Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Olin menossa rakastamani bändin konserttiin, mihin liittyi jännitys, että saako Veli intistä lomaa ja pääseekö mukaan.  Jarkko  tarjoutui lähtemäään kanssani keikalle, jos lippu olisi jäänyt ylimääräiseksi. Vastasin jotain kohteliaan välttelevää, mutta en todellakaan halunnut tai aikonut mennä hänen kanssaan. Mieluummin olisin ottanut mukaan jonkun kaverin. Syksyinen tapaamisemme oli minulle aidosti suhteemme viimeinen näytös.  Jarkko soittelee minulle silloin tällöin, yhä harvemmin, yleensä yöllä tai esimerkiksi ollessaan humalassa. Tyypillisiä ex-puheluita.   Onneksi Veli sai lomaa, ja pääsimme yhdessä keikalle. Hänen kanssaan se olikin hauskinta; musiikki on ollut meille se yhteinen juttu.  Olen ollut muutenkin liikekannalla: pikkujouluissa, ravintoloissa, työhön liittyvissä etäkoulutuksissa (minulle tarjoutui mahdollisuus pieneen ylennykseen talon sisällä). Vaihtaisin kuitenkin kaiken tämän hauskan ja jännittävän yhteen rauhalliseen hetkeen Eeron kans...

  Rauhallisia intiaanikesän päiviä. Luen tenttiin kesän jäljiltä autioituneella rannalla, jossa nautin syyskuun auringon lämmöstä ihollani. Viikonloppuisin Veli tulee lomille, ja on aina hauskaa olla hänen kanssaan. Käyn Tiinan ja hänen kämppiksensä kanssa terasseilla. Hain myös osa-aikaista työtä, jota voisin tehdä gradunkirjoittamisen lomassa. Työhaastattelu meni varsin mukavasti, joten toiveeni ovat korkealla.  Kaikki on siis kunnossa niin kauan kuin tyydyn tähän päämäärättömään, ajelehtivaan elämänrytmiini. Kysymykset niin kuin: "Entä sitten kun valmistun? Saanko alani työtä?" tai "Rakastanko enää koskaan ketään?" saavat minut ahdistumaan. 

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s...

  Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt suunnattomalta ahdistukseltani antamaan hänelle kunnon vastauksia. "Kun mie en jaksais nyt alkaa puhua. Soitan siulle ehkä joskus ens viikolla", lupasin niin epämääräisesti kuin mahdollista.  Tuskinpa soitan. En halua sydämeni havahtuvan armeliaasta puudutuksestaan. Näin on hyvä.  En tiedä, mitä tehdä. Jos nyt valitsen sen tien, että vältän tärkeitä ihmissuhteita, koska ne saattavat satuttaa - se olisi kyynikon valinta, joka ei johda onneen. Mutta minulla ei ole voimia.  En uskalla ajatella pidemmälle kuin tämä päivä enkä voi luvata mitään kauaskantoista, koska tunteeni ja mielialani vaihtelevat koko ajan. Tarvitsen aikaa olla yksin, rauhassa, turvassa.  Miten voisin selittää tämän Tuomaalle? En itsekään ymmärrä itseäni. Tai ymmärrän. Mutta osaan kuvitella, millaiselta hölynpölyltä nämä abstraktioni kuulostavat.  Hyvä J...

Olen elänyt täydellisessä kuplassa viime viikot. Olen keskittynyt Mummoon, vanhempiini ja serkun lapsiin, joita olen käynyt hoitamassa. Henkilökohtainen elämä on ollut tauolla. Jarkkoa ajatukseni ovat silloin tällöin kepeästi sipaisseet. Se tuntuu helpolta ja herttaiselta, ja tuo kahden viikon takainen onnellinen sunnuntaikin on kuin joku lapsena kuulemani satu. Niin irrallaan se on todellisesta elämästäni.  Minusta on nyt mukavaa antaa päähäni ajelehtia kuvia hänestä ja itsestäni, mutta siihen on syynsä. Hän on niin kaukana, ettei hän pääse sotkemaan jokapäiväistä uneliasta hiljaiseloani. Juuri rauhaa kaipaan eniten. Etten ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Että voin pyörähtää hetken sosiaalisissa kuvioissa, tulla kotiin, vetää verhot eteen ja laittaa puhelimen äänettömälle.  Jarkko ehkä luulee, että olemme matkalla seurusteluun ennen pitkää. Mutta olen tyytyväinen yksinolooni.  Tuomas taas -. Tiistaina palasin kotiin serkun luota, ja postilaatikkooni oli tungett...

