Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Rauhallisia intiaanikesän päiviä. Luen tenttiin kesän jäljiltä autioituneella rannalla, jossa nautin syyskuun auringon lämmöstä ihollani. Viikonloppuisin Veli tulee lomille, ja on aina hauskaa olla hänen kanssaan. Käyn Tiinan ja hänen kämppiksensä kanssa terasseilla. Hain myös osa-aikaista työtä, jota voisin tehdä gradunkirjoittamisen lomassa. Työhaastattelu meni varsin mukavasti, joten toiveeni ovat korkealla.  Kaikki on siis kunnossa niin kauan kuin tyydyn tähän päämäärättömään, ajelehtivaan elämänrytmiini. Kysymykset niin kuin: "Entä sitten kun valmistun? Saanko alani työtä?" tai "Rakastanko enää koskaan ketään?" saavat minut ahdistumaan. 

  Olen junassa menossa kotiin keskelle perhekriisiä. Isä oli lopulta irtisanottu työpaikaltaan.  Mikä näitä miehiä vaivaa? Tässä istui juuri käytävän toisella puolella keski-ikäinen mies. Humalassa, sekava, riehakkaan iloinen ja äänekäs - kunnes yhtäkkiä keskeytti tarinansa ja kysyi sopertavalla, eksyneen lapsen äänellä: "Mitä minulle tapahtuu?" Minussa taisteli sääli ja myötätunto jonkinlaista alistunutta kiukkua vastaan. Miksi me ihmiset pilaamme elämämme? Miksi annamme ratkaisun hetkien lipua ohi siinä toivossa, että kaikki korjaantuu omalla painollaan?  Kuuntelin hänen sekavia juttujaan ja nyökyttelin päätäni. Tunsin surua, kun mies puhui pojastaan ja puhkesi kyyneliin.  Minä en sitä miestä pystynyt pelastamaan, tuskin edes auttamaan, mutta ehkä onnistuin antamaan yhden miellyttävän tuokion muuten pahassa päivässä. 

Olen lukenut Anaïs Ninin päiväkirjoja. Hänellä on intuitiivista tajua, elämisen rajua kiihkoa. En voi olla vertaamatta itseäni häneen, toiseen päiväkirjan kirjoittajaan. Bloggaajaan. Kirjallisella tasolla vertailussa ei ole tietysti mieltä, koska en ole taiteilija. Mutta se prosessi, elämäntyyli, jossa riemun ja tuskan vaiheita seuraa yksinäinen analysointi, dokumentointi. On ihanaa huomata, että joku on samanlainen.  Anaïs piti kirjoittamista sairautena. Itsekin tiedostan riippuvaisuuteni blogista. Jos en pariin viikkoon kirjoita, minulle tulee outo olo: puoliksi syyllinen ja puoliksi himokas. Minulla on tarve kirjoittaa muistiin. Toisaalta kyse on eräänlaisesta velvollisuudentunnosta: "pitää" kirjoittaa. Ehkä se on halua jättää jälki tai pikemminkin pysäyttää aika, jähmettää hetki, tunne tai teko.  Aika ajoin palaan lukemaan vanhoja tekstejäni. Se on kuin sukellus jonkun toisen maailmaan. Ja totta on, että jos en olisi kirjoittanut niitä päivityksiä, eri aikakausien Niinat ...

  Olen aika raukkamainen. Leikin sekä Jarkon että S:n kanssa piiloleikkiä. En sano ei, mutta en sano kylläkään.   Jarkon tapauksessa raja kulkee oikeastaan kaikessa, mikä tapahtuisi pitemmän ajan kuluttua kuin huomenna. Hänen tapaamisehdotuuksiinsa vastaan maireasti, että ehkä joskus. Jos hän kysyy, milloin minulla olisi aikaa, teeskentelen, etten oikein ymmärrä ja luettelen kaikki tenttini ja muut velvollisuuteni toukokuuhun asti yhdellä hengenvedolla. En halua sopia mitään - ainakaan en halua asettaa päivämääriä. Minua alkaa ahdistaa jo, jos hän sanoo soittavansa jonain tiettynä päivänä.  Toinen raja kulkee sitten siinä, mitä suostun sanomaan ja kuuntelemaan. Minä en keskustele suhteestani häneen. Kaikista muista aiheista olen valmis avautumaan niin kuin nyt ystävälle. Mutta vaihdan saman tien puheenaihetta, jos Jarkko sanoo taikasanat ikävä tai rakkaus.  S:lle olen yhtä kamala, ellen jopa kamalampi.  S:n kanssa olen valmis juttelemaan, tapailemaan, ehkä ...

