Maria lapsenvahtina

Jos on sukujuhlat, minua ei pyydetä leipomaan kakkua eikä kaatamaan kahvia. Tehtäväni voi sen sijaan olla kirjoittaa runo tai piirtää kortti. En siis ole tunnettu käytännön ihmisenä, Marttana, vaan Mariana, hengen ihmisenä. Eli haihattelijana, unelmoijana, tuulentupien rakentelijana ja hajamielisenä professorina, josta ei juuri ole käytännön hyötyä. Siksi olinkin iloisesti yllättynyt, kun serkkuni pyysi minua hoitamaan lapsiaan nyt alkukesällä. En saanut kesätöitä, joten olin vapaa tehtävään.

Isompi poika on neljän ja nuorempi kahden vanha. Lapset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, ja olen kiintynyt heihin viikon sisällä enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olen hoitajana yhä pikemminkin Maria kuin Martta. Saan toki ruoan ja välipalat pöytään oikeisiin aikoihin, vaihdan vaippoja, puen ja riisun ja peittelen päiväunille. Mutta suurin iloni on yksinkertaisesti olla lasten kanssa ja kuunnella heidän riemastuttavia oivalluksiaan. Pojista on mukava katsoa, kun piirrän. He saattavat pyytää piirtämään vaikkapa Ryhmä Haun koiria tai autoja - ja yritän mielelläni. Minusta on ihanaa lukea heille ennen päiväunille käymistä ja lukisin vaikka kuinka kauan. 

Kesäpäivät ovat olleet lämpimiä ja aurinkoisia. Olemme touhunneet talon leikkipaikalla, tehneet pienen eväsretken lähimetsään ja ihastelleet kullankeltaisia voikukkia. Aamuisin sydämeni heittää voltin hyvästä mielestä, kun ovikelloa soittaessani kuulen pienen kirkkaan äänen hihkuvan ilahtuneena: "Tiina tulee!". (Oma nimeni on vähän liian vaikea pienemmän pojan lausuttavaksi)

Onni on siis näin yksinkertaista. Se tuleekin näistä pienistä, tavallisista arjen murusista. Omassa elämässäni on paljon epämääräistä ja monimutkaista. Tuntuukin kuin olisin sukeltanut eri maailmaan, jossa on perusarvoja, aitoja tunteita ja pieniä, päivittäisiä ihmeitä. 

Tänään oli yksi aivan tavallinen hetki hiekkalaatikon laidalla. Pienempi poika istui vieressäni, ja hänen silmänsä katselivat mietteliäänä lapsen mielen syvyyksiin. Hänen poskensa siinä lähelläni oli hellyttävän pyöreä ja pehmeä. Tuuli leyhäytti hänen keveitä hiuksiaan ja kullanvihreitä koivunlehtiä. Vanhempi poika touhusi hiekkalaatikolla silmät nauraen ja hänen äänensä oli niin iloinen ja kirkas. Yhtäkkiä ajattelin, että muistaisin sen hetken ikuisesti ja että muistoon tulisi aina liittymään sekä haikeutta että sulaa onnea. 

En aio luovuttaa

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä. 

Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta. 

Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa elää. 

Kovin pitkälle tulevaisuuteen en jaksa suunnitella. Huomenna tähän aikaan olen kotona. Alkaa uusi ajanjakso. Luen, käyn torilla, menen rantaan kävelemään ja uimaan, pyöräilen satamaan, tapaan niitä ihmisiä siellä. Elän niinkuin Jarkkoa ei olisi. Koetan ensin unohtaa ja sitten vähän ajan päästä järjestellä asiat päässäni yksi kerrallaan. 

Jos Jarkko olisi toisenlainen: jos hän puhuisi minulle, ajattelisi minua tai näyttäisi tarvitsevansa tukeani... siinä tapauksessa jaksaisin. Mutta hän ei ojenna kättään. Eivätkä omat voimani enää riitä. En halua taistella, en jaksa - enkä aio. Tuntuu pahalta sanoa näin. Toisaalta ei tunnu juuri miltään. 

Minä vetäydyn, koska ei minullakaan enää ole niin paljon pelissä. Tunteeni ovat ehtyneet. Kai minä häntä edelleen rakastan, niin kuin rakastaisin ketä tahansa, jonka kanssa on kulkenut läpi tulen ja veden. Mutta en ole rakastunut häneen, eikä hän herätä minussa lämmön, onnen tai turvallisuuden tunteita. Olen enää väsyneesti huolissani hänen kohtalostaan - ja omastani. 

Meidän piti mennä naimisiin, kasvattaa lapsia, vanhentua yhdessä. 

Eikä se silti koskaan oikeasti tuntunut todelliselta, todennäköiseltä. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Niin että minä lähden Kotikaupunkiin ja elän eteen päin. Selviän. Ja sen lupaan itselleni, että tuli mitä tuli, en enää koskaan, ikinä, yritä ratkaista ongelmiani viiltelemällä käsiäni. Vaikka juuri nyt olen heikko ja sirpaleinen, voin vielä ammentaa sisältäni sitkeää voimaa ja sisua. Ja toivoa. En aio luovuttaa.

Ei minun maailmani muutu miksikään infernoksi, ei se romahda eikä tuhoudu. Kyllä tämä tästä. 

Kyllä tämä tästä vielä. 

Häiriötekijä parantumisessa

Jos Jarkko ojentaisi kätensä ja pyytäisi tukeani, tekisin kaikkeni. Mutta en ole edes varma, tarvitseeko hän minua ylipäätään ollenkaan vai olenko vain häiriötekijä hänen parantumisessaan. En tiedä, miten voisin häntä auttaa tai haluaako hän apuani. Olen neuvoton. 

En edes tiedä, seurustelenko vai olenko vapaa. Puhumme edelleen kerran viikossa: arjen tapahtumista, Jarkon terveydestä. Tunteet ovat tabu. Tapaamista ei voi ajatellakaan, saati mainita. Tapaan itseni pohtimassa, että voisin päästä helpommallakin. Onko se syntiä ja moraalisesti väärin? Jos minä olisin samassa tilanteessa, seisoisiko hän rinnallani? Onko se relevanttia? Kun hän on taas terve, jättääkö hän minut heti? Ja onko se relevanttia?

Ainut mitä voin tehdä, on työntää Jarkko mielestäni ja olla kuin häntä ei olisikaan. Defenssi mikä defenssi, mutta vatvomalla en pysty muuttamaan mitään. Niinpä olen nyt kuukauden päivät keskittynyt tentteihini ja opiskeluihini. Elän päivästä päivään. Koetan selvitä, vaikkei se ole helppoa. 

Pelkään, etten kestä yksin, mutta ei minulla oikeastaan ole ketään. Maria muuttaa kesällä Pääkaupunkiin, ja hänen ajatuksensa pyörivät jo tulevassa yhteiselämässä poikaystävänsä kanssa. Annalle en oikein enää osaa soittaa. Äiti kyllä ymmärtää paljon, mutta ei onneksi näe, kuinka heikoksi ja voimattomaksi ja haamumaiseksi olen käymässä. 

Mutta päivä kerrallaan. Even this will pass. 

Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin.

Poikaystäväni kertoi kärsivänsä ahdistuskohtauksista. Hän on käynyt terapiassa muutamia kertoja ja saanut jonkinlaisen lääkityksen. Pitkä blogitauko johtuu siitä, että olen prosessoinut tätä asiaa. Tiesinhän minä, ettei kaikki ole kunnossa, ettei hän ole kunnossa. Mutta en tiennyt, miten vakava tilanne oli.  

Hän elää nyt päivästä toiseen tekemättä suunnitelmia. Terveys on prioriteetti, ja niin pitää ollakin. Puhumme puhelimessa, kun hän soittaa minulle noin viikon välein salaisesta numerosta. Minua ei ole suoranaisesti kielletty ottamasta yhteyttä; tosin hänen antamansa numero ei ole käytössä. Ehkä hyvä niin - ehkä etäisyys on nyt paras meille molemmille.  

Omakin otteeni elämästä on nyt aika hatara. Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin. 

On kuitenkin rakkain vuodenaikani: kevät, kasvun ja uudistumisen aika. Istun kissani kanssa joka päivä lähimetsikössä aurinkoisella rinteellä. Suljen silmät ja annan lintujen kiihkeän, haikeankauniin kevätlaulannan täyttää korvani ja tajuntani. Puissa on hiirenkorvat. Leskenlehdet hehkuvat maassa kuin pienet keltaiset auringot. Olen tyhjä. Olen täynnä. Olen surullinen, mutten toivoton.