Kun toinen ei ole lihaa ja verta, vaan unta unessa

Yritän olla miettimättä Tuomasta. Se tuntuu helpoimmalta. Annan vain päivien kulua omalla painollaan; yritän keskittyä pikkuaskareisiin ja nykyhetkeen. Mutta aina silloin tällöin vihlaisee: olin niin häpeämättömän, käsittämättömän onnellinen hänen kanssaan koko kevään. Ja nyt kaikki on kuin pois puhallettu. 

Ehkä minun ei pitäisi syyttää itseäni liian ankarasti. Jos minun pitäisi palata kesäkuun painajaismaisiin päiviin ja kaikki menisi samalla tavoin, Tuomas olisi aina töissä ja isän kanssa olisi helvetti irti. Ei minulla olisi sen enempää voimia. En voisi tehdä toisin juuri mitään. 

Ehkä elämä olisi jokatapauksessa murskannut tämän hennon suhteen. Me olemme liian samanlaisia, Tuomas ja minä. Liian herkkänahkaisia, varovaisia ja passiivisia. Ja molemmat puoliksi ajattelemme, ettei toinen ole ihan todellinen, oikeaa lihaa ja punaista verta, vaan pikemminkin jotain käsistähaihtuvaa, savua, unelmaa, unta unessa. 

Mutta katkeralta se tuntuu. Katkeralta. Ajattelin keväällä, että tässä on viimeinen mahdollisuuteni onneen. En usko, että loppuelämäni kuluisi ilman toivoa. Mutta onneakin on monenlaista: hiljaista onnea, jonka voi kuroa kokoon vaikka kahvikupposesta ja sinitaivasta heijastelevasta vesilammikosta. Ja sitten suurta, korventavaa onnea, joka syntyy valtavista tunteista ja polttavasta elämästä. Enkä jaksa uskoa, että sitä jälkimmäistä olisi minun varalleni nyt enää. 

En minä enää rakastu. Olen ehkä rakastunut monta kertaa, mutta aina vain kahteen ihmiseen, Jarkkoon ja Tuomakseen. Ja juuri he iskivät minuun nämä haavat. Voin vain kuvitella ensi syksyö ja talvea: Kotikaupungin pienet paikat ja pienet piirit, kokoelma teekkareitten puhelinnumeroita, kokoelma mukavia, fiksuja poikia, joilla on samanlaiset naamat, jutut ja maailmankuvat.