Tapasin Jarkon kanssa viikonloppuna. Hän oli käymässä Kotikaupungissa, joten - miksei. Olemme soitelleet, ja hän on ollut tukena ja olkapäänä ongelmissani perheen kanssa.  Näimme vanhassa kaupungissa. Minä olin tapaamispaikalla ensin. Katselin lehmuksen varjosta, kun hän kiipesi mukulakivettyä mäkeä ylös, huomasi minut ja hymyili. "Minä sanoin aina, että sulle sopisi tuollainen tukka", hän sanoi heti ensimmäiseksi hyväksyvästi. Olen leikkauttanut ennen pitkälle selkään ulottuvan tukkani polkkamittaan keväällä. Uusi kampaus oli minulle uusien alkujeni symboli.  Kävimme kahvilassa ja kävelimme sitten puistoon, lännenpuoleisille rinteille, jossa kasvoi korkeaa heinää ja kuivuudessa lakastuvia niittykukkia. Myöhäiskesän ilta-aurinko paistoi suloisen lämpimästi. Makailimme ruohikossa juuri puhelematta. Jarkko riisui paitansa kuumuudessa ja työnsi sen tyynyksi päänsä alle. Minä suljin silmäni ja ajelehdin puoliuneen.  Havahduin siihen, että Jarkko oli kumartunut ylitseni ja suu...

Yritän olla miettimättä Tuomasta. Se tuntuu helpoimmalta. Annan vain päivien kulua omalla painollaan; yritän keskittyä pikkuaskareisiin ja nykyhetkeen. Mutta aina silloin tällöin vihlaisee: olin niin häpeämättömän, käsittämättömän onnellinen hänen kanssaan koko kevään. Ja nyt kaikki on kuin pois puhallettu.  Ehkä minun ei pitäisi syyttää itseäni liian ankarasti. Jos minun pitäisi palata kesäkuun painajaismaisiin päiviin ja kaikki menisi samalla tavoin, Tuomas olisi aina töissä ja isän kanssa olisi helvetti irti. Ei minulla olisi sen enempää voimia. En voisi tehdä toisin juuri mitään.  Ehkä elämä olisi jokatapauksessa murskannut tämän hennon suhteen. Me olemme liian samanlaisia, Tuomas ja minä. Liian herkkänahkaisia, varovaisia ja passiivisia. Ja molemmat puoliksi ajattelemme, ettei toinen ole ihan todellinen, oikeaa lihaa ja punaista verta, vaan pikemminkin jotain käsistähaihtuvaa, savua, unelmaa, unta unessa.  Mutta katkeralta se tuntuu. Katkeralta. Ajattelin keväällä, e...

Jarkko soittelee minulle edelleen. Hänellä on melkein sanasta sanaan entiset tarinansa. Huomaan oman muutokseni nyt, kun tajuan Jarkon jääneen samaksi. Itse pystyn katsomaan menneisyyttämme sekä kylmemmin että lämpimämmin, melkein objektiivisesti ja ilman tunnekuohua. Pystyn hymyilemään hiljaista hymyä muistoilleni. Ehkä en ole kokonaan päässyt vielä yli siitä kaikesta, mutta sen verran kuitenkin, että jaksan uskoa tulevaisuuteen.  Mutta Jarkko ei ole päässyt. Tunnen kivunsekaista myötätuntoa, koska tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän liiankin hyvin. Toisaalta on hyväkin, että hänen on pakko kohdata itsensä, viimeinkin.  "Sano minulle, ettet enää rakasta mua", hän sanoi, ja lause putosi välimme kuin kylmään, tähtienväliseen hiljaisuuteen. Hetkeen en voinut edes hengähtää, kun yritin koota itseäni. Sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin hänelle: "Mie en rakasta siuta enää." Ja minun lauseeni oli kuin tähden räjähdys ja supernovan vääjäämätön luhistuminen mustaksi a...

