En paranekaan?

Äitin työkaveri Minna tuli käymään ja halusi katsoa jalkaani. Hän on koulutukseltaan fysioteraupeutti ja oli kuullut turvotuksestani. Äiti ja Minna keskustelivat joistain Minnan potilaista, jotka eivät olleet parantuneet vuodessa uskottuaan lääkäreitä. Minua alkoi itkettää. Minna hieroi jalkaani, tunnusteli nilkan turvotusta ja pudisteli päätään. Hän oli peitellyt minut täkillä ja kutsui minua lapsukaiseksi, niin että aloin tunteakin itseni kaikkine kyyneleineni ihan lapsukaiseksi.

Minna sanoi, että nilkassani on murtuma tai rusto on vahingoittunut ja että nivelsiteet ovat poikki. Hän halusi, että nilkka kuvattaisiin, minkä jälkeen hän voisi "laittaa sen paikoilleen." En tiedä, miten.

Tunnen itseni niin katkeraksi, vaikka minun pitäisi olla kiitollinen, ettei käynyt pahemmin. En jaksa enkä halua olla sairas ja invalidi. On jo melkein kesä. Haluan pyöräillä, uida ja juosta, mennä kesätöihin, matkustaa. Minun on pakko parantua, ihan pakko.

* * *

Jarkko soitti tänään...