Mansikkapelloilla, ikuisesti

Olen palannut ruotuun ja kouluun ja kurinalaisuuteen. Olen näyttänyt koulussa reipasta naamaa, nauranut muitten mukana ja ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tästä huolimatta joku näki lävitseni. Eilen koulupäivän loputtua Aino tuli luokseni, otti minua käsivarresta kiinni ja sanoi: "Kivaa, että sie oot taas koulussa. Olikse pahaa?" "Ei, ei. Emmie ollu kipee, kunhan pinnasin", minä vastasin huolettomasti hymyillen. Aino ei hymyillyt takaisin, katsoi vain minua vakavasti ja lempeästi silmiin ja toisti hiljaisella äänellä: "Eiku - olikse pahaa?".  Katsoin maahan ja takaisin häneen. "Oli se. Oli se aika pahaa", sanoin äänellä, joka sortui hieman. "Saaks mie halata siuta?" Aino sanoi, kietaisi muitta mutkitta kätensä ympärilleni ja siirsi minuun häivähdyksen omaa valoisuuttaan. Maailmassa on hyviä ihmisiä, enkeleitä maan päällä.

Tiistaiaamuna pääsin jo koulunkäytävään asti. Opettaja asteli määrätietoisesti kirjat kainalossa luokkahuoneeseen, ja luokkakaverini parveilivat rupatellen sisään hänen perässään. Astuin vaivihkaa yhden askelen taaksepäin. Käännyin ympäri ja livahdin muina miehinä ulos. En viitsinyt mennä kotiin. Isä käy ruokatunnilla kotona syömässä, ja hän oli sentään itse tuonut minut kouluun. Kävelin Mummolle. Koko juttu olisi ollut iso vitsi, ellen olisi ollut niin tosissani. Itkin ja nikottelin jotain sekavaa  Jarkon muuttamisesta . Mummo istutti minut keittiöön ja tarjosi konjakkia ja elämänviisauksiaan. Ne neuvot olivat niin hyväätarkoittavia, mutta samalla niin hupsuja, että lopulta minua alkoi hihityttää hysteerisesti. Uskomatonta kyllä päivä eteni vielä absurdimpaan suuntaan. Mummon sisko ilmaantui visiitille mukanaan kassillinen tyhjiä pulloja. Kävi ilmi, että mummoilla oli ollut kotiviini pihisemässä ja tänään sattui olemaan pullotuspäivä. Hääräilin sitten eläkeläisten kanssa j

Yöpaitani tuoksui Jarkolta vielä sunnuntai-iltana, ja näin hänestä unta. Jotain kipeää ja suloista unta, joka ei aamullakaan heti kokonaan hälvennyt. Liikuin aamuaskareiden läpi rutiininomaisesti, unenlämpöisenä, poissaolevana. Vasta kun olisi pitänyt alkaa pukea ulkovaatteita päälle, jotenkin säpsähdin hereille kuin sisäisen hälytyskellon säikäyttämänä. Minua odotti  kylmänharmaa, vettävihmova maanantaiaamu ja koulupäivä oppitunteineen, koulukavereitten huoleton hulina. Koko ympäröivä maailma vain aikoi jatkaa tavallista arkea, välittämättä lainkaan siitä, että minun poikaystäväni muuttaa monen sadan kilometrin päähän. Soitin Anulle ja sanoin, etten tule tänään kouluun. Menin takaisin nukkumaan, nukuin koko päivän ja kieltäydyin ajattelemasta Jarkkoa. Piilotin jopa sen yöpaitanikin pois näkyviltä. Teeskentelyä, valehtelemista ja totuuden pakenemista - tiedän kyllä. Eikä siitä edes ollut apua: minulla ei ole nyt yhtään parempi olo, ei yhtään enempää vastauksia, enkä näe mi

