Vallaton flirttailusuhde on juuri, mitä tarvitsen

Joskus elämä muuttuu yhtäkkiä. Tapahtumat vyöryvät päälle niin kiihkeästi, ettei niiden voi kuin henkeä haukkoen antaa tulla. Ja jälkeen päin on mahdotonta sanoa, mikä sysäsi kaiken liikkeelle. Minä itse, joku toinen vai sattuma? Koko kesä tähän asti on ollut hidastempoisinta olemassaoloa, unta, jossa tuskin mikään on päässyt koskettamaan. Mutta sitten jokin suistui raiteiltaan: uni päättyi ja elämä kouraisi käsistä kiinni. Samassa on ihmisiä, ajatuksia, vahvoja tunteita, tekoja, sanoja - toinen toistensa perään ja päällekkäin.

Anna on yksi tekijä, ehdottomasti. Kun paras ystäväni tuli Kotikaupunkiin kesäksi, minun taivaalleni nousi aurinko.

Toinen on tämä vatsanpohjaa nipistävä, uusi ihastumiseni. Siinä ei ole mitään järkeä eikä yhtään mitään tulevaisuutta. Ja ehkä juuri siksi pidän siitä niin nautinnollisesti kiinni. Olen uinut liian syvissä vesissä liian pitkään ja olen niin kyllästynyt ikävään ja kaihoamiseen. Vallaton flirttailusuhde on juuri, mitä tarvitsen.

Näin Teemun baarissa juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina. Minua nolotti niin äärettömästi perjantainen käytökseni, että otin roolin. En ollut näkevinäni häntä, vaikka en oikeasti nähnyt mitään muuta kuin hänet. Pidin pääni kopeasti pystyssä ja naamioiduin välinpitämättömimpään hymyyni. Riekuimme Tiinan kanssa tanssilattialla koko illan, panin ihan parastani. Näin, että Teemu seisoi yksin, nojasi seinään ja katseli minua keskittyneen miettivästi, vakavana. Minä  tunsin aitoa, polttavaa mielihyvää.

Myöhemmin illalla, vähän ennen valomerkkiä, Teemu tuli juttelemaan. Selitin hieman sekoamistani juhannuksena. Kävi niin, että teimme huvittavan pikku sovinnon ja tanssimme sen päälle pari hidasta.

Peli on avattu.

"Olet oikea käsilaukkumies!"

Ajoimme Sannan ja Tiinan kanssa muutaman kymmenen kilometrin päähän rantaan, joka oli aivan uskomattoman upea. Hiekkaranta oli pitkä ja kullanvaalea, täynnä dyynejä. Järvenselkä avautui horisonttiin asti, jossa taivaansininen kohtasi järvensinisen. Olisi voinut  uskoa olevansa aavalla merenrannalla. Pystytimme telttaa ja päädyimme heti juttusille vieressä leiriytyvän porukan kanssa. Teemu telttaili parinsadan metrin päässä isossa seurueessa. Hän huomasi minut, ja heilautti kättään ystävällisen huolettomasti. Katseeni pyrki etsiytymään häneen kuin magneetin vetämänä ja hymyilimme toisillemme. Vihjailua, viipyilevän vetovoiman jännittyminen välillämme.

Sitten - en tiedä. Joimme ehkä liikaa - viiniä, tarjottuja bissejä, naukkuja ties kenen pulloista - ja tapahtumat veivät mukanaan. Kaikki oli vähän unenomaista: tuntemattomia, epämääräisiä porukoita, joiden nuotioille istuimme hetkeksi tai pidemmiksi ajoiksi nauramaan, puhumaan ja tutustumaan. Uusia ihmisiä, joihin erkanimme ja yhdyimme kuin värikkäässä kaleidoskoopissa. Välillä nauroimme katketaksemme, juoksimme kilpaa upottavassa hiekassa, nilkat jääkylmässä rantavedessä. Välillä kävimme vakavia keskusteluita: Sanna ja minä istuimme dyynin päällä varpaat syvällä viileässä hiekassa ja uskouduimme toisillemme niin kuin ei koskaan.

Teemu vilahteli silmäkulmissani silloin tällöin, tytön tai tyttöjen kanssa, weiss ich nicht. Kun hän joskus aamupuolella tuli luokseni, olin yhtäkkiä vihainen kuin villikissa. (Koska hän ei ollut tullut aiemmin, koska olin nähnyt niitä muita tyttöjä.) Mielestäni olin murskaavan kaunopuheinen ja kerroin Teemulle, mitä hänestä ajattelin viiltävän terävästi. Muistan hämmästyneen katseen hänen silmissään ja oman voitonriemuntunteeni, miten nakkasin niskojani ja marssin tieheni valkenevaan juhannusaamuun.

Oikeat sanani siinä tilanteessa palautuivat valitettavasti mieleeni seuraavan päivän kuluessa: "Mitä sie miusta välität? Sinullahan on jo käsilaukku, kaksi käsilaukkua. Sinulla on varmaan kahdeksan käsilaukkua. Oot oikee käsilaukkumies! Etkä sie ees tiedä minun nimeä!"

"Käsilaukku" oli siis jotenkin ollut mielessäni metafora ehkä naiselle, tyttöystävälle?

Minua toisaalta naurattaa ja toisaalta harmittaa. En mahda sille mitään, että Teemu on minusta edelleen sietämättömän ihana, kiihottaa mielikuvitustani ja kuumentaa sydäntäni. Mutta ei tästä mikään helppo juttu ole tulossa.

Ja nyt olen ainakin sekoittanut pakan uudestaan omalla hullulla käytökselläni.

