Mansikkapelloilla, ikuisesti

Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdyttävää hauskanpitoa. Puhumme paljon seksistä, mutta toisaalta kaikki muu, mistä voisimme puhua olisikin hirveää ja kipeää.  Pyörittelen nostalgisena varhaisen nuoruuden muistoja päässäni tietäen hyvin, ettei menneeseen ole paluuta. Ja viimeisten vuosien pettämisen, eron ja yhteenpaluun sairaaseen kierteeseen en todella halua palata.  Minun on ollut kuitenkin pakko kysellä itseltäni, että entä jos. Mitä se edellyttäisi? Olisi pakko repiä auki kaikki jo arpeutuneet haavat, olisi pakko tehdä töitä aivan tosissaan, pakko muuttaa itsensä ja koko tapa olla yhdessä. En tiedä, onko se ylipäätään mahdollista? Yhtenä myöhäisen yön keskustelun aikana Jarkko selitti, kuinka riidellessämmekin hän ajatteli, miten upea nainen minä olin ja miten paljon hän minua rakasti. Ja minä kysyin: "Kuinka paljon sie silloin rakastit miuta, kun petit miuta?" Siinä s...

  Viime viikolla tyhjensimme Mummon asuntoa, koska lääkärit totesivat, ettei hän ole kunnossa asumaan kotona. Tuntui raskaalta koota pahvilaatikoihin toisen koko elämä. Nyt Mummon tavarat on siroteltu kotiin ja omaan varastooni. Hänen mielikuvitukselliset vaatteensa, krumeluuriset hörhelöt, hatut, turkit ja kävelypuvut makaavat pakattuina kanakopissani.  Mummolla oli tapana pukeutua komeasti sävy sävyyn. Hän käytti hattuja ja näyttäviä pukukoruja ja usein korkokenkiä. Hän laittoi aina huulipunaa vaikka ainoastaan ruokakauppaan mennessään. Hänellä oli pehmeät, taipuisat hiukset, jotka asettuivat kauniille laineille. Muistoissani hän kävelee uljasryhtisenä, vilkas hymy huulillaan ja pilke silmissään.  Muistoissani hän letittää nauhoja minun ja Annan hiuksiin ennen kouluunlähtöä. Nopeat kädet tanssittavat piirakkapulikkaa, jauhot pöllyävät. Yhdessä käperrymme päiväunille valkoisen pitsipeiton päälle, violetin villashaalin alle. "Mummo, kerro siitä, kun sie olit lapsi," minä ...

On vieläkin kylmää ja lumista, mutta aurinko viipyy taivaalla päivä päivältä yhä pitempään. Taivas on hohtavan vaaleansininen ja niin kirkas, että silmiin kihoaa ulkona häikäistyksen kyyneleitä. Kevät on alkamassa.  Veljen koulu loppuu ensi viikolla.  Olin kuvitellut meneväni katsomaan penkkareita, vilkuttamaan kadun varressa, keräilemään karkkia lumisohjoisesta penkasta.  M utta penkkarit on siirretty pidettäväksi myöhemmin keväällä. Ehkä tässä tilanteessa hyvä niin.   Menen joka tapauksessa Kotikaupunkiin viikonloppuna. Pyysin S:a ulos. Hänestä on tullut ystävä. Eikä minulla ole enää syitä antaa sen pysähtyä siihen.  Ei tosiaankaan ole. Jarkko on - . Hän tulee aina säilyttämään yhden paikan sydämessäni. Mutta meistä ei tule paria. Minun on pitänyt kävellä pitkä tie, ennen kuin olen sen oppinut ja hyväksynyt. Niin vähässä ajassa sitä rakastuu, ja niin monta vuotta kuluu unohtamiseen. Vielä nytkään en ole varma, miltä tuntuisi tavat hänet, koskettaa häntä....

