Tapahtui kaksi viikkoa sitten

Kaksi viikkoa sitten Jarkko soitti, kuten oli luvannut. "Ei erota", hän sanoi ja: "Erotaan sitten", ja: "Ei erota." Hän vaihtoi mielipidettä kymmenen minuutin välein. Minä itkin ja puhuin, mitä sylki suuhun toi. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäi: "Ei erota", mutta se olisi vielä vaihtunut, ellemme olisi lopettaneet puhelua.

Menin suihkuun, istuin lattialla ja nojasin otsaa polviini. Istuin siinä kauan - kunnes kyyneleet loppuivat. Kokosin itseni kai vain työntämällä hänet mielestäni. Jos olisin koko ajan vatvonut, voimani olisivat loppuneet. Ja ne olivat loppumassa pian joka tapauksessa. Olin elänyt seurustelun ja eron välitilassa jo kuukauden. Mikä se helvetin esikartano taas olikaan nimeltään, limbo?

Ystävänpäivänä lähetin Jarkolle katkelman Caj Westerbergin runosta: 

Jos ihmistä häiritään, 
jos häntä on häiritty,
hän valitsee väärin
ja häiriintyy.
Tai oikein. Tai 
jättää valitsematta.

Sillä Jarkko valitsi väärin tai oikein tai jätti valitsematta. En tiedä, mikä pointtini oli. Tai oliko minulla sellaista. Olisinko halunnut antaa hänelle vielä lisää aikaa? Halusinko lopulta itsekin mieluummin erota? Ainakaan en halunnut jatkaa matkaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En vain voinut olla ajattelematta, että Jarkko pystyisi tekemään lopullisen päätöksen vasta sitten, kun löytäisi jonkun uuden. 

Ajattelin soittavani Jarkolle Kotikaupungista, turvapaikasta. Ajatus hänen kanssaan puhumisesta oli käynyt jo niin raskaaksi: se oli kuin taistelu, johon piti valmistautua pari tuntia ja toiset pari tuntia meni selviämiseen.