Jarkko muuttaa Toiseen Kaupunkiin . Istun omassa huoneessani sohvallani ja yritän tajuta. Käteni vapisevat hieman, mutta olen kyyneleetön ja turta. Muutto tulee tapahtumaan heti joulun jälkeen. Heillä on siellä jo asunto, kolmio kerrostalossa. Omakotitalo täältä on myyty. Omakotitalo - jossa kesällä teimme pizzaa ja saunoimme ja jonka pihalla on kaunein, hehkuvimmanpunaisin tulppaanipenkki ikinä - on myyty. Jarko huone on myyty. Jarkon huoneessa olemme nauraneet ja itkeneet, riidelleet ja sopineet, rakastelleet ja nukkuneet sylikkäin. Noin vuosi sitten, yhtenä lempeän lumisena talviyönä,  menetimme molemmat neitsyytemme  siinä huoneessa - Jarkon huoneessa, joka on myyty. Yritän tajuta, mitä tämä tarkoittaa minulle, meille. Näinkö  ensirakkaus  päättyy? Olosuhteisiin, asioihin joihin en minä eikä Jarkko voi edes vaikuttaa?

Viime viikot ovat menneet todella ruusuisesti. Meillä oli koulukuvaus, jossa kunnostauduin jähmettyneellä tekohymyllä ja tummilla silmänalusilla (viikonloppuisin unet ovat jääneet vähiin sattuneesta syystä). Lyhyt, luminen pakkasjakso tässä välillä piristi mieltä, mutta aiheutti ongelmia elämäntapapyöräilylleni. Yhtenä aamuna pyöräni ei lähtenyt käyntiin, vaikka kokeilin jäiseen lukkoon vuorotellen tulitikkuja, sytkäriä ja lukkosulaa. Toisen koulupäivän iltana pyöränavain katkesi napsahtaen, kun yritin kääntää sitä jäätyneessä lukossa, ja jouduin ruuhkabussin armoille. Mediassa on keskusteltu Wilma-viesteistä. Meidän koulussa on ainakin yksi opettaja, joka antaa suoraa palautetta. Rakas entinen saksanopettajamme oli tässä päivänä eräänä sijaisenamme historian tunnilla. Jouduimme katsomaan puisevaa, ruotsinkielistä videota Engelistä. Koulupäivän onnellisesti päätyttyä I. etsi Anun ja minut käsiinsä ja ilmoitti olevansa PETTYNYT meihin. Emme siis todellakaan olleet jutelleet tunnilla

Tänään kun tulin jumpasta, huomasin pimeyden keskellä Anun ja Ilen. Sumu pisaroi ja kimalteli Anun mustassa tukassa katulampun valossa kuin tähtipöly. Heillä oli punaiset posket ja kädet toistensa farkkujen takataskuissa, he olivat juuri nauraneet jollekin - kaksi onnellista. Pysähdyin hetkeksi juttelemaan ja lämmittelemään heidän iloisuutensa. Kun lähdin pyöräilemään kotiin, minua vähän itketti ikävästä. Ikävöin Anua ja ikävöin omaa poikaystävääni. Pidämmehän me Jarkon kanssa yhteyttä. Mutta asiat muuttuvat jotenkin tyhjänpäiväisiksi ja hönteiksi puhelimen ruudulla. Koulujuttuja ja pieniä tapauksia, sellaisia mitkä tulisi kasvokkain naureskellen höpöteltyä, ei edes muista tai viitsi kertoilla. Ja ne suuremmat murheeni, kotiasiat, niille ei varsinkaan ole aikaa eikä tilaisuutta. Ja juuri se vie Jarkon niin pahuksen kauaksi luotani, kun en voi kuulla enkä kertoa jokapäiväisiä, arkisia asioita. Miksi hän ei voi olla täällä. Nyt. Miksi minun pitää leikkiä sanoilla, kun haluaisin