  Sovimme, että soitamme perjantaina. Perjantai on huomenna. Minun pitäisi päättää, mitä aion sanoa. Ei: minun pitäisi päättää, mitä tunnen.  Näen unia, joissa Jarkko suutelee minua. Kimppuuni hyökkää muistoja, jotka ovat todellisia kuin Zarniwoopin elektronisesti syntetisoitu universumi. Miksi minua nyt esimerkiksi vaivaa muistikuva Jarkosta armeijan puvussa, karkeasta kankaasta ja terävästä prässistä hänen reidellään? Entä mistä tulee sekainen muisto yksien bileitten jälkeisestä yöstä, kun hän piteli minusta kiinni, silitti hiuksiani pois naamaltani ja sanoi rakastavansa, kun minä oksensin vessassa kipeänä ja sotkuisena.  "Pelkäätkö sinä menettäväsi muistosi?" kysyi psykologini. Pelkään, pelkään! Tiedän, ettei menneisyys noin vain häviä. Kuitenkin minusta tuntuu, että kun käännän selkäni Jarkolle, hautaan siinä sivussa osan itsestäni, elämästäni ja jopa yhdestä versiosta tulevaisuuttani.  Rakastan häntä niin, että sydäntäni riipii. Kaikki tunteeni ovat täysin risti...

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä.  Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta.  Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää...

S. on ystävä lukioajoilta. Ystävyys ei ole varsinaisesti oikea määritelmä suhteellemme. S. oli aikoinaan todella ihastunut minuun, vaikka tiesi minun seurustelevan.  Lukiobileissä ja baarissa hän haki minua tanssimaan joka kerran. Totuin siihen, että hänen katseensa seurasi minua, minne meninkin. Mutta välimme olivat päällisin puolin aivan korrektit, kaverilliset. Olemme myös pitäneet yhteyttä nämä yliopistovuodet, ja tavanneet silloin tällöin Kotikaupungissa. Sinä yhtenä kesänä S. päätyi samoille jatkoille baari-illan jälkeen, ajoi minut kotiin ja suuteli minua laiturilla huumaavana, sinisenä aamuyönä . Sen pitemmälle emme ole menneet.  S. pitää minusta edelleen - enkä itsekään ol e vailla tunteita. Keneenpä naiseen ei lopulta tekisi vaikutusta uskollinen ja lannistumaton kosiskelu?  Kolmannet treffit olivat siis S:n kanssa Kotikaupungissa käydessäni. Katselimme hänen kuvaamiaan videoita kouluajoilta: otos joltain tavalliselta fysiikantunnilta (minä istun An...

"Ne olivat joka tapauksessa tosi hyödyllisiä kuukausia", Jarkko sanoi ruokapöydässä tarkoittaen aikaa, jonka olimme olleet erossa. Suuhuni matkalla ollut haarukka vavahti, pysähtyi ja laskeutui. Ja siinä silmänräpäyksessä illan hauraan, sädehtivän onnellinen tunnelma särkyi. Tuijotin lautastani äkkiä ruokahaluni menettäneenä, ja viime vuoden tuskalliset ja kipeät muistot tulvivat mieleeni. "Sie oot ettinyt ittees kymmenen kuukautta. Mutta miulle se aika on ollut yhtä survival gamea", sanoin kireästi ja synkkenin. "Mie en tiedä, pääsenkö siitä kaikesta ikinä yli. Enkä tiedä, mitä tästä voi tulla", jatkoin. Jarkko nousi ja käveli ikkunan ääreen. "Tiietkö, tämä maisema ei näytä enää yhtään kiinnostavalta", hän sanoi ahdistuneena, "Se näyttää vain rumalta. Ja ankealta." "No, mitä sie odotit? Luulet sie, että sie voit vaan kävellä takaisin ilman, että mikään olis muuttunut?" kysyin vihaisena. "Se osui", hän vasta...

Minulla on salaisuus. Se kuplii sisälläni, kun puhun Marian kanssa puhelimessa. Se kihelmöi sormenpäissäni, kun en päivitä blogiani päiviin. Se on yksityinen, vaalittu salaisuuteni, joka on käynyt sitä kalliimmaksi, mitä pitempään siitä olen vaiennut. Hyvä on: olen ollut yhteydessä Jarkkoon.  Jäin pyörittelemään mielessäni Jarkon kirjettä ja hänen sanojaan. Muistelin viime vuotta ja aikaisempia. Päivä päivältä aloin ajatella yhä ristiriitaisemmin, kunnes en enää tiennyt mistään mitään. Minusta tuntui, että kierrän vain kehää ajatusteni kanssa. Lopulta päätin kirjoittaa ja ehdottaa keskustelua. Hän soitti minulle toissapäivänä Toisesta Kaupungista ja eilen maalta. Eilen puhuimme puoli kahdeksasta puoleen neljään, kahdeksan tuntia. Miten monta väärinkäsitystä tässä matkan varrella onkaan ollut. Niin kuin se viime toukokuinen tapauskin.  Hän tulee Opiskelukaupunkiin viikonloppuna. Jotta voimme puhua lisää. Minusta tuntuu ujolta, hauraalta, epävarmalta ja toi...

