Kun toinen ei ole lihaa ja verta, vaan unta unessa

Yritän olla miettimättä Tuomasta. Se tuntuu helpoimmalta. Annan vain päivien kulua omalla painollaan; yritän keskittyä pikkuaskareisiin ja nykyhetkeen. Mutta aina silloin tällöin vihlaisee: olin niin häpeämättömän, käsittämättömän onnellinen hänen kanssaan koko kevään. Ja nyt kaikki on kuin pois puhallettu. 

Ehkä minun ei pitäisi syyttää itseäni liian ankarasti. Jos minun pitäisi palata kesäkuun painajaismaisiin päiviin ja kaikki menisi samalla tavoin, Tuomas olisi aina töissä ja isän kanssa olisi helvetti irti. Ei minulla olisi sen enempää voimia. En voisi tehdä toisin juuri mitään. 

Ehkä elämä olisi jokatapauksessa murskannut tämän hennon suhteen. Me olemme liian samanlaisia, Tuomas ja minä. Liian herkkänahkaisia, varovaisia ja passiivisia. Ja molemmat puoliksi ajattelemme, ettei toinen ole ihan todellinen, oikeaa lihaa ja punaista verta, vaan pikemminkin jotain käsistähaihtuvaa, savua, unelmaa, unta unessa. 

Mutta katkeralta se tuntuu. Katkeralta. Ajattelin keväällä, että tässä on viimeinen mahdollisuuteni onneen. En usko, että loppuelämäni kuluisi ilman toivoa. Mutta onneakin on monenlaista: hiljaista onnea, jonka voi kuroa kokoon vaikka kahvikupposesta ja sinitaivasta heijastelevasta vesilammikosta. Ja sitten suurta, korventavaa onnea, joka syntyy valtavista tunteista ja polttavasta elämästä. Enkä jaksa uskoa, että sitä jälkimmäistä olisi minun varalleni nyt enää. 

En minä enää rakastu. Olen ehkä rakastunut monta kertaa, mutta aina vain kahteen ihmiseen, Jarkkoon ja Tuomakseen. Ja juuri he iskivät minuun nämä haavat. Voin vain kuvitella ensi syksyö ja talvea: Kotikaupungin pienet paikat ja pienet piirit, kokoelma teekkareitten puhelinnumeroita, kokoelma mukavia, fiksuja poikia, joilla on samanlaiset naamat, jutut ja maailmankuvat. 

Kriisin jälkeen

En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa". 

Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään. 

Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menettäväni Tuomaan. En jaksa keskittyä häneen, en osaa seurustella. En tunne häntä lopultakaan niin hyvin, että pystyisin selittämään, mitä minulle tapahtuu. Suhteemme on liian nuori kestämään tällaista koettelemusta.

Minuun pitäisi sattua. Ei satu. Tunnen vain väsynyttä ahdistusta. Minun pitäisi ponnistaa ja yrittää, tiedän toki sen. Mutta minulla ei ole voimia kättäni nostaa. Jonain päivänä, kun kaikki on takana, itken loputonta, harmaata menetyksen itkua. En vielä tänään. 

Siedätyshoitoa häpeään

Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen. 

Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein. Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja. 

Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun olevan läheinen, ihminen joka rakastaa häntä ja jota hän rakastaa. Ja se onkin enää ainut, mistä välitän. Että Mummo tuntee, kuinka paljon rakastan häntä. Olen aina rakastanut. Tulen aina rakastamaan. 

Oven takana seisoo itkuinen äiti

 

Yhtenä päivänä elämä on salaperäisesti kuin loksahtanut paikoilleen. On kesä, on asunto Veljen kanssa, on Tuomas ja unelmia ja suunnitelmia. Seuraavana päivänä ovikello soi. Oven takana seisoo itkuinen ja mustelmainen äiti. Isä on alkanut taas juoda. 

.....................................................................................................

Isä kävi katkaisuhoidossa, oli viikon kuivilla ja sitten putki alkoi taas uudestaan. Äiti asui muutamia päiviä meillä. Sillä välin isä oli saanut kotona aikaan kaaoksen. Hän oli polttanut tupakkaa sisällä, nurkissa lojui tyhjiä pizzalaatikoita. Haisi pahalle, rappiolle.  

Minut ja äiti kutsuttiin perhetapaamiseen A-klinikalle, jossa isä valehteli maireasti hymyillen, miten hienosti hänellä menee. Sitten puhuttiin paljon siitä, miten meidän pitäisi nyt olla tukena alkoholistin toipumisprosessissa. Olin ollut sen verran naiivi, että kuvittelin sillä tapaamisella haettavan ratkaisua kaikkien hyväksi, ennen kaikkea apua juomisen lopettamiseen. Mutta ei. Niiden ihmisten mielestä varsinainen ongelma ei suinkaan ollut isä, vaan minä. Olen ollut sitä mieltä, että äidin pitäisi viimein ottaa ero ja pelastaa itsensä. Kun taas niiden mielestä äidin pitäisi uhrata itsensä, hoitaa ja tukea alkoholistia. Ilmeisesti se, että tarjosin pahoinpidellylle äidille yösijan omassa asunnossani, on ollut vääränlaista sekaantumista siihen helvetin toipumisprosessiin. 

 En tiedä. Olen niin väsynyt. En jaksaisi elää tätäkin läpi.