Pirskaus romantiikkaa, ripaus koti-ikävää

Nämä kaameat päivät ennen kuukautisia! Olen sekopäinen ja keskittymiskyvytön, itken vuolaasti pienimmästäkin syystä enkä pysty mihinkään. Ehkä on helppoakin selittää itselleen, että ylireagointini johtuu hormoneista ja että olisi turhaa yrittää tehdä mitään hyödyllistä. Sillä nimettömällä kaipauksella, jota olen viime aikoina tuntenut, ei silti ole mitään tekemistä kehoni rytmien kanssa. Olen ollut surullinen, tyytymätön elämääni. Jotain minulta puuttuu, aivan konkreettisesti puuttuu. Tuntuu, kuin en aivan olisi ihan elossa, olemassa, ainakaan kaikin voimin. Minä vain vilkuilen elämää puoleksi suljettujen silmäluomieni raosta ilman ajatuksen ja tunteen kipinää. Paneudun töihini huokaillen. Olen välimatkan päässä jokaisesta tuntemastani ihmisestä.

Tarvitsen ulkoilmaa, keskustelua, opintopisteitä - mutta ehkä eniten pirskauksen romantiikkaa. Kaipaan kauneutta. Haluan pukeutua pitsiin ja korkeisiin korkoihin. Haluan maalata huuleni tummanpunaiseksi ja kammata hiukseni mustiksi, sileiksi, vyötäisilleni kiemurteleviksi käärmeiksi. Haluan silmiä katsomaan minua tiiviisti, käsiä johdattamaan minua valojen alle tanssilattialle ja suita kuiskailemaan matalin äänin pieniä, tarkoitushakuisia imarteluja. 

Odotan joululomaa ja normaalia elämää, ihmisten ääniä talossa, sukulaisia jotka tulevat käymään. Odotan, että tapaan Annan ja Tiinan ja ne muut ystävät siellä, että mennään potkukelkkailemaan, kävelylle, tanssimaan Kotikaupungin yöhön. Olen kotona vahvempi.