  Olen aika raukkamainen. Leikin sekä Jarkon että S:n kanssa piiloleikkiä. En sano ei, mutta en sano kylläkään.   Jarkon tapauksessa raja kulkee oikeastaan kaikessa, mikä tapahtuisi pitemmän ajan kuluttua kuin huomenna. Hänen tapaamisehdotuuksiinsa vastaan maireasti, että ehkä joskus. Jos hän kysyy, milloin minulla olisi aikaa, teeskentelen, etten oikein ymmärrä ja luettelen kaikki tenttini ja muut velvollisuuteni toukokuuhun asti yhdellä hengenvedolla. En halua sopia mitään - ainakaan en halua asettaa päivämääriä. Minua alkaa ahdistaa jo, jos hän sanoo soittavansa jonain tiettynä päivänä.  Toinen raja kulkee sitten siinä, mitä suostun sanomaan ja kuuntelemaan. Minä en keskustele suhteestani häneen. Kaikista muista aiheista olen valmis avautumaan niin kuin nyt ystävälle. Mutta vaihdan saman tien puheenaihetta, jos Jarkko sanoo taikasanat ikävä tai rakkaus.  S:lle olen yhtä kamala, ellen jopa kamalampi.  S:n kanssa olen valmis juttelemaan, tapailemaan, ehkä ...

Elämäni on jatkunut, enkä ole aikoihin ajatellut Jarkkoa osana nykyhetkeäni. Se on tuonut maailmaani keveän, valoisan pilkahduksen ja uusien alkujen tunnun.  Yksi taannoinen puhelinkeskustelu Jarkon kanssa sai minut ottamaan takapakkia. En ymmärrä, miksi hänellä on vieläkin ote minusta. Tuntuu kuin olisin taantunut ja vanginnut itseni sata kertaa ajateltujen ajatusten, tuhat kertaa puitujen tunteiden tyrmään taas kerran. Ongelmaa ei olisi, jos voisin uskotella, että kyseessä olisikin tällä kertaa sovinto tai asioiden selvittäminen. Mutta kun en enää pysty. Minusta tuntuu, että yleensä pidämme yhteyttä vain siksi, että pelkäämme muutoksia.  Tai en tiedä. En tiedä. Ajattelen eri asioita joka päivä. Joskus tunnen itseni niin vahvaksi, että ajatuskin hänen kanssaan olemisesta naurattaa. Joskus vanha, tahmea katkeruus valtaa mieleni. Pari päivää sitten tapasin itseni toivomasta, että hän säilyisi elämässäni ystävänä. Ja joskus kaipaan häntä fyysisesti: terävät muistikuvat...

On vieläkin kylmää ja lumista, mutta aurinko viipyy taivaalla päivä päivältä yhä pitempään. Taivas on hohtavan vaaleansininen ja niin kirkas, että silmiin kihoaa ulkona häikäistyksen kyyneleitä. Kevät on alkamassa.  Veljen koulu loppuu ensi viikolla.  Olin kuvitellut meneväni katsomaan penkkareita, vilkuttamaan kadun varressa, keräilemään karkkia lumisohjoisesta penkasta.  M utta penkkarit on siirretty pidettäväksi myöhemmin keväällä. Ehkä tässä tilanteessa hyvä niin.   Menen joka tapauksessa Kotikaupunkiin viikonloppuna. Pyysin S:a ulos. Hänestä on tullut ystävä. Eikä minulla ole enää syitä antaa sen pysähtyä siihen.  Ei tosiaankaan ole. Jarkko on - . Hän tulee aina säilyttämään yhden paikan sydämessäni. Mutta meistä ei tule paria. Minun on pitänyt kävellä pitkä tie, ennen kuin olen sen oppinut ja hyväksynyt. Niin vähässä ajassa sitä rakastuu, ja niin monta vuotta kuluu unohtamiseen. Vielä nytkään en ole varma, miltä tuntuisi tavat hänet, koskettaa häntä....

  Puhuin Jarkon kanssa joulun aikaan paljonkin. En oikeastaan ole tunteeton, vaan pikemminkin rauhallinen ja mieleni on selkeä. Aluksi kun kuulin hänen ääntään, muistin vain, miten häntä tahtomattani rakastin. Mutta sitten mieleeni palasivat ristiriitamme, jotka tuntuvat voittamattomilta.  Jotenkin tuntuu siltä, ettei ole väliä, mitä hän sanoo. Hänellä on vastaukset kaikkiin katkeriin kysymyksiini. Mutta mitä on tapahtunut, on tapahtunut.  Sitä paitsi olen jo tottunut olemaan omillani. 