Pyysin Jarkkoa jättämään minut rauhaan. Sain tänään vastaukseksi seitsensivuisen kirjeen. Rankkaa tekstiä. Hän sanoo samoja asioita kuin niin monta kertaa ennenkin: rakkaudesta, loppuelämästä, ettei voi unohtaa minua, että ajattelee minua koko ajan. Ja:  "Meidän suhteessa on ollut kaikki mahdolliset esteet, ne ovat olleet meille molemmille aivan liikaa siihen nähden, mitä olisimme ansainneet." "Miksi emme voisi tunnustaa virheitämme ja unohtaa menneet?" "Sinä et voisi katsoa minua silmiin ja kieltää, että rakastat minua." "Haluan sinut takaisin sinne, minne olen sinua kauan kaivannut." Olen niin vihainen, helvetin vihainen. Kaikki tulvii takaisin mieleeni, kaikki: miten huonosti hän kohteli minua, miten rumasti hän jätti minut. Epävarmuuteni, pelkoni, yksinäisyyteni - haavat, jotka ovat tuskin ehtineet parantua. Ja nyt yhtäkkiä tällainen mielenmuutos. Mitä se on tarkoittavinaan? Mitä muka?

Juna Kotikaupunkiin oli perjantaina iltapäivällä tupaten täynnä. Edessäni istui parvi iloisesti rupattelevia tyttöjä, ja minä yritin sulkea korvani ja uppoutua kustannuslaskennan syövereihin. Se onnistuikin - kunnes joku tytöistä heläytti nimen: "Teemu." Vilkaisin penkkirivien välistä ja näin Teemun seisomassa selin minuun; hän pyyhkäisi juuri tummia hiuksiaan otsaltaan riipaisevan tutuin elein. Kumarsin päätäni kannettavan näyttöä kohti, kuin olisin voinut kadota sen taakse. Tuijotin ruutua hievahtamatta, kulmat kurtussa. En nähnyt mitään enkä tajunnut mitään, paitsi käsieni hienoisen tärinän ja veren jyskytyksen korvissani. En voinut keskittyä mihinkään, paitsi Teemun raukeaan, pehmeään ääneen parin penkkirivin päässä.  Kun hän lähti kävelemään käytävää pitkin, hautauduin yhä syvemmälle näyttöni taakse. Tietenkin turhaan. Teemu käveli kohdalle, ohitti minut, astui sitten askeleen taakse ja tervehti: "No, moi!" "Moikka!" Totta kai äänii...

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa. Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista di...

Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa. Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huol...

Elän hengästyneitä rakastumisen päiviä toinen jalka tässä hetkessä ja toinen menneisyydessä. Tuntuu kuin kävisin jatkuvaa vuoropuhelua neljätoistavuotiaan itseni kanssa, jonka haaveita nyt elän todeksi. Tuomas, joka oli vuosia kaunein uneni, muuttuu päivä päivältä todellisemmaksi, lihaksi ja vereksi. #ThrowbackThursday - taustoja Tuomaksen ja minun tarinaan Yhdeksännellä luokalla olin rakastunut Tuomakseen, mutta flirttailin hänen parhaan ystävänsä kanssa. Timo oli vanha kaverini, ja meillä oli paljon historiaa ja luontevat välit. Jos istuimme tunneilla lähekkäin, kinastelimme, juttelimme ja nauroimme tauotta. Tulimme erinomaisesti toimeen, ymmärsimme toisiamme, ja minusta tuntui, että voin sanoa hänelle mitä tahansa. Samaan aikaan en voinut sanoa Tuomakselle juuri mitään. Olin halvaantua, jos yritinkin. Muistan hyvin, miten sydämeni alkoi takoa, kädet menivät hervottomaksi ja kaikki sanat, kaikki ajatuksetkin katosivat päästäni. Tuomas katseli Timppaa ja minua usein luokan tois...

