maanantai 21. helmikuuta 2022

Kiitos ja näkemiin


 Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen. 

Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena. 

Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretöntä, ikuista, ainutlaatuista ja elämää suurempaa. Jarkko ja minä olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Teimme yhdessä kaiken ensimmäistä kertaa: rakastuimme, rakastelimme, riitelimme ja erosimme. Koko blogi on ollut pitkä analyysi suhteestamme. Jarkko on minulle tärkeä edelleen - ja ehkä joskus annamme toisillemme anteeksi ja muistamme parhaiten ne hyvät ajat. 

Blogi käsitteli perhekriisejä ja nuoruutta alkoholismin varjossa. Joistain teksteistäni huomaa, että vaikka tavallaan tajusin mielenterveyteni välillä olleen vain ohkaisen langan varassa, niin silti en selvästi kokonaan ymmärtänyt vaaran suuruutta. Kävin rajalla. Joskus oli pienestä kiinni, että sain elämänhaluni takaisin. Kerran kirjoitin hengellisistä ajatuksistani: että kaikella täytyi olla joku tarkoitus. Siinäkö pelastuksen siemen oli? Että kykenin ajattelemaan vaikeuksieni olevan osa jatkumoa, osa elämää - kykenin uskomaan, että elämällä oli jatkoa. Että joku tietty tuskainenkin elämänvaihe oli vain yksi osa suurempaa kertomusta. 

Rakastan vanhempiani ja Veli on paras ystäväni. He ovat minulle tärkeitä ja osa jokapäiväistä arkeani ja elämääni. Kaikesta huolimatta, riidoista ja virheistä huolimatta olemme selvinneet yhdessä, perheenä. 

Tällä hetkellä maailmani näyttää tasaiselta, ja uskon tulevaisuuteen. Elämäni Eeron kanssa on vakaata, turvallista, täynnä arkipäivän suloista onnea. Jo suhteemme alkuvaiheessa Eero sanoi minulle, että tämä olisi hänen viimeinen vakava rakkaussuhteensa. Se oli juuri se asia, jota eniten maailmassa tarvitsin: aito halu sitoutua. Rankkojen kokemusteni jälkeen oli lähes mahdoton uskoa, että joku todella haluaa olla lähelläni, kuunnella minua ja hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Vielä joskus saatoin aprikoida: "What's the catch?" Mutta pitkän ajan kuluessa Eero on parantanut repaleisen sydänparkani ja opettanut minulle rakkauden alusta asti. Minun on todella vaikea antautua luottamaan, mutta Eero on äärimmäisen kärsivällinen. 

Eräänä pimeänä yönä ei niin kauan sitten kuuntelin, miten sydämeni hakkasi pelosta niin kovaa, että luulin sen takovan reiän rintaani: "Eero, yksi asia ennen kuin nukahdat. Minä rakastan sinua." Hän halasi minua niin lujaa, että se melkein sattui eikä hetkeen saanut sanottua mitään, vaan melkein itki. "Minä luulin, etten koskaan saisi kuulla noita sanoja sinun suustasi", hän kuiskasi. Sen jälkeen ei ole ollut vaikea sanoa, että rakastan häntä. Se on yhtä helppoa ja luonnollista kuin itse rakastaminenkin. 

Tästä tulee vielä hyvä juttu. 

Kiitän kaikkia lukijoita: Sinua, joka olet seurannut tarinaani pitkän aikaa, sinua joka piipahdat sivuille satunnaisesti. Jokaista joka on myötäelänyt hetkenkin. 


torstai 3. helmikuuta 2022

Vihit minut naiseksi ihanin salamenoin

Kätkeydyn maailmalta syleilyysi.

Piilotan hehkuvat kasvoni ihmisiltä ja auringolta,

paljastan ne vain sinulle öittemme silkkisessä mustuudessa.

Olen liian palavissani puhuakseni muiden kanssa:

hymyilen heille etäisesti 

ja hengitän tulenlieskoja,

puhaltelen savuhattaroita huulteni välistä.

Vaellan kuin autuas näkyjennäkijä:

sinä räjäytät kaiken harmaan silmissäni

kultaisiksi väreiksi ja muodoiksi. 

Lepertelet sydämelleni viisaita salaisuuksia

ja paikkaat sen ehyeksi ja kauniiksi kuin rubiinin,

onnellisemmaksi kuin koskaan.


Sillä minä olen ollut tyttö ja olen tuntenut poikia.

Mutta sinä olet mies

ja vihit minut naiseksi ihanin salamenoin

poppamiehen käsilläsi ja loitsuillasi,

jotka tiukkuvat huuliltasi kuin ambra ja hunaja. 


