Tekstit

Yhdessä

Kuva
  Minun oli hirvittävän vaikea katsoa Tuomasta silmiin, koska olin kohdellut häntä - jättänyt hänet -  niin halpamaisesti neljä vuotta aiemmin. Ja koska olen ajatellut monta kertaa, että se silloinen valintani kahden miehen välillä oli elämäni suurin virhe ja huonoin päätös. Tuomas ei kuitenkaan tullut puhumaan syyttääkseen, eikä hänellä ollut minulle vihaisia tai katkeria sanoja. Vaikka olisin ne ansainnutkin.  Kun aikanaan ihastuimme toisiimme, olimme murrosikäisiä yläkoululaisia. Kun sitten seurustelimme, olimme kotona asuvia teinejä. Nyt viimein tapasimme nuorina aikuisina. Ja paljon on molempien elämässä tapahtunutkin, monia ja vaikeitakin vaiheita.  On ihmeellistä, että tunne on yhä sama. Yhtä syvältä riipaiseva, yhtä terävänkipeä, yhtä haikea, yhtä kuulas.  On vielä ihmeellisempää, että Tuomas haluaa minut vielä.  Neljä  viikkoa sitten minulla ei ollut sanoja kertoa Tuomaasta. Ne ovat yhä vähissä.  Mutta tämän verran voin kertoa: olemme yhdessä. Tunnen taikauskoista kauhua myönt

Näin se tapahtui.

Kuva
  Oli kirkas, valoa tulviva ilta. Sulava jää maalasi siniharmaita raitoja lumipeitteisen Saimaan pintaan. Paljaat puunoksat kurottuivat taivaalle kuin tyhjät kädet hartaaseen rukoukseen. Kävelin satamassa ja kaupungilla ystävän kanssa. Mihinkään sisälle ei voinut mennä, mutta yksin kotonakaan ei pystynyt olla.   Näin se tapahtui. Yhtenä hetkenä kävelin puiston halki ja puhelin niitä näitä ystäväni kanssa. Seuraavana hetkenä katsoin Tuomasta silmiin. Hän seisoi kaveriporukassa puiston takana parkkipaikalla, ja hänen katseensa oli tiivis ja tiheä.  Historiani Tuomaksen kanssa ulottuu kymmenen vuoden päähän, lähes lapsuuteen asti. Voiko neljätoistavuotiaana vielä oikeasti rakastaa? Nyt aikuisena sanoisin, ettei voi. Mutta silti muistan, että tunne oli olemassa ja todellinen; se oli ääretön kuin tähtikirkas yötaivas ja voimakas kuin rajuilma merellä. Olimme kumpikin sydäntäsärkevän ujoja, ja kolmen vuoden ajan vaihdoimme tuhansia kaipaavia katseita ja muutamia sanoja, mutta emme ensimmäist

Vielä se sama poika.

  Tapasin Tuomaan. Tuntuu kuin kaikki nämä vuodet tässä välissä olisivat olleet vain irvokasta painajaisunta. Ja hän - hän on vielä se sama poika, sama herkkä, ihmeellinen poika. Käteni ovat jääkylmät ja vapisevat. Sydämeni hakkaa niin kovaa ja nopeaan, että sattuu. Olen nääntymykseen asti väsyksissä, mutten pysty nukkumaan. Olen liian ylikerroksilla ja pyörryksissä. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja ekstaattisen onnellinen.  Minulla ei ole vielä sanoja - en pysty kirjoittamaan, käteni vapisevat näppäimillä ja nämä tunteet ovat nyt niin pinnassa, etten näe niitä selvästi.  

Mikä näitä miehiä vaivaa?