Odotin koko päivän Jarkon soittoa hermorauniona, maha kipeänä. Kun hän sitten soitti, olin hyvin torjuva ja aggressiivinen. Minua suututti niin, että ääneni suorastaan tärisi puhuessani. Mielestäni se oli jonkinlaista torjuntaa. En halunnut näyttää toisenlaisia tunteitani, joita niitäkin on. En pystynyt olemaan niin järkevä ja rauhallinen kuin olisi pitänyt.  Psykologini oikaisi minua tänään sen suhteen, ja sanoi, että oli  hyvä olla vihainen, hyvä päästellä ulos höyryjä ja vaatia oikeuksiaan. Kai minä sitten olen liian pehmeä ja uhrautuvainen tuntiessani syyllisyyttä suuttumuksestani, kun minua on petetty. Jarkko kyllä tietää, miten nappejani painellaan. Hän sanoi, että minä "syyllistän" häntä. Nyt kun ajattelen, hän on sanonut samaa ennenkin. Niin kuin minulla ei olisi oikeutta sanoa, mitä tunnen ja ajattelen. Niin kuin en ääneen saisi sanoa häntä pettäjäksi, koska se loukkaa hänen tunteitaan.  Sitten yksi asia, joka Jarkon mielestä oli hirveän pielessä: minä en ymmärt...

En vastaa enää puhelimeen, paitsi kun Maria tai vanhempani soittavat. Puhelimen piristessä jatkan lukemista, syömistä tai mitä sitten teenkin. Parina viime viikkona olen antanut numeroni neljälle pojalle, jotka olivat kaikki mukavia, fiksuja ja hyvännäköisiä. Mutta en vain kestä ajatusta heidän kanssaan puhumisesta.  Minulla on alkuviikosta melko paljon luentoja. Koulussa tunnen olevani normaali ihminen, jolla on elämä. Tapaan siellä niitä harvoja kavereita, joita vielä tunnen Opiskelukaupungissa: graduryhmäni tyttöjä, Tommia ja Miikaa.  Kotona on vaikeampaa. Törmäilen jatkuvasti ikäviin, ei-toivottuihin muistutuksiin Jarkosta. Kun avaan laatikon, siellä on valokuva tai jokin muu esine. Tuo tulitikkuaskikin tässä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan: siihen on raapustettu lyijykynällä "13.09" - junan saapumisaika Toisesta Kaupungista toukokuussa 2017. Ensimmäinen yhteenpaluu ensimmäisen eron jälkeen. Pöytäliina on joululahja häneltä. Maljakko: viinikarahvi, jonka joimme vuosi si...

"Anna anteeksi, minä rakastan sua", hän sanoi seuraavana aamuna. Rakastelimme. Nukuimme. Rakastelimme uudestaan. Sanattomasti, hikisesti, täynnä tuskaa. Minä olin uuvuksissa, me molemmat olimme. Emme nousseet ylös, vaikka päivä kului.  Yritin kysyä, mistä yöllä oli ollut kyse. Mutta Jarkko kuittasi, ettei kyse ollut mistään, että hän oli vain ollut humalassa. Hän sanoi suuttuneensa siitä, että olin jutellut ja tanssinut entisen luokkakaverini kanssa. (Mikä ei pidä paikkaansa, koska aikajana meni niin, että hän suuttui ensin ja siksi yleensä etsin muuta juttuseuraa. Sitä paitsi en tanssinut kenenkään kanssa, vain itsekseni.)  Sitten hän otti puheeksi repeytyneen paitansa ja halusi minun ostavan hänelle uuden. Katsoin häntä silmiin yrittäen tajuta. oliko hän tosissaan. En ollut uskoa koko tilannetta. "Jarkko, muistatsie, mitä yöllä tapahtui? Se paita repesi, kun sinä tönäisit minut maahan," sanoin varovasti. "Minä sanoin, että ota irti. Kun sinä et puhetta ymmärt...

Jarkko oli luonani Kotikaupungissa viikonloppuna, ja kaikki meni hyvin, kunnes teimme tyhmän päätöksen mennä yhdessä klubeilemaan. Tietysti juuri sinä iltana DJ:n piti olla soittamassa. Olen kertonut Jarkolle olleeni hänen kanssaan treffeillä, mutta onneksi en kuitenkaan setvimättömistä tunteistani. Jarkko joi liikaa - ja loppu on historiaa.  Hän vilkutteli DJ:lle, kävi pyytelemässä toivebiisejä ja kosketteli minua koko ajan kuin reviiriä merkiten. Sitten hän alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan minulle sanaakaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kärsivällinen, mutta kun suututti koko ihminen ja pilalle mennyt ilta. Jätin Jarkon ja lähdin juttelemaan omien tuttavieni, yläkouluaikaisten luokkakaverien, kanssa. Kävin pari kertaa kysymässä, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei edes katsonut minua, kun puhuin. Annoin hänen mököttää omassa rauhassaan, kiertelin ympäriinsä ja tanssin yksikseni.  Kun valomerkki räpsähti, menin taas puhuttelemaan Jarkkoa, joka nojaili dj:n tiskii...

