Isä alkoi taas juoda. Minä tajusin, kuinka onnellisesti kaikki sentään on ollutkin näinä muutamina viikkoina. Olen herätellyt henkiin kirjeenvaihdon Pikkusiskon kanssa, alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla, suorittanut tarmokkaasti opintoviikkoja. Olen ulkoillut, tapaillut ystäviä ja saanut töitä.
Elämä on ollut täynnä pieniä, tyytyväisiä juonenkehittelyjä. Nyt on taas vain yksi juoni. Pitää itsensä koossa ja täysjärkisenä kaiken keskellä ja kaiken läpi.
Kuvittelin jo, että toivoa oli. Että voisimme elää ihanassa sadussa nimeltä tavallinen elämä: pelata korttia, syödä tai juoda kahvit yhdessä, olla perhe.
Haluaisin ymmärtää isää, mutta en voi. Miksi? Miksi hän juo? Emmekö ole tehneet kaikkemme ollaksemme tukena? Emmekö ole istuneet terapiassa hänen vuokseen? Eikö hän ole saanut riittävästi ymmärrystä, tukea ja apua?
Kukaan ei voisi tehdä sen enempää kuin tehty on. Ei kukaan paitsi hän itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti