Mansikkapelloilla, ikuisesti

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa, mutta tältä sen täytyy tuntua. En ole vieläkään toipunut viikonlopun tapahtumista. Käytökseni. Tuomas. Jarkko. Tunne, että olen pettänyt kaikkia. Ihastukseni Tuomakseen liittyi varhaiseen teini-ikääni, yläkouluun, jännittävään rimpuiluun lapsuuden ja nuoruuden välissä. Kuinka monta tuntia vietinkään ennen unelmoimalla hänestä, kuinka monta koulupäivää tuijotin kuin hypnoosissa hänen profiiliaan luokan toisella puolen. En ole voinut unohtaa Tuomasta. Hän on aina ollut kipeänsuloinen haave, täyttymätön kaipaus - jotakin kaunista, puhdasta ja viatonta - jotakin joka ei ole tästä maailmasta. Voi kuinka olisin halunnut säilyttää hänen muistonsa tahrimattomana, unenomaisena, rakkaana. Mutta tämän jälkeen voin muistaa vain häpeän. Tästälähin hän on minulle mennyt. Minusta on ikään kuin repeytynyt palanen, jota ilman en tiedä, miten osaan olla. Kunpa sitä ikinä ei olisikaan sattunut. Mutta en voi kääntää aikaa taakse, en mahda tälle mitään. Jos

Seisoin siis perjantai-iltana Jarkon armeijakaverien seurueessa niin levottomana ja rauhattomana, että olisin voinut räjähtää. Halusin toisaalta kiihkeästi tavata Tuomaksen uudelleen ja toisaalta juosta häntä karkuun niin kovaa kuin vain pääsisin. Olisi pitänyt miettiä tarkkaan mitä rukoilin, sillä sain molemmat: sekä karata Tuomasta että nähdä hänet. Onnistuin houkuttelemaan Jarkon lähtemään kotiin, ja kiipesimme ylös Kirkkokatua. Samassa Tuomas ajoi katua alas vastaamme. Se oli HELVETILLINEN hetki. Sen hetken jokainen miljoonasosasekunti on piirtynyt kiduttavan pikkutarkasti aivokuorelleni. Tuomaan äkillinen pään nytkähdys, kun hän huomasi minut poikaystäväni kanssa. Hänen silmissään nopeina vaihtelevat hämmennys, loukkaantuminen, häpeä ja syytös. Oma säpsähdykseni, äänettömään sanaan auennut suuni, refleksinomainen raju liike jolla riuhtaisin käteni irti Jarkon kädestä. Katseittemme salamannopea yhtyminen ennen kuin auto ajoi ohi: tajuamisen hetki, jonka aikana yksi toteu

Eilen illalla istuimme satamassa terassilla siiderillä Jarkon, hänen inttikaverinsa Mikon sekä deittinsä Olgan kanssa. (Sinänsä mielenkiintoinen kuvio siinä, koska vaikka Olga oli näyttävä, kaunis, kiinnostava nainen, niin hän oli myös naimisissa. Ei hän sitä mitenkään salannut, vaan puhui asiasta avoimesti samalla kun flirttaili Mikon kanssa). Myöhemmin kuljeskelimme ympäriinsä ja juttelimme tuttujen kanssa. Päädyimme lopulta inttikaverien porukkaan, jossa puhuttiin armeijasta. Jäin vähän keskustelun ulkopuolelle, ajatukseni harhailivat, katselin ympärilleni ja sitten näin Tuomaksen. En tiedä, mitä siinä tapahtui. Olin juonut pari siideriä, tunsin itseni aivan kepeäksi ja suruttomaksi. Tein oudon päätöksen. Sanoin Jarkolle, että käyn juttelemassa yhden tutun kanssa. Sitten vain menin - juoksin - Tuomaksen perään hänen autolleen asti. Pyrähdin hänen eteensä vähän hengästyneenä, hehkuvana - juuri ennen kuin hän ehti avata auton oven. Tuomas hämmästyi minut nähdessään, h

Murskaa, sirpaleita, kuolinhuutoja, tuhoa. Olen rikkonut jotain, jonka en koskaan uskonut rikkoutuvan ja jonka kenties olisi pitänyt päättyä jo aikaisemmin. Yhdessä hirvittävässä silmäyksessä, sekunnin vaivaisessa murto-osassa rikoin yhden ikuisuuden. Olen nyt liian sekaisin ja häpeissäni ja peloissani voidakseni kirjoittaa. Jatkan, kun minulla on ollut aikaa laastaroida ja koota itseni.