Kaupungilla ravintolassa iski outo erillisyyden tunne: kuin en olisi ollut minä itse ongelmineni, vaan joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan, olutlasi kädessään. Ei tuntunut todelliselta.  Olin yksin. Yksin tulee kohdattua uusia ihmisiä. Juttelin miehen kanssa, joka oli ajanut rekkaa Moskovaan. Hän kertoi nähneensä ystävänsä tapettavan silmiensä edessä. "Poliisi?" hän sanoi, "sinä et ymmärrä sitä paikkaa. Siellä ei poliisi ole mitään."  Tapasin myös kaksi miestä, jotka olivat paluumatkalla Lapista. "Me ei olla juteltu kenenkään kanssa kuukauteen", he sanoivat. Mainioita miehiä pitkine partoineen, maastopuvuissaan ja retkeilysaappaissaan. Heillä oli ihmeellisiä tarinoita tuntureista, kolmenkymmenen kilon jättiläislohista, maanalaisista hiekkarannoista ja muinaisista kultajoista. He tarinoivat ja minä kuuntelin ja me kaikki hymyilimme koko ajan - minä perinjuurin viihdytettynä ja he omien muistojensa lumoamina. Myöhään yöllä menin sitten ...

Jarkko soitti, ja parin tunnin kuluttua hän istui isänsä ja Pikkusiskon kanssa olohuoneessamme. He olivat tulleet Kotikaupunkiin sukulaisen häihin. Äiti ja isä keskustelivat T:n kanssa, Pikkusisko jutusteli välittömästi ja pirteästi - ja itse saatoin keskittyä Jarkkoon, vain Jarkkoon. Hän ei ollut erityisen hiljainen eikä erityisen puhelias. Hän istui tuolilla rennosti, pitkät jalat ristissä. Hänen silmissään kyti koko ajan huvittunut pilke, aavistus kuumasta hymystä. Kun katseemme kohtasivat, huoneessa ei ollut enää muita, vain me kaksi. Vetovoima välillämme rätisi sinihehkuista sähköä. Unohdin saman tien  kuluneiden hiljaisten kuukausien kylmentyneet ja hiljentyneet välimme. Unohdin olla loukkaantunut. Unohdin kaiken muun ja muistin vain, miltä hänen ihonsa tuoksui, miten hänen huulensa olivat ensin pehmeät, sitten kovat ja vaativat, miten huumaantuneesti vartalomme vastasivat toisilleen. Miten syyntakeettomasti olin rakastunut häneen, yhä ja aina vain.  "Me ajatelti...

Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle. Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki ...

Yliopisto on kiinni. Veljen lukio on kiinni. Isä tekee etätöitä, kunnes joutuu lomautetuksi. Mummo on kotikaranteenissa. Äiti on hoitaja ja siis käy töissä. Itse olen viettänyt viime viikon yksin Opiskelukaupungissa etäopiskellen, kaivaten kotia ja läheisiäni, yrittäen pysyä positiivisena kasvavasta huolesta ja surusta huolimatta.  Jarkko oli luonani viime viikonloppuna. Silloin tuntui vielä normaalilta ja turvalliselta matkustaa junalla. Tämä oli ensimmäinen tapaamisemme sen jälkeen, kun olimme tehneet eroa monta viikkoa, treffailleet muita ihmisiä ja menneet kihloihin puhelimessa. Eikä se mennyt hyvin. Jarkko oli kiltti, huomaavainen ja innostunut. Enkä itse osannut muuta kuin vittuilla,  ärsyyntyä ja olla vihainen. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, että minua pelottaa ja ahdistaa. Olen aina halunnut häntä, hänet. Mutta nyt kun Jarkko haluaa sitoutua, en itse enää tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan . Toisaalta rehellisesti haluan yhteisen elämän - toisaalta koko ...