En surrut, kun erosimme. En antanut itseni surra. Ensinnäkin oli ne kirjoitukset, joihin piti keskittyä. Ehkä myös suojelin itseäni liian vaikeilta tunteilta ja ajatuksilta. Mutta nyt kun tapasimme, tuntuu kuin pato sisälläni olisi murtunut. Olen antanut   surun tulla. Olen antanut kaikkien tunteiden tulla kaikessa raakuudessaan: surun, menetyksen, pelon. Muistot tarinastamme - sekä kauniit että rumat - ovat tulvineet mieleeni, ja olen ottanut nekin vastaan nöyrästi. Oli niin hullu ajatus, että voisin pyyhkiä Jarkon pois elämästäni kuin painamalla delete-nappia. Nyt ymmärrän, että tulen muistamaan hänet ikuisesti. Hän oli ensirakkauteni - poika, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Pieni palanen sielustani on hänen ja jää hänelle.  Nyt kun tapaamisestamme on kulunut päiviä, suurin tunnemyrsky on laantunut. Minussa on herännyt arka, aavisteleva tunne, joka on kasvanut rajumpien tunteiden hiillokselta. Siinä on enemmän surumieltä ja nostalgiaa kuin mitään muuta, ja se on ta...

Yläkoululaisina ihailimme lukiolaisia yli kaiken. Parhaiten muistan abiturientit omalta kasiluokaltani: suorastaan fanitin yhtä tyrmäävän kaunista, pitkää ja ultratyylikästä vaihto-oppilastyttöä. Jopa hänen nimensä tavuissakin (An-to-nel-la) oli mielestäni hohdokas, pehmeä ja lämmin poljento. Yhden pariskunnan teatraalisen romanssin vaiheita seurasimme välitunneilla nälkäisin silmin koko pitkän talven. Vanhojentanssit ja penkkarit olivat kouluvuoden kohokohtia: oli kiinnostavaa nähdä, kuka olisi kenenkin tanssipari ja minkälaisissa asuissa ihannoimani henkilöt loistaisivat. Kaukorakastuimme frakkipukuisiin poikiin ja keskustelimme päiviä tyttöjen mekoista ja kampauksista. Ja penkkaripäivinä juoksimme vilkuttaen rekkojen perässä ja juhlahumuiseen riemuun sekoittui ikävää: nyt he jättävät koulun ja lähtevät eteen päin.  Kun on oma vuoro, nämä rituaaliset juhlapäivät eivät olekaan ihan samanlaisia kuin on aina kuvitellut. Ne eivät ole ihmeellisen taianomaisia, vaan niistä tul...

Parhaita jouluja ikinä, ihanimpia, hauskimpia. Jarkko vietti jouluaaton meillä. Kävimme yhdessä viemässä kynttilöitä hautausmaalle. Söimme rakkaita jouluruokia ja illalla pelasimme lautapelejä myöhään asti. Kun Jarkko tapaninpäivänä matkusti kotiin ollakseen omankin perheensä kanssa, minä valahdin ikiaikaisiin joululomieni tunnelmiin ja rutiineihin. Nukun myöhään, valvon myöhempään. Päivisin luen Oneironia ja syön suklaata. Öisin valmistamme patenttivoileipiä Veljen kanssa, rakennamme peitoista sohvatuoleille pehmeät, muhkeat pesät ja linnoittaudumme katsomaan Vikingsejä HBO:lta. Olen miettinyt parhaita joulumuistojani. Kun Mamma vielä eli, vietimme maalla suuria sukujouluja. Paljon tätejä ja enot, vilisemällä serkkuja, joiden kanssa juostiin ja leikittiin aamusta iltaan. Pitkän, sinisen, ruokia notkuvan pirttipöydän ympärille kerääntyi paljon rakkaita. Suuren kuusen eteen levitettiin joul...

Ukki oli vaitelias, mutta luja ja varma kuin kallio. Hän saattoi seurueessa olla hiljainen, mutta oli silti läsnä koko olemuksellaan. Kun hän sanoi jotain, se oli tarkkaan harkittua ja terävää. Kun hän hymyili, hymy säteili hänen koko kasvoistaan kuin kesäpäivän auringonloiste. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset, syvänsiniset kuin taivaan huikea korkeus, ja kun hän nauroi ne suorastaan tuikkivat. Kun hän kielsi jotain, häntä toteltiin välittömästi. Mummo on toista maata. Pieni, sievä ja eläväinen kuin virvatuli. Mummo pitää yllä pientä jutustelua kaiken aikaa ja rakastaa seuraa ja mukavaa juoruilua. Hänellä on kaunis, hieman käheähkö ääni, ja hän helähtää kerkeään nauruun tuon tuosta. Mummo touhuaa kaiken aikaa: leipoo, tekee käsitöitä, ei ole paikallaan. Joskus kun hän on ollut meillä vaikka hoitamassa sairastunutta Pikkuveljeä, hän on saattanut siinä sivussa siivota vaatekaappini ajankulukseen. Kymmenisen vuotta sitten Mummo matkusti New Yorkiin, jossa hänellä on ...

