Muuri välillämme

REM: Losing my religion

Jarkko pystyy murskaamaan minut pieniksi, vapiseviksi sirpaleiksi. Minulla oli tänään hyvä päivä, huoleton päivä. Kävin jouluostoksilla, värjäsin tukkani. Sitten hän yhtäkkiä soitti ja oli purevan ilkeä ja ivallinen. Hän kertoi, paljonko rahaa on käyttänyt minun joululahjaani ja ilmoitti melko suoraan, että minun tulisi käyttää ainakin saman verran. Aika kylmästi sanottu seurustelukumppanilta vai? Koko puhelun ajan hän murahteli sieltä satojen kilometrien päästä tylyjä, yksitavuisia sanoja ja pilkallisia ivalauseita. 

Puhelun jälkeen vain istuin hetken paikallani, olin kuohuksissani ja kuuntelin itseäni. Yritin saada hengitykseni tasoittumaan, käsieni tärinän loppumaan ja hätääntyneet ajatukseni rauhoittumaan.

Hän ei ole patologinen roisto. Ei ole. Hän voi pahoin. Tämä käytös on oire jostain suuresta sisäisestä hädästä. Itse tunnen pelkoa, avuttomuutta ja paniikkia huomatessani, ettei minulla ole työkaluja. Kyseessä on elämäni mies, jota rakastan, rakastan. Mutten pääse häntä lähelle enkä mahda millekään mitään.

Tästä suhteesta on tullut niin räjähdysaltis, repivä ja vaikea, että olen äärimmäisen väsynyt ja turhaantunut. Toisaalta mieleni tekisi sanoa, etten koskaan enää halua olla missään tekemisissä. Toisaalta haluan sulattaa hänet, tehdä hänestä taas sen hellän, lämpimän, rehellisen miehen, jonka muistan.  Mutta minä en osaa sanoa mitään, en yhtä ainutta sanaa, joka lävistäisi sen kivisen muurin välillämme.