Elämäni on jatkunut, enkä ole aikoihin ajatellut Jarkkoa osana nykyhetkeäni. Se on tuonut maailmaani keveän, valoisan pilkahduksen ja uusien alkujen tunnun.  Yksi taannoinen puhelinkeskustelu Jarkon kanssa sai minut ottamaan takapakkia. En ymmärrä, miksi hänellä on vieläkin ote minusta. Tuntuu kuin olisin taantunut ja vanginnut itseni sata kertaa ajateltujen ajatusten, tuhat kertaa puitujen tunteiden tyrmään taas kerran. Ongelmaa ei olisi, jos voisin uskotella, että kyseessä olisikin tällä kertaa sovinto tai asioiden selvittäminen. Mutta kun en enää pysty. Minusta tuntuu, että yleensä pidämme yhteyttä vain siksi, että pelkäämme muutoksia.  Tai en tiedä. En tiedä. Ajattelen eri asioita joka päivä. Joskus tunnen itseni niin vahvaksi, että ajatuskin hänen kanssaan olemisesta naurattaa. Joskus vanha, tahmea katkeruus valtaa mieleni. Pari päivää sitten tapasin itseni toivomasta, että hän säilyisi elämässäni ystävänä. Ja joskus kaipaan häntä fyysisesti: terävät muistikuvat...

Olin ulkona S:n kanssa ja kaveriporukassa. Veli on ystävystynyt lukiossa poikaan, jonka isoveli on oma lukiokaverini ja yksi S:n parhaita kavereita. Abiturientit ryntäilivät täysi vauhti ja into päällä, kun taas me vanhempi sukupolvi istuimme rauhassa ja juttelimme. Oli mukavaa ja kiinnostavaa tavata näitä vanhoja koulukavereita, joilla oli virkistäviä mielipiteitä ja tietynlaista absurdia huumorintajua. Tälle näyttämölle, jossa joukko vanhoja ja uusia ystäviä istui rennosti jutustelemassa, DJ harppoi sisääntulonsa komeana ja itsetietoisena kuin Lucifer itse. Häntä vastaan kipitti sieluttoman näköinen silikoniblondi. He syleilivät toisiaan rajusti, mutta teennäisen spektaakkelimaisesti. En mahtanut mitään sille, että tuijotin paria. En mahtanut mitään sille, että pahoinvoinnin kaltainen tuntemus vihlaisi vatsaani.  Myöhemmin illalla olin tanssimassa S:n kanssa. Nojasin päätä hänen olkaansa vasten ja tunsin oloni hyväksi ja tyytyväiseksi. Kun kohotin katseeni, näin DJ:n dj:n tiskill...

  Jarkko soittelee minulle edelleen usein puhuakseen ahdistuksestaan, peloistaan ja masennuksestaan. Keskustelumme ovat raskaita ja kylmääviä. Hän on kuvannut pahaa oloaan siten, että hänen saattaa yhtäkkiä ja ilman syytä alkaa tehdä mieli huutaa tai lyödä jotakuta sivullista. Sellaisessa tilassa hän voisi kuulemma hetken mielijohteesta kurvata autolla väärälle kaistalle tai rotkoon.  Olen hyvin huolissani ja tunnen jotenkin myös olevani vastuussa. Miksi?  Psykologini mukaan suhteeni Jarkon kanssa muistuttaa joiltain osin vanhempieni välistä suhdetta. Niin epämiellyttävä ajatus kuin se onkin, niin onhan siinä totuuden siemen. Jarkon pettäminen ja isäni alkoholismi vertautuvat toisiinsa. Itse olen oppinut äitini lailla antamaan anteeksi kerta kerran jälkeen, olemaan tukena, olemaan kärsivällinen. Suhteessamme on myös aimo annos läheisriippuvaisuutta puolin ja toisin. Toimin siis juuri niin kuin tyypillinen alkoholistin lapsi toimii.  Silloin kaksi kuukautta sitten san...

