Mansikkapelloilla, ikuisesti

Joskus elämä muuttuu yhtäkkiä. Tapahtumat vyöryvät päälle niin kiihkeästi, ettei niiden voi kuin henkeä haukkoen antaa tulla. Ja jälkeen päin on mahdotonta sanoa, mikä sysäsi kaiken liikkeelle. Minä itse, joku toinen vai sattuma? Koko kesä tähän asti on ollut hidastempoisinta olemassaoloa, unta, jossa tuskin mikään on päässyt koskettamaan. Mutta sitten jokin suistui raiteiltaan: uni päättyi ja elämä kouraisi käsistä kiinni. Samassa on ihmisiä, ajatuksia, vahvoja tunteita, tekoja, sanoja - toinen toistensa perään ja päällekkäin. Anna on yksi tekijä, ehdottomasti. Kun paras ystäväni tuli Kotikaupunkiin kesäksi, minun taivaalleni nousi aurinko. Toinen on tämä vatsanpohjaa nipistävä, uusi ihastumiseni. Siinä ei ole mitään järkeä eikä yhtään mitään tulevaisuutta. Ja ehkä juuri siksi pidän siitä niin nautinnollisesti kiinni. Olen uinut liian syvissä vesissä liian pitkään ja olen niin kyllästynyt ikävään ja kaihoamiseen. Vallaton flirttailusuhde on juuri, mitä tarvitsen. Näin

Ajoimme Sannan ja Tiinan kanssa muutaman kymmenen kilometrin päähän rantaan, joka oli aivan uskomattoman upea. Hiekkaranta oli pitkä ja kullanvaalea, täynnä dyynejä. Järvenselkä avautui horisonttiin asti, jossa taivaansininen kohtasi järvensinisen. Olisi voinut  uskoa olevansa aavalla merenrannalla. Pystytimme telttaa ja päädyimme heti juttusille vieressä leiriytyvän porukan kanssa. Teemu telttaili parinsadan metrin päässä isossa seurueessa. Hän huomasi minut, ja heilautti kättään ystävällisen huolettomasti. Katseeni pyrki etsiytymään häneen kuin magneetin vetämänä ja hymyilimme toisillemme. Vihjailua, viipyilevän vetovoiman jännittyminen välillämme. Sitten - en tiedä. Joimme ehkä liikaa - viiniä, tarjottuja bissejä, naukkuja ties kenen pulloista - ja tapahtumat veivät mukanaan. Kaikki oli vähän unenomaista: tuntemattomia, epämääräisiä porukoita, joiden nuotioille istuimme hetkeksi tai pidemmiksi ajoiksi nauramaan, puhumaan ja tutustumaan. Uusia ihmisiä, joihin erkanimme ja yh

Kadunkulmassa tulee vastaan kaksi poikaa, niin komeita ja tyylikkäitä, etteivät kai millään voi olla kotikaupunkilaisia. Eiväthän? Mutta Anna tunteekin heidät ja halaa molempia tervehdykseksi. Pysähdymme juttelemaan. Toinen poika on vaalea, nokkela ja hauska, silmät vilkkuvat ilkikurista hymyä. Toinen on hiljaisempi, mutta niin hemmetin hyvännäköinen, että hampaita vihloo: raukeat, ruskeat silmät ja melkein mustat hiukset, joita hän vähän väliä pyyhkii otsalta taakse itsetiedottoman seksikkäällä eleellä. Laskevan auringon valo lankeaa viistosti talojen takaa ja sytyttää kaupungin värit punaisenkultaiseen hehkuun. Varjot venyvät asfaltilla pitkinä ja viileinä, tavoittavat jo poikien Converset ja vaaleanpunaisiksi lakatut varpaankynteni. Keskustelemme juhannussuunnitelmistamme, ja saan kuulla, että toinen pojista - juuri se tumma ja sietämättömän ihana - on tulossa samalle leirintäalueelle kuin minä. "Nähdään sitten siellä", sovimme hymyillen, ja vatsanpohjassani lepattaa

On leuto, suloinen ilta. Saimaa on läikehtivää silkkiä ja aurinko kultainen, ihmisiä parveilee ympäriinsä leppoisassa viikonlopputunnelmassa. Istumme sataman laivaravintolassa Marian kanssa, nojailemme kaiteeseen ja yritämme naurusta tikahtumaisillamme huudella Nikon poikaporukalle maihin. Iloinen, huoleton hetki särkyy, kun yhtäkkiä tajuan näkeväni Tuomaksen. Hän on satamassa Tommin kanssa; pojat hilluvat, nauravat, puhuvat kovalla äänellä, vaikuttavat olevan aivan humalassa. Ehkä Tuomas tuntee kesken kaiken katseeni ihollaan, koska kääntyy minuun päin ensin yhtä huoletonna kuin minäkin äsken. Hän pysähtyy ja jää seisomaan paikalleen. Näen välimatkasta huolimatta, miten hänen muotonsa synkkenee hänen tunnistaessaan minut. Tommikin tuijottaa laivalle päin kulmat kurtussa. Sitten Tuomas kääntyy ympäri ja lähtee nopein askelin pois päin. Loppuillan Tuomas keskittyy välttelemään minua, mutta törmäilemme illan aikana jatkuvasti toisiimme. Tämän kaupungin koko kun on, mitä on. Hän

Mummo on sairastellut koko vuoden. Luulin kuitenkin, että pahin olisi ollut ohi. Hetken kaikki näytti niin aurinkoiselta. Mummo sai uuden kauniin asunnon vanhustentalosta ja istutteli takapihalleen kukkasia. Viime viikolla hän oli pyörtynyt kotisairaanhoitajan käsiin ja siitä lähtien hän on ollut osastolla keskussairaalassa. Kun kuulin, olin vielä Opiskelukaupungissa ja jouduin väsyneen hysterian valtaan. Itkin yhden kauhean yön läpeensä pystymättä lepäämään. Toistelin ääneen epätoivoista uhkavaatimusrukousta: "Sillä ei oo kolmeenkymmeneen vuoteen ollut omaa kukkapenkkiä. Jos Sinä et nyt anna sen nähdä niiden orvokkien kasvavan..." Tänään kävin katsomassa Mummoa osastolla, ja hän oli kuin haalistunut valokuva itsestään, kuin osa hänestä olisi jo lipunut pois. Missä oli taivaansinisten silmien kirkkaus, missä loppumaton puhetulva ja elämänhalu? Haluaisin tarttua häneen kiinni, vetää hänet takaisin elämään, kuiskata: "Älä mene pois vielä. Älä nyt, kun viimein vois