Mansikkapelloilla, ikuisesti

Serkkuni Sanna on yksi parhaita ystäviäni. Olen viettänyt hänen luonaan vuosien mittaan lukuisia kesä- ja hiihtolomia, ja yhteiset, perinteiset juhannukset alkavat olla jo legendaarisia. Näin kouluaikaan näemme harvoin, mutta onneksi meillä on yhteinen duunipaikka: myymme läheisellä raviradalla ohjelmalehtisiä ja istumapaikkalippuja. Sanna on hevostyttö ja tulee harrastuksen vuoksi; asiakaspalvelu ei niinkään ole hänen juttunsa. Asiakkaat ovat enimmäkseen maalaismiehiä, jotka ovat oppineet sellaisille tavoille, että hamuavat kiireissään ohjelmalehden käteensä ja iskevät eurot pöytään sanomatta sanaakaan. Tämä käytöstapojen puute ärsyttää, vaikka kuinka olisi pelijännitystä ilmassa. Omalla työvuorollamme järjestämmekin piruuttaamme myyntipöydän niin, että ohjelmalehdet ovat kaukaisimmassa nurkassa. Ukkojen on siis pakko hieman avata suutaan lehtistään pyytääkseen. Mutta siiten kun nelonen on saatua pelattua, jännitys laukeaa. Ravimiehet muuttuvat oikein leppoisiksi ja mukaviksi j

Minulla oli uskomaton hiihtoloma Jarkon kanssa maalla Jarkon ukin luona. Kävelimme jään yli saareen talviselle nuotiolle ja vietimme taas hauskan illan Jennan ja Aleksin kanssa. Pitkiä, intohimoisia, unettomia öitä ukin puutalon vinokattoisessa vinttihuoneessa. Tämä paluu arkeen ja kodin ongelmiin ahdistaa. Kyllä minä rakastan vanhempiani, mutta joskus mietin, huomaavatko he edes olemassaoloani omilta draamoiltaan. Perhe-elämän keskipisteessä on äidin mieliala, isän alkoholi ja heidän parisuhteensa. Harvoin, tuskin koskaan minä tai veli: me olemme täällä pelkkiä sivuosanäyttelijöitä. En tarkoita, että olisimme lastensuojelun tarpeessa - juu, ei: meillähän on ruokaa, vaatteet, siisti koti, koko setti. Mutta vanhemmillamme ei vain ole voimia enää kiinnostua meistä henkisellä tasolla. En ole aina edes kotonani omassa kodissani. Minun ei sovi nauraa täällä ääneen, juosta, laulaa, tanssia, suuttua - ylipäätään ilmaista tunnetta. Tämä on äänetön talo, jossa riidelläänkin aina sam