hotellille syömään. Ei ole niin monta vuotta siitä, kun minä vielä kuuluin suvun lapsiin ja A aikuisiin. Nyt oli jotenkin hienoa keskustella yhdessä tasavertaisesti. Toki A tietää määrättömästi minua enemmän elämästä, ihmisluonnosta, vieraista kaupungeista ja kulttuureista, bisneksestä. Lisäksi hän on niin kohtelias, herttainen ja viisas maailmanmies, että tunsin itseni ihan prinsessaksi. 

Myöhemmin illalla menimme vielä hotellin yökerhoon, ja seurueessa oli mukana poikien valmentajat ja muita vanhempia. Oli tosi hilpeää. Ehdin tuskin saada yhtä drinkkiä loppuun, kun joku oli jo tarjoamassa uutta. Tanssin melkein jokaisen seurueen herran kanssa, ja minulla oli hauskaa ja hyvä mieli. Ilta tuntui loppuvan aivan liian pian. Lupasin mennä käymään pian katsomaan kummipoikaani ja muuta perhettä. Lähdin pilkun jälkeen valmentajapoikien kanssa yökahvilaan, jossa olla möllötti siihen vuorokauden aikaan kalpeita kummituksia ihmisiksi. 

---

Sen iloisen illan jälkeen olen huomannut, etten enää ole epätoivoinen. Varmasti kaikki ei ole vielä kunnossa ja olen yksi traumasäkki vielä pitkään. Mutta kun ajattelen tulevaisuutta, olen toiveikas. Tunnen muotoutumatonta intoa, valoisuutta, uskoa elämään.

Jonain päivänä suru on takana

Tällä kertaa lopetimme Jarkon kanssa viimeisen kerran. Tiedän sen siitä, etten ole valmis muistuttamaan häntä itsestäni. Ehdin jo kirjoittaa kirjeen ja hänen osoitteensakin, mutten lähettänyt sitä. En lähetä. Minun ei tarvitse. Pystyn elämään ilmankin. 

Minun on helppo irrottaa, koska tiedän pistäneeni itseni likoon. En tehnyt jättämistä hänelle helpoksi. En jättänyt sanomatta tai tekemättä mitään. Pakotin hänet sanomaan suoraan. Ja hän sanoi - minua ja rakkautemme rippeitä säälimättä. Minulle ei jäänyt mitään illuusioita.

Kaikesta huolimatta en ole katkera. Tunnen, että minulla on paljon annettavaa. Sisälläni on paljon rakkautta. Jonain päivänä vielä minä olen onnellinen. Jonain päivänä minä luen näitä rivejä ja hymyilen ja kaikki tämä suru on takana.