Pinnasin tänään koulusta Jarkon kanssa. Vietimme koko aamupäivän takapihalla ja aurinko sen kun paistoi. Riisuin kengät ja sukat. Jalkapohjille tekee niin hyvää päästä kosketuksiin maan kanssa. Makasin nuoressa ruohossa silmät kiinni, aurigonlämpö kasvoillani, tuomenkukkien makea tuoksu ympärilläni ja tunsin ihmeellistä hurmiota. Ihoni tuli siitä jotenkin kuivaksi, lämpimäksi ja maantuoksuiseksi. Jarkko katseli minua ja maassa kieriskelyäni hiljaa, outo ilme silmissään. "Sä et tiedä, mitä sä teet mulle", hän sanoi ja kantoi minut sisään ja suoraan sänkyyn. Kesä, kesä. Ei ikinä ole ollut, ei ikinä tule olemaan yhtä hauskaa ja ihanaa kesää kuin tästä kesästä on tuleva.

Sama nuori lääkäri, joka poisti liimasiteeni, otti minut vastaan ja tutki jalkaani. Olin ehtinyt vatvoa asiaa pari päivää ja valmistautua pahimpaan: että saisin viettää koko kesän kipsissä tai että en koskaan pystyisi juoksemaan. Mutta ihana lääkärini kuunteli vakavana, mitä osasin kertoa fysioterapeuttini diagnoosista (että nilkkani on murtunut tai rusto on vahingoittunut). Hän tutki jalkaani ja sanoi jotenkin, että "hyvin se on kirjansa lukenut, mutta tämä jalka on kyllä ihan kunnossa."  Kun olin vielä vähän epäileväinen (lue: kyynelten partaalla), hän otatutti röntgenkuvan My left footista. Sitten hän osoitti minulle kuvasta, että nilkkani on terve ja pohjeluu paranee hyvää vauhtia. Huojennuksen tunne oli niin ylitsevuotava, että lähestulkoon teki mieli halata lääkäriä pelkästä kiitollisuudesta. Taas minua itketti, mutta tällä kertaa puhtaasta onnesta. Olen kunnossa!

Äitin työkaveri Minna tuli käymään ja halusi katsoa jalkaani. Hän on koulutukseltaan fysioteraupeutti ja oli kuullut turvotuksestani. Äiti ja Minna keskustelivat joistain Minnan potilaista, jotka eivät olleet parantuneet vuodessa uskottuaan lääkäreitä. Minua alkoi itkettää. Minna hieroi jalkaani, tunnusteli nilkan turvotusta ja pudisteli päätään. Hän oli peitellyt minut täkillä ja kutsui minua lapsukaiseksi, niin että aloin tunteakin itseni kaikkine kyyneleineni ihan lapsukaiseksi. Minna sanoi, että nilkassani on murtuma tai rusto on vahingoittunut ja että nivelsiteet ovat poikki. Hän halusi, että nilkka kuvattaisiin, minkä jälkeen hän voisi "laittaa sen paikoilleen." En tiedä, miten. Tunnen itseni niin katkeraksi, vaikka minun pitäisi olla kiitollinen, ettei käynyt pahemmin. En jaksa enkä halua olla sairas ja invalidi. On jo melkein kesä. Haluan pyöräillä, uida ja juosta, mennä kesätöihin, matkustaa. Minun on pakko parantua, ihan pakko. * * * Jarkko soitti