Viimeisenä kesätyöpäivänäni, viimeisen tunnin aikana oli hiljaista. Työkaverini korjaili jo pöytää verkkaisesti, ja minä  seisoskelin poissaolevana. Ääni: "Kilo tomaattia, kiitos." Liikahdin heti palvelualttiina tomaatteja kohti, mutta havahduin samassa ja nostin katseeni asiakkaaseen. Se oli Jari. Hän seisoi siinä sinisissä farkuissa ja teepaidassa, ruskettuneena ja hymyillen vinosti. Hän oli hoikka ja kapealanteinen ja hänen hiuksensa olivat lyhet. (Nopea muistikuva kädestäni sukeltamassa hänen silloin paljon pitemmissä, kihartuvissa hiuksissaan). "Mä istuin aiemmin tuolla kahvikopilla. Kyl mä sut heti tunsin. Mä en vaan heti kehdannut tulla tähän." Kaikki yksityiskohdat keskustelustamme ovat taas häipyneet mielestäni. Mielessäni on muistoja aurinkoisen keveästä uteliaisuudesta, jolla tarkkailimme toisiamme. Tuttuuden tunnusta tässä vieraassa ihmisessä. Oudosta jännitteestä, joka syntyi edellisen ja ainoan tapaamisemme läsnäolosta. En tälläkään ke...

Jarkko ja minä. Meille on tullut tänä kesänä tavaksi jäädä sängylle makaamaan ja puhua, puhua, puhua. Keskikesän lyhyt pimeänhetki ehtii tulla ja mennä. Jarkko kertoo kesistä isoisänsä luona ja pikkupojasta, joka halusi olla aikuinen. Hän tuskin koskaan leikki pienenä, sen sijaan hänen intohimonsa oli ollut traktorilla ajaminen. (Saatan hyvin kuvitella hänet vakavana pikkuaikuisena.) Ja hän kertoo, kuinka isoisän maatila oli ollut pakopaikka vanhempien riidoilta. Minä itse kerron Anun ja minun mielikuvitusleikeistä, joissa oli polveilevat, monimutkaiset juonet ja joiden henkilöhahmojen persooniin pystyimme katoamaan tuntikausiksi. Kerron Mammasta ja Ukista (saan kyyneleet silmiini) ja kirjoista, joita rakastan. Aika kuluu siivillä. Jarkolla on enää varttitunti aikaa kaahata kasarmille äidin vanhalla naistenpyörällä. Tuntuu hirvittävältä erota. Takerrumme toisiimme ovenraossa. "Kun minä pääsen armeijasta, niin en enää ikinä jätä sinua." "Uneksin sinusta koko ...

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa, mutta tältä sen täytyy tuntua. En ole vieläkään toipunut viikonlopun tapahtumista. Käytökseni. Tuomas. Jarkko. Tunne, että olen pettänyt kaikkia. Ihastukseni Tuomakseen liittyi varhaiseen teini-ikääni, yläkouluun, jännittävään rimpuiluun lapsuuden ja nuoruuden välissä. Kuinka monta tuntia vietinkään ennen unelmoimalla hänestä, kuinka monta koulupäivää tuijotin kuin hypnoosissa hänen profiiliaan luokan toisella puolen. En ole voinut unohtaa Tuomasta. Hän on aina ollut kipeänsuloinen haave, täyttymätön kaipaus - jotakin kaunista, puhdasta ja viatonta - jotakin joka ei ole tästä maailmasta. Voi kuinka olisin halunnut säilyttää hänen muistonsa tahrimattomana, unenomaisena, rakkaana. Mutta tämän jälkeen voin muistaa vain häpeän. Tästälähin hän on minulle mennyt. Minusta on ikään kuin repeytynyt palanen, jota ilman en tiedä, miten osaan olla. Kunpa sitä ikinä ei olisikaan sattunut. Mutta en voi kääntää aikaa taakse, en mahda tälle mitään. Jos...