Serkkuni Sanna on yksi parhaita ystäviäni. Olen viettänyt hänen luonaan vuosien mittaan lukuisia kesä- ja hiihtolomia, ja yhteiset, perinteiset juhannukset alkavat olla jo legendaarisia. Näin kouluaikaan näemme harvoin, mutta onneksi meillä on yhteinen duunipaikka: myymme läheisellä raviradalla ohjelmalehtisiä ja istumapaikkalippuja. Sanna on hevostyttö ja tulee harrastuksen vuoksi; asiakaspalvelu ei niinkään ole hänen juttunsa. Asiakkaat ovat enimmäkseen maalaismiehiä, jotka ovat oppineet sellaisille tavoille, että hamuavat kiireissään ohjelmalehden käteensä ja iskevät eurot pöytään sanomatta sanaakaan. Tämä käytöstapojen puute ärsyttää, vaikka kuinka olisi pelijännitystä ilmassa. Omalla työvuorollamme järjestämmekin piruuttaamme myyntipöydän niin, että ohjelmalehdet ovat kaukaisimmassa nurkassa. Ukkojen on siis pakko hieman avata suutaan lehtistään pyytääkseen. Mutta siiten kun nelonen on saatua pelattua, jännitys laukeaa. Ravimiehet muuttuvat oikein leppoisiksi ja mukaviksi ja tulevat tiskillemme notkumaan ja juttelemaan mukavia.
Ja meilläkin on aikaa vaihtaa kuulumisia. Sanna on hauska, itseriittoinen ja räväkkä. Hänellä on mielipiteensä, hän sanoo ne suoraan eikä ole huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat. Sanna ei esimerkiksi yhtään pidä Jarkosta ja on kertonut sen minulle suorin sanoin. Ei siinä mitään, parempi niiin. Vaikka toinen kuinka hymistelisi ja teeskentelisi, niin kyllähän tuollaisen asian vaistoaisi - ja silloin siihen olisi paljon vaikeampi suhtautua. Sanna on myös todella tulinen ja saattaa vieläkin suuttua leimahtaa aivan kuin hänellä olisi italialainen temperamentti. Minähän taas olen tunnetusti tyyni, viileä ja rauhallinen, joten ehkä siksi sovimmekin yhteen. Pienempänä tosin joskus tappelimme ihan kunnolla.