Varasin ajan psykologille. Se päätös oli helppo tehdä yöllisten painajaisten jälkeen. Olen käynyt läpi erokriisejä ilman apua ennenkin, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä, koska päädyn aina uudestaan samaan suohon. Haluaisin tällä kertaa käsitellä tunteitani siten, että eläisin ne, ymmärtäisin ne ja lopuksi hautaisin ne ja pääsisin jatkamaan elämääni.  Toinen syy on se, että tuntuu suunnattoman helpottavalta jo ajatella tunnustavani, etten jaksa. Blogini lukijoita saattaa yllättää, että läheiseni pitävät minua vahvana. Näytän blogissa epävarman, särkyvän ja herkän puolen itsestäni. Läheiseni näkevät toki silloin tällöin heikkouden hetkiäni, mutta minulla on tapana kantaa taakkani yksin, hymyillä urheasti ja olla sinnikäs. Mutta nyt tarvitsen apua.  Olen miettinyt, miksi olen tällä kertaa näin rikkinäinen ja hajalla. Oli kiistatta julmaa, ettei Jarkko kertonut päätöksestään jättää minut saman tien, kun tapasimme. Ettei hän sanonut mitään, vaan rakasteli minua koko yön kuin...

Heti eron jälkeen ei tuntunut kovin pahalta, pikemminkin olin tunteeton ja turta. Nyt ainakin pahat unet ovat alkaneet. Kotiin tunkeutumis -uni tuli pari yötä sitten. Olen myös alkanut nähdä unia, joissa kuhisee vastenmielisiä hyönteisiä: torakoita, matoja, etanoita ja sokeritoukkia. Unessa säikähdän niitä niin vahvan, atavistisen inhon vallassa, että herään hätkähtäen.  Vaikeimpia - tavallaan - ovat unet, joissa Jarkko esiintyy. Olen nähnyt useita, ja niissä kaikissa on sama teema. Jarkko tulee luokseni Kotikaupunkiin. Hän pyytää anteeksi ja kertoo rakastavansa minua. Halailemme tai rakastelemme - joka tapauksessa tunnelma on lämmin, onnellinen ja hyvin todellinen. Täynnä vivahteikkaita tuntemuksia, tuoksuja.  Unet päättyvät sitten niin, että Jarkko on lähdössä ja minä sanon, etten enää halua olla hänen kanssaan.  Minun on jotenkin pakko sanoa niin, vaikka t unnen pakahduttavaa rakkautta ja viiltävää surua ja yli kaiken haluaisin vain antaa anteeksi. Ne ovat äärettömän s...

Jos on sukujuhlat, minua ei pyydetä leipomaan kakkua eikä kaatamaan kahvia. Tehtäväni voi sen sijaan olla kirjoittaa runo tai piirtää kortti. En siis ole tunnettu käytännön ihmisenä, Marttana, vaan Mariana, hengen ihmisenä. Eli haihattelijana, unelmoijana, tuulentupien rakentelijana ja hajamielisenä professorina, josta ei juuri ole käytännön hyötyä. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun serkkuni pyysi minua hoitamaan lapsiaan nyt alkukesällä. En saanut kesätöitä, joten olin vapaa tehtävään. Isompi poika on neljän ja nuorempi kahden vanha. Lapset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ja olen kiintynyt heihin viikon sisällä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olen hoitajana yhä pikemminkin Maria kuin Martta. Saan toki ruoan ja välipalat pöytään oikeisiin aikoihin, vaihdan vaippoja, puen ja riisun ja peittelen päiväunille. Mutta suurin iloni on yksinkertaisesti olla lasten kanssa ja kuunnella heidän riemastuttavia oivalluksiaan. Pojista on mukava katsoa, kun piirrän. ...

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä.  Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta.  Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää...

Kerroin Jarkolle, että olin taukomme aikana käynyt ulkona kolmen miehen kanssa, ja pudottelin viileään sävyyn detaljeja deiteistäni.  Jarkko meni hiljaiseksi, loukkaantui. Sitten hän sanoi haluavansa olla kanssani ja: "Menetkö minun kanssa kihloihin?" Oli minun vuoroni joutua sanattomaksi. Tuhannet ajatukset pyrähtelivät päässäni kuin säikähtänyt lintuparvi. Tämän piti olla se puhelu, kun eroamme. Eroon olin valmistautunut viikkotolkulla ja samalla työntänyt Jarkkoa ajatuksin, sanoin ja teoin kauemmas itsestäni. Yllätettynä vastasin yksinkertaisesti, että kyllä.  Puhelu katkesi akun loppumiseen melko pian tämän jälkeen. Jäin paikoilleni istumaan pitkäksi aikaa ja mietin, että mitä ihmettä tapahtui. Olinko minä oikeasti nyt kihloissa? Ehkä minun olisi pitänyt vain hymyillä, ja sydäntäni olisi pitänyt kivistää autuudesta. Mutta minua lähinnä hermostutti, ja olin levoton ja epävarma omista tunteistani.  Oliko minulla oikeat motiivit?  Minusta tuntui, ...

Kaksi viikkoa sitten Jarkko soitti, kuten oli luvannut. "Ei erota", hän sanoi ja: "Erotaan sitten", ja: "Ei erota." Hän vaihtoi mielipidettä kymmenen minuutin välein. Minä itkin ja puhuin, mitä sylki suuhun toi. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäi: "Ei erota", mutta se olisi vielä vaihtunut, ellemme olisi lopettaneet puhelua. Menin suihkuun, istuin lattialla ja nojasin otsaa polviini. Istuin siinä kauan - kunnes kyyneleet loppuivat. Kokosin itseni kai vain työntämällä hänet mielestäni. Jos olisin koko ajan vatvonut, voimani olisivat loppuneet. Ja ne olivat loppumassa pian joka tapauksessa. Olin elänyt seurustelun ja eron välitilassa jo kuukauden. Mikä se helvetin esikartano taas olikaan nimeltään, limbo? Ystävänpäivänä lähetin Jarkolle katkelman Caj Westerbergin runosta:  Jos ihmistä häiritään,  jos häntä on häiritty, hän valitsee väärin ja häiriintyy. Tai oikein. Tai  jättää valitsematta. Sillä Jarkko valitsi väärin tai oikein...

S. on ystävä lukioajoilta. Ystävyys ei ole varsinaisesti oikea määritelmä suhteellemme. S. oli aikoinaan todella ihastunut minuun, vaikka tiesi minun seurustelevan.  Lukiobileissä ja baarissa hän haki minua tanssimaan joka kerran. Totuin siihen, että hänen katseensa seurasi minua, minne meninkin. Mutta välimme olivat päällisin puolin aivan korrektit, kaverilliset. Olemme myös pitäneet yhteyttä nämä yliopistovuodet, ja tavanneet silloin tällöin Kotikaupungissa. Sinä yhtenä kesänä S. päätyi samoille jatkoille baari-illan jälkeen, ajoi minut kotiin ja suuteli minua laiturilla huumaavana, sinisenä aamuyönä . Sen pitemmälle emme ole menneet.  S. pitää minusta edelleen - enkä itsekään ol e vailla tunteita. Keneenpä naiseen ei lopulta tekisi vaikutusta uskollinen ja lannistumaton kosiskelu?  Kolmannet treffit olivat siis S:n kanssa Kotikaupungissa käydessäni. Katselimme hänen kuvaamiaan videoita kouluajoilta: otos joltain tavalliselta fysiikantunnilta (minä istun An...

Juuri siltä minusta tuntuu: odotan yötä, jotta päivä päättyisi, odotan aamua päästäkseni yöstä. Olen katkera ja vihainen. Katson nyyhkysarjoja ja romanttisia elokuvia ja itken kateudesta, kun joudun näkemään onnellisia loppuja.  Enkä jaksa olla empaattinen, kun Maria kertoo viikonlopustaan poikaystävänsä kanssa ja suree sitä, etteivät he näe peräti kolmeen viikkoon. Minä tiedän, että oma tilanteeni ei muuttuisi, vaikka kaikilla muillakin olisi yhtä paskaa. En vain - en vain siedä ihmisten vakiintunutta onnellisuutta juuri nyt. Olen kuullut kaiken kiltin sanottavan koko maailmassa - eikä se auta helvettiäkään. Kaikki tuntuu vain korvikkeelta. Olen kuullut, että: "Elä eteen päin", ja "Voithan sie olla yksinkin, tarviiks siulla aina olla joku?". Ja: "Keskity opiskeluun."  Seuraavat kuukaudet: olen yksin, olen yksin, vihaan kaikkia, tarvitsen kaikkia, teen villejä tekoja unohtaakseni, menen sänkyyn parin pojan kanssa huvikseni ja vertaan heitä häneen....

Jarkko puhuu usein loppuelämästä. Hän punnitsee suhdettamme sillä mitalla, että voiko hän olla kanssani koko loppuelämänsä. Itse en pysty ajattelemaan siten. Tai halua. Minulle riittää se, miten asiat ovat nyt. Sitä paitsi minua ahdistaa, kun tiedän miten raskaasti Jarkko ajattelee. Ihan kuin hän koko ajan tarkkailisi minua, arvostelisi, miettisi, että olenko minä tarpeeksi hyvä sijoitus loppuelämäksi💥. En halua alkaa ajatella samoin, mutta olen silti kyllästynyt siihen, miten epävarma suhteemme on. Viime kesänä olimme Jarkon ystävän häissä. Tuore aviomies haki minua tanssimaan ja kysyi lattialla: "Mitä te Jarkon kanssa enää mietitte?" Minä nauroin, ettemme ikinä menisi naimisiin, ettemme ikinä pystyisi suunnittelemaan mitään kaukaisempaa kuin "viikon kuluttua". Kuitenkin olen ollut tässä suhteessa viisi vuotta - on ja off mutta kuitenkin. Viisi vuotta sitten olin kuusitoista ja viiden vuoden kuluttua kaksikymmentäkuusi. Se pistää ajattelemaan. Aika kuluu,...

Minussa on kaksi puolta: olen viileän rationaalinen ja tasapainoinen arjen tilanteissa, opiskellessani ja töitä tehdessäni. Mutta v aikka käyttäydynkin tyynesti ja rauhallisesti, tunne-elämäni ja sisäinen maailmani on vahva.  Ehkä liiankin vahva? Jarkko on nemesikseni. Ja kuten sanotaan: ketju on vain niin vahva kuin heikoin lenkkinsä. Minulle ei ole paljon hyötyä mielentyyneydestäni ja vastustuskyvystäni. Ei, kun Jarkko saa minut romahtamaan äänenpainollaan ja palaamaan kokoon kahdella pikku sanalla.  Eilen hän soitti hyvin myöhään illalla ja kertoi rakastavansa minua. "Onneksi mulla on sinut", hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Olin saman tien levollinen ja tyynen onnellinen - mutta silti miltei kyynelissä. Nämä pari päivää ovat olleet minulle yhtä tuskaa ja mielenkuohua.  Tajuatko sinä, Jarkko, sitä vallan määrää, joka sinulla on? En tiedä, onko se valta hyvästä vai pahasta enkä tiedä, miksi se on olemassa. Toivon vain: Ole kiltti ja käytä sitä hyvin.  ...