Olen viettänyt useita lauantaipäiviä tänä syksynä kirjaston lukusalissa. Pakon edessä pystyn lukemaan kotona. Mutta esimerkiksi fysiikka on jo liikaa, jos kotona on täysi sota käynnissä. Ja viime aikoina on usein ollut. Äidilläni on uusi työpaikka naapurikunnassa. Toisaalta hän vaikuttaa onnelliselta työstään, jossa hänellä on enemmän vastuuta. Toisaalta pitempi työmatka vie voimia. Isä on viikolla kireä ja ahdistunut ja tulee töistä usein myöhään kotiin. Viikonloput suoritamme pilkuntarkalla kaavalla: meillä tehdään esimerkiksi suuren luokan viikkosiivous joka perjantai. Joka ikinen perjantai, vaikka olisi maailmanloppu tulossa. Ei kellään kavereistani ole vastaavaa tapaa - heillä siivotaan milloin huvittaa. Lauantaisin kyläillään mummolaan ja illalla tehdään pizzaa ja lämmitetään sauna. Kuulostaa varmaan mukavalta. Voisiko olla ulospäin tavallisemmalta ja perinteisemmältä näyttävää perhettä? Kulissit ovat kunnossa - elämä ei ole. Kaikki pyörii isän juomisen ympärillä, kuin t

Jarkko pääsi lomille vastoin kaikkia odotuksia ja tuli käymään. Emme tehneet oikein mitään - ei tarvinnutkaan tehdä - tulin pehmeän, lämpöisen onnelliseksi hetkestäkin hänen kanssaan. Istuskelimme huoneessani, joimme vahvaa kahvia isoista mukeista ja puhelimme. Jarkko oli luvannut mennä kavereidensa kanssa Ilonaan, joten hyvästelin hänet haikeasti jo seitsemän aikoihin. Päätin viettää samettisenmustan lokakuun lauantai-illan lukemalla Tarua sormusten herrasta violettiin villahuopaani kääriytyneenä. Yhdentoista jälkeen olin ehtinyt kulkea Frodon kanssa pitkän tien Viimapäälle, kun havahduin koputukseen. Jarkko seisoi ulkona ja naputti hiljaa sormenpäillään ikkunani ruutuun. Poikien ilta oli päättynyt ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan, koska T. ei ollut päässyt sisään mihinkään. En ottanut osaa, sillä siinä Jarkko oli, minun luonani. Hän istui sohvallani silmät tuikkien, tuoksuen, säärtäni sivellen. Hänen hiuksensa olivat taas kasvaneet, hänen äänensä oli niin pehmeä ja hellä. Mi

H piti bileet perjantaina veneellään. Yritimme kylläkin ensin Anun kanssa päästä yökerhoon. Meiltä kysyttiin paperit, joten se siitä. Päätimme lähteä etsimään H:n venettä pimeästä satamasta. Onneksi törmäsimme melkein heti Esaan ja Jattaan, jotka tunsivat tien. Veneellä olivatkin melkein kaikki. Oli hauskaa ja riehakasta. Saimaa oli lokakuun yössä kiiltävän musta ja hohkasi kylmyyttä. Minua hieman huolestutti, että joku putoaisi veteen. Matikankurssin S. oli myös paikalla ja seurasi liikkeitäni katseellaan traaginen ilme koiranpennunsilmissään. Sanoin Anulle, että on paras lähteä, ennen kuin hän rohkaistuu ja tulee juttelemaan. Keskustassa Anu huomasi Ilen yökerhon jonossa ja unohti minut samantien. Menin Johannan, Raisan, Miian ja Miran kanssa kebabille. Sen jälkeen vain kiertelimme ympäriinsä ja yritimme pysytellä lämpinä. Oli niin kylmä, että Miiaa siteeratakseni: "tuntui kuin varpaat olisivat jäätyneet yhdeksi möykyksi, jossa on viisi kynttä". Kyllä minä sitten

Kello on vasta kaksitoista, ja pinnaan erinomaisella omallatunnolla. Käväisin tosin koulussa tekemässä enkunkokeen, minkä jälkeen pyöräilin huimaa vauhtia takaisin nukkumaan. Aikomuksena on käydä iltapäivällä kirjastossa lukemassa matikkaa. Mukamas. Pahin koesuma ja stressi on alkusyksyltä ohi, koska jakso vaihtui lokakuun alussa. Suloinen syysloman alku on jo aivan lähellä. Kissamme on ulkokissa, oikea öisten katujen kollikuningas. Näiden syysilmojen saavuttua se on retkiensä jäljiltä ollut mullantuoksuinen, takkuinen ja likainen. Eilen päätimme, että se on pakko pestä. Tai äiti päätti, ja toteutus jäi minulle ja iskälle. Olipahan kokemus. Kissi rääkyi ja mourusi. Iskä suihkutti likomäräksi paitsi Kissin myös minut ja itsensä. Kissi puolustautui raapimalla. Jälkeenpäin se piiloutui koko yöksi sukkalaatikkoon hoivaamaan loukattua ylpeyttään. En ollut kuullut Jarkosta mitään viikkoon. Alkuviikosta aloitin monta kertaa kirjoittamaan whats up -viestiä, ja se jäi aina kesken.

Iiris Pääkallo -bileemme - kaikki hienot valmistelumme ja vaivannäkömme - epäonnistuivat melko täydellisesti. Kaikki näytti niin hyvältä: hyytävä alttarimme, reidenpaksuisilla laivaköysillä erotettu tanssilattia, savukone ja huikea bändi. Mutta porukka alkoi ryypätä jo alkuillasta. Valvojana ollut Sakke raivostui, ja hänen raivonsa saavutti eeppiset mittasuhteet. Hän riehui ympäriinsä kuumapäisenä, ruuvasi irti ovenkahvoja ja tutki laukkuja. Ja kun muu ei enää auttanut, hän sytytti valot, kiipesi lavalle ja julisti juhlat päättyneiksi. Tämän jälkeen ei ollut muuta tehtävissä kuin alkaa siivota pois niin suurella työllä tekemiämme koristeluja.  Lähdin Raisan, Anun ja Sannan kanssa sinä iltana vielä kaupungille. Muutama matikankurssin poika tuli mukaan. Yksi heistä kuvittelee olevansa rakastunut minuun. Ei niin, että hän olisi sanonut tai tehnyt mitään, mutta kyllähän sen vaistoaa tällainenkin introvertti kuin minä. Hän on oikein sellainen reilu, kunnon poika, todella älykäs,

Olemme suunnitelleet taas koulubileitä, tällä kertaa kauhu-teemalla. Olen mukana koristelutoimikunnassa, jonka luova kuningasajatus on hyytävä demonialttari. Vuoraamme nurkkauksen mustilla jätesäkeillä. Alttari on mustilla samettiverhoilla peitetty pöytä, jolla palaa suitsukkeita ja kynttilöitä. Anu on lainannut rekvisiitaksi aidonkauhean pääkallon, joka on saanut työnimekseen Iiris. Hannu ja Mira pukeutuvat mustaviittaisiksi papeiksi, ja Anu maskeeraa heille hirviönaamiot. Säädämme vielä verenpunaisia taskulampun valoja kohdistumaan alttarilla lepäävään Iirikseen ja taustalle jotain selkäydintä riipivää taustamusiikkia. On piristävää olla mukana näissä yhteisissä järjestelyissä. Meidän kakkosluokkalaisten porukkaan kuuluu useita aktiivisia ja innostuneita ihmisiä. Ideat muuttuvat nopeasti suunnitelmiksi ja suunnitelmat sujuvasto toteutukseksi. Ryhmädynamiikka toimii, ja jokaiselle halukkaalle löytyy omat tehtävät. Bileitä varten on ollut useita suunnittelukokouks