Sietämättömän ihana poika

Kadunkulmassa tulee vastaan kaksi poikaa, niin komeita ja tyylikkäitä, etteivät kai millään voi olla kotikaupunkilaisia. Eiväthän? Mutta Anna tunteekin heidät ja halaa molempia tervehdykseksi. Pysähdymme juttelemaan. Toinen poika on vaalea, nokkela ja hauska, silmät vilkkuvat ilkikurista hymyä. Toinen on hiljaisempi, mutta niin hemmetin hyvännäköinen, että hampaita vihloo: raukeat, ruskeat silmät ja melkein mustat hiukset, joita hän vähän väliä pyyhkii otsalta taakse itsetiedottoman seksikkäällä eleellä. Laskevan auringon valo lankeaa viistosti talojen takaa ja sytyttää kaupungin värit punaisenkultaiseen hehkuun. Varjot venyvät asfaltilla pitkinä ja viileinä, tavoittavat jo poikien Converset ja vaaleanpunaisiksi lakatut varpaankynteni. Keskustelemme juhannussuunnitelmistamme, ja saan kuulla, että toinen pojista - juuri se tumma ja sietämättömän ihana - on tulossa samalle leirintäalueelle kuin minä. "Nähdään sitten siellä", sovimme hymyillen, ja vatsanpohjassani lepattaa yhtäkkiä ja odottamatta villi parvi perhosensiipiä.

"Siis oikeestiko sie et tuntenut?", Anna nauraa minulle katketakseen myöhemmin illalla, "Sie oot uskomaton. Ne oli Ilen parhaita kavereita, Teemu ja Juho. Ja sie oot kyllä tavannu ne monta kertaa. Toi Teemu oli muuten jossain vaiheessa siusta erittäin kiinnostunut."

Erittäin kiinnostunut?

Erittäin kiinnostavaa...

Kaunan kesä

On leuto, suloinen ilta. Saimaa on läikehtivää silkkiä ja aurinko kultainen, ihmisiä parveilee ympäriinsä leppoisassa viikonlopputunnelmassa. Istumme sataman laivaravintolassa Marian kanssa, nojailemme kaiteeseen ja yritämme naurusta tikahtumaisillamme huudella Nikon poikaporukalle maihin. Iloinen, huoleton hetki särkyy, kun yhtäkkiä tajuan näkeväni Tuomaksen. Hän on satamassa Tommin kanssa; pojat hilluvat, nauravat, puhuvat kovalla äänellä, vaikuttavat olevan aivan humalassa. Ehkä Tuomas tuntee kesken kaiken katseeni ihollaan, koska kääntyy minuun päin ensin yhtä huoletonna kuin minäkin äsken. Hän pysähtyy ja jää seisomaan paikalleen. Näen välimatkasta huolimatta, miten hänen muotonsa synkkenee hänen tunnistaessaan minut. Tommikin tuijottaa laivalle päin kulmat kurtussa. Sitten Tuomas kääntyy ympäri ja lähtee nopein askelin pois päin.

Loppuillan Tuomas keskittyy välttelemään minua, mutta törmäilemme illan aikana jatkuvasti toisiimme. Tämän kaupungin koko kun on, mitä on. Hän pakenee järjestelmällisesti, jos osumme samoihin baareihin. Kauppakadulla olemme kävellä toisiamme vastaan, ja Tuomas marssii mielenosoituksellisesti toiselle puolelle katua.

Hänen täytyy vihata minua hyvin paljon.

Tämä sopii niin erinomaisesti Tuomaksen ja minun tarinaan, kuin pisteeksi iin päälle. Teeskennellään, ettei nähdä toista. Esitetään nättiä näytelmää. Tukahdutaan sanomattomiin sanoihin, vaiettuihin tunteisiin.

Helvetin hienoa.

Huoli Mummosta

Mummo on sairastellut koko vuoden. Luulin kuitenkin, että pahin olisi ollut ohi. Hetken kaikki näytti niin aurinkoiselta. Mummo sai uuden kauniin asunnon vanhustentalosta ja istutteli takapihalleen kukkasia. Viime viikolla hän oli pyörtynyt kotisairaanhoitajan käsiin ja siitä lähtien hän on ollut osastolla keskussairaalassa. Kun kuulin, olin vielä Opiskelukaupungissa ja jouduin väsyneen hysterian valtaan. Itkin yhden kauhean yön läpeensä pystymättä lepäämään. Toistelin ääneen epätoivoista uhkavaatimusrukousta: "Sillä ei oo kolmeenkymmeneen vuoteen ollut omaa kukkapenkkiä. Jos Sinä et nyt anna sen nähdä niiden orvokkien kasvavan..."

Tänään kävin katsomassa Mummoa osastolla, ja hän oli kuin haalistunut valokuva itsestään, kuin osa hänestä olisi jo lipunut pois. Missä oli taivaansinisten silmien kirkkaus, missä loppumaton puhetulva ja elämänhalu? Haluaisin tarttua häneen kiinni, vetää hänet takaisin elämään, kuiskata: "Älä mene pois vielä. Älä nyt, kun viimein voisimme tutustua toisiimme aikuisina. Älä jätä minua, Mummo." Haluaisin polkea jalkaa Jumalan edessä, syyttää kaikista Mummon kärsimyksistä, pyytää muuttamaan luonnonlakeja tämän kerran, edes tämän yhden kerran.

Kukaan ei ikinä voi tajuta, miten paljon olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, miten paljon hän merkitsee. Mummo kasvatti minua yhtä  paljon kuin vanhempani.

Eikä minun koskaan, ikinä tarvinnut epäillä hänen rakkauttaan.