Oven takana seisoo itkuinen äiti

 

Yhtenä päivänä elämä on salaperäisesti kuin loksahtanut paikoilleen. On kesä, on asunto Veljen kanssa, on Tuomas ja unelmia ja suunnitelmia. Seuraavana päivänä ovikello soi. Oven takana seisoo itkuinen ja mustelmainen äiti. Isä on alkanut taas juoda. 

.....................................................................................................

Isä kävi katkaisuhoidossa, oli viikon kuivilla ja sitten putki alkoi taas uudestaan. Äiti asui muutamia päiviä meillä. Sillä välin isä oli saanut kotona aikaan kaaoksen. Hän oli polttanut tupakkaa sisällä, nurkissa lojui tyhjiä pizzalaatikoita. Haisi pahalle, rappiolle.  

Minut ja äiti kutsuttiin perhetapaamiseen A-klinikalle, jossa isä valehteli maireasti hymyillen, miten hienosti hänellä menee. Sitten puhuttiin paljon siitä, miten meidän pitäisi nyt olla tukena alkoholistin toipumisprosessissa. Olin ollut sen verran naiivi, että kuvittelin sillä tapaamisella haettavan ratkaisua kaikkien hyväksi, ennen kaikkea apua juomisen lopettamiseen. Mutta ei. Niiden ihmisten mielestä varsinainen ongelma ei suinkaan ollut isä, vaan minä. Olen ollut sitä mieltä, että äidin pitäisi viimein ottaa ero ja pelastaa itsensä. Kun taas niiden mielestä äidin pitäisi uhrata itsensä, hoitaa ja tukea alkoholistia. Ilmeisesti se, että tarjosin pahoinpidellylle äidille yösijan omassa asunnossani, on ollut vääränlaista sekaantumista siihen helvetin toipumisprosessiin. 

 En tiedä. Olen niin väsynyt. En jaksaisi elää tätäkin läpi.