Jarkolla on viikonloppuvapaa, ja olimme eilen elokuvissa. Istuimme jo paikoillamme, minä nojasin hänen olkapäähänsä ja hän piti kättään reiteni päällä. Yhtäkkiä näin Tuomaksen ja Timpan sisään tulvivan väkijoukon seassa. He tähyilivät omia paikkojaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin äkillisestä pelosta, että mitä jos Tuomas huomaa minut Jarkon kanssa. Mitä jos hän pitää minua petturina. Ensisäikähdyksissäni mieleni teki melkein mönkiä penkin alle piiloon. Sen sijaan vajosin tuolissani vähän syvemmälle ja heilautin tukan silmilleni. Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan huomannut ketään. Tämän sunnuntaipäivän olen sitten sekä hävennyt että ihmetellyt käytöstäni ja potenut syyllisyyttä ristiriitaisista, käsittämättömistä tunteistani. Miksi minusta tuntui, ettei Tuomas olisi saanut nähdä minua poikaystäväni kanssa? Olen seurustellut melkein vuoden, eikä se ole mikään salaisuus. En ole ollut missään kontaktissa Tuomaaseen  sen perjantain  jälkeen, kun yllättäen tapasi

Kello on vähän liikaa. Olen lukenut vähän liikaa Katri Valaa ja kuunnellut aivan liikaa iskän vanhoja Eppu-levyjä. Mummo tuli käymään tänään nuorimman siskonsa Marjatan ja tämän miehen Åken kanssa. Mummo on tavallisissakin oloissa puhelias ja täynnä energiaa. Siskojen seurassa energia vähintään kaksinkertaistuu.  Siskot  ovat hyvin samannäköisiä ja samanoloisia: siroja, kauniita ja värikkäitä vielä vanhoilla päivillään. Kaikki siis kilkattivat ja kalkattivat yhtä aikaa toistensa päälle, ja keskustelu rönsyili hevosenlannan lannoitearvosta Marjatan painoon (65 kg) ja Åken neulottuihin, villaisiin välihousuihin. Mummo kysyi ainakin kaksi kertaa, että "montas vuotta siun Niina pitää sitä koulua käyä." Åke vinkkaili minulle silmää, ja Marjatta vaati saada tietää, että "milloinkas niitä Niinan häitä tanssitaan." Tässä vaiheessa Mummo alkoi valssata hyräillen ympäri olohuonetta. Tässä vaiheessa minä suljin silmäni ja yritin ajatella Jarkkoa. Koulussa muut

Jarkko on armeijassa, ja minä olen sotaleski. Se on samalla kertaa sekä kauheaa että jollain tavalla kieltämättä aika herttaista. Jokapäiväinen erossaolo ja ikävöiminen on rankkaa. Mutta toisaalta ikävä on kipeänsuloinen tunne, johon voi heittäytyä melkeinpä nautinnollisesti. Suhteessamme ei ole enää ollenkaan jokapäiväistä arkea, vaan viikonloppuvapailla tapaamisemme ovat yhtä juhlaa ja karnevaalia. Kuka arkea kaipaisikaan? Olen Jarkolle taas kuin ihanaa, kylmää kuningatarjäätelöä kuumalla enkelikastikkeella. Toki tiedän, että se johtuu siitä, että hän on kaiket päivät miesten seurassa - mutta viis veisaan siitä. Rakastan sitä, miten hän haluaa minua. Ja minä häntä - voi Luoja miten haluankin. Olin Jarkon perheen kanssa katsomassa hänen sotilasvalaansa pari viikkoa sitten. Olin ihan otettu, että pääsin mukaan, ihan kuin perheen jäsenenä. Marssit, tungos tienvierillä, tupien tarkasti pedatut punkat, hernekeitto, pojat miesten univormuissa. Itse vala - vakava ja pelottava. Oli se o