  Olen junassa menossa kotiin keskelle perhekriisiä. Isä oli lopulta irtisanottu työpaikaltaan.  Mikä näitä miehiä vaivaa? Tässä istui juuri käytävän toisella puolella keski-ikäinen mies. Humalassa, sekava, riehakkaan iloinen ja äänekäs - kunnes yhtäkkiä keskeytti tarinansa ja kysyi sopertavalla, eksyneen lapsen äänellä: "Mitä minulle tapahtuu?" Minussa taisteli sääli ja myötätunto jonkinlaista alistunutta kiukkua vastaan. Miksi me ihmiset pilaamme elämämme? Miksi annamme ratkaisun hetkien lipua ohi siinä toivossa, että kaikki korjaantuu omalla painollaan?  Kuuntelin hänen sekavia juttujaan ja nyökyttelin päätäni. Tunsin surua, kun mies puhui pojastaan ja puhkesi kyyneliin.  Minä en sitä miestä pystynyt pelastamaan, tuskin edes auttamaan, mutta ehkä onnistuin antamaan yhden miellyttävän tuokion muuten pahassa päivässä. 

Miksi bloggaan?

Olen lukenut Anaïs Ninin päiväkirjoja. Hänellä on intuitiivista tajua, elämisen rajua kiihkoa. En voi olla vertaamatta itseäni häneen, toiseen päiväkirjan kirjoittajaan. Bloggaajaan. Kirjallisella tasolla vertailussa ei ole tietysti mieltä, koska en ole taiteilija. Mutta se prosessi, elämäntyyli, jossa riemun ja tuskan vaiheita seuraa yksinäinen analysointi, dokumentointi. On ihanaa huomata, että joku on samanlainen.  Anaïs piti kirjoittamista sairautena. Itsekin tiedostan riippuvaisuuteni blogista. Jos en pariin viikkoon kirjoita, minulle tulee outo olo: puoliksi syyllinen ja puoliksi himokas. Minulla on tarve kirjoittaa muistiin. Toisaalta kyse on eräänlaisesta velvollisuudentunnosta: "pitää" kirjoittaa. Ehkä se on halua jättää jälki tai pikemminkin pysäyttää aika, jähmettää hetki, tunne tai teko.  Aika ajoin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Se on kuin sukellus jonkun toisen maailmaan. Ja totta on, että jos en olisi kirjoittanut niitä päivityksiä, eri aikakausien Niinat

Rakastajan kaipuu

Kuva
  Totuus! Minulla on ikävä Jarkkoa. Rakastajana - ei poikaystävänä. Haluan häntä niin, että voisin pyörtää kaikki pyhät päätökseni olla ikinä tapaamatta häntä. Voisin teeskennellä vaikka anteeksiantoa, rakkautta, mitä tahansa vain saadakseni hänet. Enkä tunne syyllisyyttä ajatuksistani, päinvastoin. Viis tunteista, viis tulevaisuudesta, viis yhteensopivuudesta - meidän suhteemme syvin olemus oli sula, valkohehkuinen seksuaalisuus. Sen takia emme onnistu olemaan ystäviä. Sen takia emme osanneet elää erillään.  Kenties olimme maailman huonoin pari. Emme osanneet kommunikoida emmekä ymmärtää ja olimme aina niin helvetin itsekkäitä. Mutta me osasimme rakastella. Me teimme sen ihanasti. 

Anteeksipyyntö

Kuva
Isä oli sitten juonut työaikana ja jäänyt kiinni. On vähän epäselvää, mitä nyt seuraa. Ilmeisesti hän ei suoralta kädeltä saanut potkuja.  Hänellä on nyt jokin vaihe, selittelyvimma. Hän menee taas sinne parantolaan pariksi viikoksi, ja oli ottanut yhteyttä mielenterveyspalveluun. Minulle hän on soittanut eilen ja tänään. Hän tilittää omituisen pakonomaisesti, hengästyneesti - niin kuin ottaisi takaisin niitä satoja kertoja, kun ei ole suostunut keskustelemaan. Ei hän loppujen lopuksi sano mitään uutta. Paitsi: hän pyytää tukea ja apua. Sitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.  Anteeksi hän on pyytänyt aiemminkin, ja pyysi nytkin. Ja siinä on se alkoholistin toinen puoli: muita ihmisiä suurempi herkkyys, tietty särkyvyys. Anteeksipyyntö liittyi kaikkeen tähän, hänen vanhemmuuteensa, meidän vaikeaan suhteeseemme. Lopuksi hän sanoi: "Sen mie aina muistan, kun sie synnyit. Se oli miun elämän paras päivä." Noihin kahteen lauseeseen latautui valtavasti riipaisevaa surua siitä, mitä e