Olen tulvillani ihmetystä ja rakkautta.

Kuiskailen jumalille nimeäsi;

se on suloisin rukous, jonka osaan.

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Onnellinen!


En tiedä, mitä uskaltaisin julistaa... Ei niin, ettenkö olisi varma ja ettenkö tietäisi omat tunteeni. Sillä minulla ei ole epäilystäkään, ei pienintäkään. Olen vain hitusen taikauskoinen ja epäröin sanoa tätä ääneen: Olen niin onnellinen!

Eero on enemmän kuin, hän on niin - yksinkertaisesti hyvä kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki mitä hän sanoo ja tekee, on hämmästyttävästi oikein. Oikein ja kohdallaan, juuri sitä mitä tarvitsen ja haluan. Joskus kun olen hänen kanssaan, sydämeni jättää pari lyöntiä väliin ja koen vain hurjaa, hengästyttävää tietoisuutta omasta onnestani. 

Tajuan vasta nyt, miten rikkinäinen olen ollut pitkän aikaa. Jokainen uusi päivä Eeron kanssa on kuin lääkettä sielulleni. Hän on niin kiltti minulle, niin huomaavainen ja hellä ja kärsivällinen. Mietin, että onko tämä totta ja voiko jotain näin kaunista oikeasti tapahtua minulle. 

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Jännittääkö sua?

Juuri ennen joulua Eero kutsui minut luokseen saunomaan. Hän asui vanhalla puutaloalueella vuokraamassaan pikku talossa. Hänellä oli puulämmitteinen pihasauna, jonne kuljettiin mutkittelevaa, lumeentallattua polkua pitkin. Pohdin etukäteen sitä saunomista, mutta se oli ihan asiallista. Minä sain saunoa ensin itsekseni ja Eero meni löylyihin vasta minun lopetettuani. Oli kylmä, lumisateinen, huurteinen pakkasyö. Hiukset ehtivät kohmettua riitteseen sillä lyhyellä polunpätkällä matkalla saunasta talolle. Myöhemmin illalla Eero sytytti talon kamiinaan tulen ja istuimme lattialla lämpimän tulisijan lähellä ja maistelimme viiniä. Vinyylilevysoittimessa soi jotain vanhaa, päihdyttävää lattaria, Vaya con Diosta. 

Istuimme aivan lähekkäin, kätemme koskettivat, keskustelu taukosi. Emme sanoneet enää juuri mitään, katselimme toisiamme ja hymyilimme. Uuden ihmisen tuoksu kuin neitseellinen, villi erämaa. Lämmin hengitys kasvoillani kuin tuore, kirkas auringonnousu. Ja sitten pehmeän tunnusteleva suudelma ja hänen vahvat kätensä ympärilläni. 

Eero kantoi minut sängylleen. Hänen lakanoissaan oli vanhan roosan sävyisiä, hempeitä ruusukuvioita, mikä tuntui jotenkin yllättävältä ja hellyttävältä. Riisuimme toisemme hitaasti. Eero oli huomaavainen ja piteli minua hyvin hellästi. "Jännittääkö sua?" hän kysyi "Minuakin vähän jännittää." Mutta ei minua varsinaisesti jännittänyt tai ainakaan pelottanut. Ehkä tuntui epätodelliselta olla siinä: olin niin pitkään ollut niin ihastunut enkä tapailumme aikana tiennyt, pitikö hän minua vain treenikaverina. Ja seksi - se oli hyvää, ihanaa, onnellista.  

En nukkunut juuri yhtään sinä yönä. Olin liian ylikierroksilla rauhoittuakseni. Eero nukkui aivan kiinni minussa ja hymyili sydämellisesti aina havahtuessaan ja huomatessaan minut vieressään. 

Seuraavana aamuna Eero lähti jouluksi perheensä luo toiselle puolelle Suomea.  Minä menin töihin yliväsyneenä, mutta iloisena kuin peipponen ja julistin heti ensimmäiseksi Milalle: "Arvaa kenen luona yötä!" Altistin näin itseni työkaverien hyväntahtoiselle naljailulle ja kiusaamiselle, joka jatkuu muuten yhä. 

Ja jos olinkin vielä tuntenut epämääräistä levottomuutta ja epävarmuutta, niin se hävisi kokonaan, kun Eero palasi joululomalta suoraan luokseni käymättä edes ensin omalla asunnollaan. En edes ollut kotona, vaan ryhmäliikuntatunnilla: salilta lähtiessäni hän oli ulko-ovella odottamassa minua. 