"Suhteemme on tylsä", Jarkko sanoi puhelimessa, ja sitten me muka keskustelimme aiheesta. "Pitäisi puhua enemmän", hän sanoi, "yrittää enemmän". Minä en sanonut mitään. En ymmärrä, mitä hän minusta haluaa. Mitä vielä enemmän kuin nyt? Kuinka paljon enemmän minä enää voin yrittää, tehdä, sanoa, olla? Ihan kuin olisin koko ajan testissä tai koeajossa. En voi koskaan olla rento ja huoleton, laskea suojaustani, sanoa mitä tunnen ja ajattelen. Koska Jarkko mittaa minua ja suhdettamme koko ajan. Ei kukaan voi olla täydellinen koko helvetin ajan.  Tiedän varsin hyvin, miltä tämä kuulostaa: että Jarkko on se kypsä, se joka haluaa keskustella, se joka on aikuinen. Ja että minä olen se hysteerinen. Mutta ei se ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Jarkko osaa valita sanansa niin, että kuulostaa hienolta ja oikealta. Mutta syvällä sisällä hän oikeasti vain haluaa päästä vähällä. Hän odottaa, että suhde on jatkuvasti onnen aallonharjaa ja ekstaasia. Hän ei...

Kolme kesää sitten olin Tiina-serkun kanssa kaivamassa perunoita. Aurinko paistoi selkään ihanan kuumana. Minulla oli saappaat ja farkkusortsit jalassa, tukka pitkällä letillä. Perunat lentelivät ämpäriin rytmikkäästi, niin että multa pöllähteli. Puhuimme tulevaisuudesta, joka odotti kulman takana täynnä lupauksia. Puhuimme minun pääsykokeistani ja Tiinan kutsumusammatista. Unelmoimme muutosta suureen kaupunkiin, suureen elämään. Hikisen ja multaisen päivän jälkeen kävelimme rantasaunalle. Kuuma auringonhohde suli sinertäväksi, raikkaaksi kesäyön hämäräksi. Me saunoimme ja uimme, uimme ja saunoimme. Uimme järven yli vastarannalle, jonne ei ollut kilometrinkään matka. Matkalla pysähdyimme polkemaan vettä ja kellumaan.  Muistan ylioppilaskesäni päivät kirkkaina, puhtaina, lujina ja selkeinä - täynnä unelmia ja tähtipölyä. Olin silloin niin valmis pakkaamaan ja muuttamaan uuteen elämääni toiselle puolelle Suomea. Ajattelin olevani vahva ja että osaisin, pystyisin ja selviäis...

Tunnen itseni muukalaiseksi omassa kaupungissani. Kotikaupunki... sataman lempeät valot, vanhan kaupungin iättömät mukulakivikadut, kaupunkipuistojen kultaiset lehmukset: katson kaikkea tuttua ja ikonista tuntien ikävää, mutta saamatta näkemääni yhteyttä. Kaupungin silhuettiin on noussut korkeita rakennuksia, ja eksyn uusille teille ja aukioille. Mutta muutakin on muuttunut kuin vain fyysinen ympäristö. Vanhat ystävät ovat lähteneet ja hajonneet maailmalle. Jokaisella lomalla yhä harvempi palaa. Ihan kuin en itsekään enää kokonaan kuuluisi tänne. Kotikaupunki on osa identiteettiäni ja juuriani, osa minua ikuisesti. Puhun yhä murretta, mikä on tietoinen valinta. Täällä on lapsuus, nuoruus, tuhansia muistoja. Mutta elämäni taitaa olla jo muualla.  En kuulu Opiskelukaupunkiinkaan, vaikka olen oppinut rakastamaan sitä. Sinne luomani siteet ovat rakkaita, mutta hauraita, koska perustuvat yliopistoon ja opiskelukavereihin. Vuoden päästä ensimmäiset meistä valmistuvat, ja suur...