Suudelmia ruohikossa exän kanssa

Tapasin Jarkon kanssa viikonloppuna. Hän oli käymässä Kotikaupungissa, joten - miksei. Olemme soitelleet, ja hän on ollut tukena ja olkapäänä ongelmissani perheen kanssa. 

Näimme vanhassa kaupungissa. Minä olin tapaamispaikalla ensin. Katselin lehmuksen varjosta, kun hän kiipesi mukulakivettyä mäkeä ylös, huomasi minut ja hymyili. "Minä sanoin aina, että sulle sopisi tuollainen tukka", hän sanoi heti ensimmäiseksi hyväksyvästi. Olen leikkauttanut ennen pitkälle selkään ulottuvan tukkani polkkamittaan keväällä. Uusi kampaus oli minulle uusien alkujeni symboli. 

Kävimme kahvilassa ja kävelimme sitten puistoon, lännenpuoleisille rinteille, jossa kasvoi korkeaa heinää ja kuivuudessa lakastuvia niittykukkia. Myöhäiskesän ilta-aurinko paistoi suloisen lämpimästi. Makailimme ruohikossa juuri puhelematta. Jarkko riisui paitansa kuumuudessa ja työnsi sen tyynyksi päänsä alle. Minä suljin silmäni ja ajelehdin puoliuneen. 

Havahduin siihen, että Jarkko oli kumartunut ylitseni ja suuteli minua. Hellästi, pehmeästi. Ja kohta rajusti ja intohimoisesti. Jarkko suuteli minua ja minä häntä ja hänen paljas ihonsa tuoksui maalle ja ruoholle ja niin sydäntäsärkevän tutusti hänelle itselleen ja me melkein rakastelimme siinä aukean taivaan alla. 

Se oli ajatuksetonta, helppoa kuin hengittäminen, surullista ja iloista yhtä aikaa. Hautasin kasvoni hänen paljasta rintaansa vasten ja minua itketti: miksei elämä voisi olla näin yksinkertaista, miksei kaikki voisi ikuisesti olla kesä, aurinko, sirkkojen siritys, tutun ja rakkaan miehen turvallinen syli?

En osaa enää vihata häntä. Mutta osaisinko enää rakastaakaan? Vaikka ihoni kaipaa hänen ihoaan, vaikka haluan häntä niin, vaikka tulisin aina haluamaan. Niin silti: mikään mikä Jarkkoon liittyy, ei ole yksinkertaista, helppoa eikä varmasti turvallista.