Tekstit

Jälleen hänen sylissään

Kuva
Jarkko soitti, ja parin tunnin kuluttua hän istui isänsä ja Pikkusiskon kanssa olohuoneessamme. He olivat tulleet Kotikaupunkiin sukulaisen häihin. Äiti ja isä keskustelivat T:n kanssa, Pikkusisko jutusteli välittömästi ja pirteästi - ja itse saatoin keskittyä Jarkkoon, vain Jarkkoon. Hän ei ollut erityisen hiljainen eikä erityisen puhelias. Hän istui tuolilla rennosti, pitkät jalat ristissä. Hänen silmissään kyti koko ajan huvittunut pilke, aavistus kuumasta hymystä. Kun katseemme kohtasivat, huoneessa ei ollut enää muita, vain me kaksi. Vetovoima välillämme rätisi sinihehkuista sähköä. Unohdin saman tien kuluneiden hiljaisten kuukausien kylmentyneet ja hiljentyneet välimme. Unohdin olla loukkaantunut. Unohdin kaiken muun ja muistin vain, miltä hänen ihonsa tuoksui, miten hänen huulensa olivat ensin pehmeät, sitten kovat ja vaativat, miten huumaantuneesti vartalomme vastasivat toisilleen. Miten syyntakeettomasti olin rakastunut häneen, yhä ja aina vain. 
"Me ajateltiin, että sinä…

Kolme sisarta

Kuva
Juhlimme lapsuudenystäväni Ninan ylioppilaaksi pääsemistä, vaikka oikeat lakkiaiset ovat vasta elokuussa. Jossain vaiheessa lapsuutta Nina oli minulle yhtä rakas ja läheinen ystävä kuin vanhempi sisarensa Anna. Me muistutimme toisiamme luonteeltamme: olimme hiljaisempia ja taivuvaisempia hitaaseen unelmointiin, lukemiseen ja piirtelyyn kuin urheilullinen ja ulospäinsuuntautunut Anna. Kun olin itse lukiossa ja Nina yläkoulussa, elämänpiirimme alkoivat erkaantua eri suuntiin, emmekä valitettavasti nykyisin paljon pidä yhteyttä. Oli jotenkin nyt ihana nähdä hänet juhlissaan aikuisena, omien taiteellisten ystäviensä ympäröimänä ja kauniiina kuin kuva. Hänellä oli yllään ihastuttava kapeaolkaiminen luomus, ja hänen mustanruskeat hiuksensa valuivat vyötärölle asti. Mutta oikeastaan Ninan ulkonäköä ei edes voi kuvata ulkokohtaisin huomioin - hänessä on sisäistä hehkua, samaa tulta ja sielukkuutta kuin kaikissa sisarissaan. 
Anna puolestaan vaikutti onnelliselta poikaystävänsä kanssa. Hän on e…

Maria lapsenvahtina

Kuva
Jos on sukujuhlat, minua ei pyydetä leipomaan kakkua eikä kaatamaan kahvia. Tehtäväni voi sen sijaan olla kirjoittaa runo tai piirtää kortti. En siis ole tunnettu käytännön ihmisenä, Marttana, vaan Mariana, hengen ihmisenä. Eli haihattelijana, unelmoijana, tuulentupien rakentelijana ja hajamielisenä professorina, josta ei juuri ole käytännön hyötyä. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun serkkuni pyysi minua hoitamaan lapsiaan nyt alkukesällä. En saanut kesätöitä, joten olin vapaa tehtävään.
Isompi poika on neljän ja nuorempi kahden vanha. Lapset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ja olen kiintynyt heihin viikon sisällä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olen hoitajana yhä pikemminkin Maria kuin Martta. Saan toki ruoan ja välipalat pöytään oikeisiin aikoihin, vaihdan vaippoja, puen ja riisun ja peittelen päiväunille. Mutta suurin iloni on yksinkertaisesti olla lasten kanssa ja kuunnella heidän riemastuttavia oivalluksiaan. Pojista on mukava katsoa, kun piirrän. He saat…

En aio luovuttaa

Kuva
Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä. 
Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta. 
Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää ottaa itseäni niska…

Häiriötekijä parantumisessa

Kuva
Jos Jarkko ojentaisi kätensä ja pyytäisi tukeani, tekisin kaikkeni. Mutta en ole edes varma, tarvitseeko hän minua ylipäätään ollenkaan vai olenko vain häiriötekijä hänen parantumisessaan. En tiedä, miten voisin häntä auttaa tai haluaako hän apuani.Olen neuvoton. 
En edes tiedä, seurustelenko vai olenko vapaa. Puhumme edelleen kerran viikossa: arjen tapahtumista, Jarkon terveydestä. Tunteet ovat tabu. Tapaamista ei voi ajatellakaan, saati mainita. Tapaan itseni pohtimassa, että voisin päästä helpommallakin. Onko se syntiä ja moraalisesti väärin? Jos minä olisin samassa tilanteessa, seisoisiko hän rinnallani? Onko se relevanttia? Kun hän on taas terve, jättääkö hän minut heti? Ja onkose relevanttia?
Ainut mitä voin tehdä, on työntää Jarkko mielestäni ja olla kuin häntä ei olisikaan. Defenssi mikä defenssi, mutta vatvomalla en pysty muuttamaan mitään. Niinpä olen nyt kuukauden päivät keskittynyt tentteihini ja opiskeluihini. Elän päivästä päivään. Koetan selvitä, vaikkei se ole helppoa. 
P…

Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin.

Kuva
Poikaystäväni kertoi kärsivänsä ahdistuskohtauksista. Hän on käynyt terapiassa muutamia kertoja ja saanut jonkinlaisen lääkityksen. Pitkä blogitauko johtuu siitä, että olen prosessoinut tätä asiaa. Tiesinhän minä, ettei kaikki ole kunnossa, ettei hän ole kunnossa. Mutta en tiennyt, miten vakava tilanne oli.  
Hän elää nyt päivästä toiseen tekemättä suunnitelmia. Terveys on prioriteetti, ja niin pitää ollakin. Puhumme puhelimessa, kun hän soittaa minulle noin viikon välein salaisesta numerosta. Minua ei ole suoranaisesti kielletty ottamasta yhteyttä; tosin hänen antamansa numero ei ole käytössä. Ehkä hyvä niin - ehkä etäisyys on nyt paras meille molemmille.  
Omakin otteeni elämästä on nyt aika hatara. Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin. 
On kuitenkin rakkain vuodenaikani: kevät, kasvun ja uudistumisen aika. Istun kissani kanssa joka päivä lähimetsikössä aurinkoisella rinteellä. Suljen silmät ja annan lintujen kiihkeän, haikeankauniin kevätlaulannan täyttää korvani ja tajuntani. Pui…

Absoluuttinen nollapiste

Kuva
Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle.
Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki kuplat ov…