On aivan ylivoimaista kertoa, miltä minusta nyt tuntuu, miten menee, mitä tämä on. Ei minulla edes ole sanoja kuvaamaan, joten lainaan Aila Meriluotoa:

"Olen meri, sanojen kuohua täynnä -

ja sentään ainutta löydä en, 

joka edessäs ei pirstoutuis,

sinä suurin, hiljainen,

sinä syvin, totisin todellisuus."

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Tämä on menoa


"Tämä on menoa," ajattelin ensimmäisillä treffeillämme kaksi viikkoa sitten. Olen tänä syksynä varonut viemästä mitään suhteita vakavaan suuntaan. Olen pohtinut, kannattaisiko tykkänään välttää merkittäviä ihmissuhteita, koska ne todennäköisesti lopulta satuttavat. Että onko parempi pitää kiintymys keveänä ja sitoutuminen sekä odotukset nollassa?

Tapaaminen Eeron kanssa meni hyvin ja luontevasti. Eero oli yhtä mukava, puhelias ja kohtelias kuin aina, ja hänen kanssaan oli helppo olla. Lopulta hänen oli jo aika lähteä, emmekä olleet sopineet mitään. Silloin ajattelin, että tämä on menoa: minä olen todella, todella ihastunut tähän mieheen. Olen ylittänyt rajan harppauksella: on ihan liian myöhäistä kohauttaa olkiani ja jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Eero oli jo puoliksi ulkona ovestani. Mutta ovi ei sulkeutunut, vaan jähmettyi raolleen ja avautui uudestaan. Eero kurkisti ovesta ja pyysi minua ulos saman viikon perjantaina.

Sinä perjantaina hän myöhästyi tai tuli aivan viime tipassa. Olin jo ollut aivan hermorauniona ja olin ehtinyt mielessäni pyörittää kaikki ikävimmät skenaariot: että tapaaminen oli niin yhdentekevä, että hän oli unohtanut tai että minut oli kylmäverisesti ghostattu. Mutta ehdimme elokuviin ja tulimme sen jälkeen meille syömään jäätelöä, juttelemaan ja katsoimme pätkiä Monty Python's Search for the Holy Grailista ja nauroimme katketaksemme. Kello kävi lopulta aivan pikkutunteja, kun Eero lähti. Mutta minä en vieläkään tiennyt, oliko ihastukseni yksipuolista. Kaiken sen perusteella, mitä tiesin Eerosta, hän olisi hyvinkin voinut viettää aikaa kanssani pelkästä kohteliaisuudesta.

maanantai 13. joulukuuta 2021

Minulla on huomenna treffit!

 


Päätin soittaa Eerolle. No, rohkaisua saadakseni soitin kylläkin ensin sekä Veljelle, Milalle että Marialle ja kysyin jokaiselta mielipidettä. Kaikki antautuivat vatvomaan asiaa kanssani. Kaikki kannustivat minua: että ole urhea ja anna mennä vain. 

Sitten istuin lattialla ja tuijotin puhelintani puolisen tuntia keskittyneenä kuin olisin manannut henkiä. Lopulta uskalsin näppäillä Eeron numeron. Puhelin hälytti, ja aika venyi ja virui ja melkein pysähtyi. Hän vastasi. Tervehdin ja kysyin, haluaisiko hän tulla kahville tiistaina. "No, totta Mooses," Eero täräytti hilpeästi ja muitta mutkitta. Ja siinä se. Minulla on huomenna treffit!  

Miksi tämä nyt on niin jännittävää? Minulla on ollut syksyn aikana monia viritelmiä ja flirttisuhteita. Tämä on erilaista, tuntuu erilaiselta. Aidolta. Voimakkaalta. Ja siksi pelottavalta. Flirtti ei vaadi juuri mitään. Mutta että uskaltautuisi taas oikeasti tuntemaan: se altistaa vaaralle. Voiko merkityksellisiä ihmissuhteita loputtomiin vältellä siinä pelossa, että satuttaa itsensä? Päätin, että ei voi, enää ei voi. 

Mutta: arpa on heitetty ja Rubikon ylitetään huomenna.



perjantai 10. joulukuuta 2021

Voidapa hypätä syliisi










Voidapa hypätä syliisi

kuin ihanana kesäyönä järveen:

ponkaista laiturilta huimapäisesti nauraen,

syöksyä syvyyksiin pää edeltä ja silmät kiinni.

Upota, sukeltaa,

henkeään pidätellen, 

nautinnollisen rohkeasti.


Voidapa hypätä

empimättä ja vailla pelkoa, 

kokeilematta varpaalla veden kylmyyttä,

tähyilemättä kiviä pinnan alla. 

Kiitos ja näkemiin

  Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen.  Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alu...