Tänään minulta otettiin se liimaside pois. Itse asiassa minulla ei ollut ajanvarausta eikä mitään. Iskä oli soittanut keskussairaalaan, josta oli luvattu minulle aika. Iskä haki minut kesken koulupäivän, vei aulaan odottamaan ja palasi takaisin työpaikalleen. Hoitsut pörräsivät ympärilläni äkäisinä ja esittelivät papereita. Niistä kävi kaiketi ilmi, etten missään nimessä olisikaan saanut olla siellä, vaan terveyskeskuksessa. Sitten he sanoivat puhuvansa lääkärille, ja hävisivät päätään pyöritellen.  Jäimme odottamaan, minä ja my left foot. Aika kului hi-taas-ti. Pääsin sisään vasta parin tunnin kuluttua. Mutta minua hoitanut nuori lääkäri oli kiva ja rento. Kuulemma saan nyt kävellä ja liikkua kipu rajani. Mitään kontrollia ei tarvita. Mitään hätää ei ole. Mutta kestää nelisen viikkoa, ennen kuin jalka on ennallaan. "My left foot" on tällä hetkellä viehättävästi yhtä mustelmaa ja turvotusta ja roikkuu perässäni tottelevaisena kuin liikaa keitetty spagetinliru.

Äiti kysyi minulta tänään, että "onko minulla ja Jarkolla mennyt bänks?" (Mikä ilmaisu! Mutta kiva, että minutkin huomataan välillä tässä talossa. ) Niin se on, ettei ole tapahtunut mitään. Olen päättänyt, että minä en soita enkä ota yhteyttä. Odotan anteeksipyyntöä, vaikkakin sitten turhaan. Koen kummallisia adrenaliinipurskahduksia, kun ovikello tai puhelin soi. Inhottavaa tämä HILJAISUUS. Miltä minusta sitten tuntuisi, jos tämä olisi ohi mokoman tyhmän riidan vuoksi? Tietysti kauhelta. Käteen jäisi yksinäisyys, muistot ja ikävä. Syyllisyyskin: että mitä tapahtui ihmeelliselle ensirakkaudellemme? Missä kohtaa lähdimme väärälle tielle? Toisaalta... Olisi vapaus. Voisi kulkea kesäyöt tyttöporukoissa, käydä paikoissa, nähdä ja kokea asioita. Sitäpaitsi minäkin astuin suoraan kersankengistä vakavaan seurusteluun. Minulla oli ennen Jarkkoa yksi upea, polttava nuoruuden ja vapauden kesä. Olin viisitoista ja vähän liian nuori, viaton ja peloissani, vielä vahvasti laps

Mikset voi ymmärtää? Mikset sinä usko minua? Miksi olet niin julma ja miten et välitä? Samanlainen sinä olet aina ollut: vienyt sinne, paiskonut tänne, sanonut vaikka kuinka pahasti ja suudellut unohdukseksi. En tajua, miten välitän sinusta aina vain. Et ehkä enää ole taivas ja maa, ainut onni ja elämä, mutta rakastan sinua. Rakastan sinua kaikesta huolimatta. Haluan sinut takaisin, sinä kuulut tänne. Annan kaiken anteeksi. Mutta sinun on ensin tultava takaisin ja pyydettävä anteeksi.

Nyt minä annoin sen mennä ilman itkua. Riita koski tällä kertaa murtunutta jalkaani. Jarkko ei juuri tunne empatiaa. Vappuna hän oli yöllä sitä mieltä, että voidaan hyvin kävellä kotiin kaupungilta vajaan viiden kilometrin matka. Eihän se ole matka eikä mikään, mutta kokeilepa kinkata kyynärsauvoilla vähän humalassa! Anu ajoi ohi ennen kuin olimme puolivälissä matkaa ja pysähtyi. "Hei Niina, ethän sie voi kävellä", hän sanoi huolestuneena ja otti minut tarakalleen kyytiin. Painoin otsani hänen selkäänsä vasten ja olin niin helpottunut, että itketti. Tänään pyysin, ettei Jarkko nostelisi minua, koska se koskee jalkaani. Hän SUUTTUI. Alkoi piruilla ja pilkata. Mitä hittoa hän luulee? Että esitän? Kerjään sääliä? Huomiota? Juu - ihan tahallani minä jäin auton alle, ettei tarvitsisi halailla herraa. Harmi, kun meni vaan tuo jalka, vaikka tarkoitus oli tietysti osua pehvaan. Mitäs Jarkko, jos etsisit itsellesi uuden käärmenaisen? Tällä kertaa jonkun autonkestävän, jot