Yöllisiä keskusteluja

Jarkko ja minä. Meille on tullut tänä kesänä tavaksi jäädä sängylle makaamaan ja puhua, puhua, puhua. Keskikesän lyhyt pimeänhetki ehtii tulla ja mennä. Jarkko kertoo kesistä isoisänsä luona ja pikkupojasta, joka halusi olla aikuinen. Hän tuskin koskaan leikki pienenä, sen sijaan hänen intohimonsa oli ollut traktorilla ajaminen. (Saatan hyvin kuvitella hänet vakavana pikkuaikuisena.) Ja hän kertoo, kuinka isoisän maatila oli ollut pakopaikka vanhempien riidoilta.

Minä itse kerron Anun ja minun mielikuvitusleikeistä, joissa oli polveilevat, monimutkaiset juonet ja joiden henkilöhahmojen persooniin pystyimme katoamaan tuntikausiksi. Kerron Mammasta ja Ukista (saan kyyneleet silmiini) ja kirjoista, joita rakastan.

Aika kuluu siivillä. Jarkolla on enää varttitunti aikaa kaahata kasarmille äidin vanhalla naistenpyörällä. Tuntuu hirvittävältä erota. Takerrumme toisiimme ovenraossa. "Kun minä pääsen armeijasta, niin en enää ikinä jätä sinua." "Uneksin sinusta koko yön." "Minä en voi edes nukkua, kun ajattelen sinua."

Tänään äiti, veli ja isä lähtivät tohisten mökille. Sain äidin lupaamaan, että hän tulee hakemaan Jarkon ja minut sinne loppuviikosta. Minusta on ihanaa näyttää se paikka Jarkolle - se on jotenkin niin syvällä minussa, niin rakas minulle. En ikinä veisi sinne ihmistä, jota en ehdottomasti rakasta. Saimaan kirkas vesi, kivikkoinen saunaranta, korkeat männyt, savun tuoksu...