Mansikkapelloilla, ikuisesti

Aatonaattona pidimme pikkujouluja Millan, Annan, Susanin ja Sonjan kanssa. Istuimme Millan huoneen lattialla, pyöritimme pulloa ja leikimme totuutta ja tehtävää. "Niina, onks siulla ollut yhden illan juttuja?" kysyi Anna minulta kun valitsin totuuden. "No, kyllä sie tiedät miun juhannusheilan", sanoin hämääntyneenä. Anna hymyili jännästi, tavalla joka jätti tuhat tulkintaa ilmaan. Varmaan hänen elämänsä on villimpää ja hohdokkaampaa kuin minun ikinä. Hän on minulle ainainen mysteeri, vaikka yhä on rakkain ystäväni. Ja sitten kun tytöt kysyivät, vastasin olkiani kohauttaen: "Kai mie oon taas Jarkon kanssa, mutta ei siitä kyllä mitään tuu." Myöhään yöllä menimme tanssimaan, ja tanssimme tähtikirkkaaseen aamuyöhön asti - oi, toinen toistaan kauniimmat ystäväni. Eilen Janna piti kotonaan glögikutsut, joissa oli koolla kymmenisen lukioaikaista kaveria. Teimme pizzaa ja pelasimme lautapelejä, Pictionaryä ja Aliasta. Oli lämmin, herttainen tunnelma, palj

Emme ole toistaiseksi eronneetkaan. Jarkko soittelee ja sanoo rakastavansa, ja hänen sanansa ovat kuin liian myöhään lähteneet muutolinnut. Ne putoavat suoraan lennosta kankeina ja jäätyneinä jalkojeni juureen. Minä toimin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävelen aamuisin luennolle lumenvalkoisen maiseman halki, teen tunnollisesti oman osuuteni ryhmätöistä, kirjoitan esseitä, luen tenttiin. Askartelen joulukortteja, lasken rahani tarkasti ja pystyn ostamaan joululahjoja. Suunnitelen iloisia jälleennäkemisiä vanhojen kavereitten kanssa Kotikaupungissa ensi viikolla.  Sisäisesti olen toipumassa suurimmasta järkytyksestä, maailmanlopun tunnusta. En enää itke iltaisin. Nyt olen lähinnä puustapudonneen epäuskoinen. Mitä hittoa tapahtui? Jos en olisi säästänyt Jarkon sähköposteja, joissa puhutaan loppuelämästä ja kihlasormuksista, luulisin tulleeni hulluksi. Luulisin kuvitelleeni aivan kaiken. Osan olen ilmeisesti kuvitellut joka tapauksessa. Ainakin että yhteen palaaminen

"Miksei meillä enää mene hyvin?" Jarkko kysyy minulta paria tuntia ennen junansa lähtöä. Katson häntä säikähtäneenä ja kuulen kuin jostain kaukaa hänen puhuvan. Mutten ymmärrä, mitä hän haluaa minulle sanoa. Ajatukseni räpiköivät pääni sisällä hätääntyneinä. Muutama irrallinen lause ajelehtii korviini ja tajuntaani: "Minä en halua loukata sinua."    "Ei aleta vihata toisiamme." "Minulle ois ehkä paras ratkaisu olla ihan yksin jonkin aikaa." Luulen ja pelkään ymmärtäväni. Hiivin piiloon itseni sisälle. Se on mahdollista. Sieluni, minuuteni osaa mennä pienenpienelle kerälle ja sammuttaa valot. Sillä aikaa nämä asiat tapahtuvat jollekulle toiselle. Nämä satuttavat sanat sanotaan jollekulle muulle, kun minä olen turvassa. Puristan silmäni kiinni ja kierrän käteni ympärilleni ja olen turvassa ja olen onnellinen. Sillä eihän tämä ole totta. Eihän? Olen onnellinen ja voin luottaa. On kuitenkin vasta hieman yli kuukausi niistä toisista l

Jarkon kanssa on hyvä olla. Olen rauhallinen. Minun ei tarvitse valita sanojani eikä teeskennellä. Osaan elää ja olla yhdessä, ja se tuntuu luonnolliselta ja oikealta. En pelkää nojata häneen, kun siltä tuntuu, mutta tiedän voivani myös seisoa omilla jaloillani. Rakastan hänen ilmeitään. Hänen hymynsä on täynnä lämpöä. Hänen silmissään on tietty haastava, terävä pilkahdus juuri ennen kuin hän sanoo jotain pilailevaa tai sarkastista. Kun hän innostuu, hänen äänensä on riehakkaan kova. Kun hän on vakavissaan, hänen äänensä mataloituu. Rakastan sitä, miten hän nukkuu minussa aivan kiinni, kaikki jäsenet ympärilleni kietoutuneina. Kun rakastelemme, hän ei ehdi riisua sukkiaan - ja rakastan sitäkin. Työnnän isovarpaani sukansuun sisään, riisun sukat varpaillani, ja minua naurattaa. Voisin jatkaa loputtomasti.  En enää kuvittele liikoja muista miehistä tai vapaudesta. Niistä olen saanut tietää kaiken, mitä haluankin. Olen aina tiennyt rakastavani Jarkkoa. Mutta nyt myös arvo