Kuinka paljon silloin rakastit minua, kun petit?

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää. 

Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata. Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista?

Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?"

Siinä se oli: tuska jonka luuli jo ohittaneensa, mutta joka oli yhä täsmälleen sama. Ehkä on mahdollista antaa anteeksi, ehkä niin, en tiedä. Mutta askeleet, jotka sillä tiellä pitäisi ottaa - en jaksa uskoa, että voimani riittäisivät. Enkä ole varma, haluanko.

Kun muistin taas kaiken silloin puhuessamme, tuntui kuin olisin koskettanut kylmää, paksua jääseinämää välissämme. Sitä ei voi rakastella pois. Ja onko meillä sitten ikinä ollut muita keinoja?