Perjantai-iltana lähdin Ailan kanssa kaupungille. Kuuma, päihdyttävän auringonhehkuinen ilta, joka vaihtui nopeasti viiltävän viileäksi yöksi. Kiertelimme rutiininomaisesti ympäriinsä, monta, monta kierrosta - kunnes noin miljoonannella kierroksella törmäsin Tuomakseen. Pysähdyin hänen eteensä. Hän oli vähän humalassa ja hymyili huolettoman iloisesti, kädet syvällä kauhtuneensinisen farkkutakin taskuissa. Tällä kertaa ei ollut häivettäkään siitä kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta, joka leijui ympärillämme kun kohtasimme yhtä yllättäen  edellisen kerran . Aloimme muitta mutkitta jutella ja jatkoimme kiertämistä yhdessä. Tapasimme monia entisiä yläkoulun aikaisia tuttuja ja pysähdyimme juttelemaan kaikkien kanssa. Timpankin - yhden Tuomaan parhaista ystävistä ja minun kaverini jo alakoulun ajoilta. Timpan kanssa me vähän niin kuin imitoimme seurusteluakin noin yksitoistavuotiaina, norkoilimme huoltoasemalla, leikimme lumisotaa koulun pihalla ja meille kotiin tullessaan Timpp

Hehkeä heinäkuu on vaihtunut kuin varkain samettisen lempeään elokuuhun. Aamuisin kun lähden kouluun, ilmassa leijuu sumua ja kastetta, syksyn kirpeää tuoksua. Kotipihan pihlajaan on ilmestynyt punaisia marjoja. Äiti höyrystää herukkamehua keittiössä, ja täyteläisen makea, marjainen tuoksu hiipii myös minun huoneeseeni, jossa istun vielä uudenkarheiden koulukirjojeni ja lukujärjestysteni kanssa. Tänä iltana haluan hetkeksi palata muistelemaan kesää... Kesäkuun lopussa Jarkon vanhemmat ja sisko lähtivät kesälomalle, ja minä suorastaan asustelin Jarkon kanssa kahdestaan heidän autioksi jääneessä talossaan. Kävimme konserteissa ja festareilla, teimme ruokaa, menimme yhdessä suihkuun ja nukuimme vierekkäin. Yhtenä aamuna Jarkko ajoi hiuksensa siiliksi ja seuraavana suuteli minua hyvästiksi lähtiessään varusmiespalvelukseen. Ihan loppukesällä oli pari ankeaa, yksinäistä viikkoa. Anu oli isovanhempiensa luona Kokkolassa. Työkaverini Hanna lopetti duunit, koska hän lähti vaih

Viime viikolla menimme Anun kanssa Helsinkiin tapaamaan  Tiinaa . Tiinan uuteen perheeseen kuuluu hänen äitinsä mies ja tämän poika, joka on saman ikäinen kuin me. Myös Leena oli kotosalla. Mummo soitti juuri ennen lähtöämme kertoakseen paistaneensa valtavat määrät karjalanpiirakoita. Voisi ajatella, ettei niihin voi kyllästyä, mutta meidän perheessä näin on päässyt käymään. Meillä on pakastinkin täynnä piirakoita. Sain sitten kuningasajatuksen viedä tuoreita karjalanpiirakoita tuliaisiksi Helsinkiin, ja ne tekivätkin hyvin kauppansa. Tiinan perheen mielestä oikea piirakoita leipova karjalaismummo taisi olla jotenkin eksoottinenkin. Kävimme tyttöjen kanssa kaupungilla ja Linnanmäellä, juttelimme ja nauroimme myöhään yöhön. Kaiken sen ilonpidon ja naurun takana olin kauhuissani. Kuukautiseni olivat myöhässä, mitä ei ikinä tapahdu. Olen tavallisesti tarkka kuin kello. Laskin päiviä ja öitä, ja päädyin siihen juhannukseen. Olin kauhunsekaisen varma että jos olen raskaana, niin

Olen nauttinut kesän harvoista kuumista, kuumeisista päivistä. Olen käynyt Tiinan kanssa tanssimassa ja Anun kanssa uimarannalla. Helle vie kaupungin mukanaan kuin eri rytmiin, rentoon ja eteläiseen. Kuuma hiekka, polttava asfaltti, vieraiden nuorten puheensorina, raukeat hymyt, lämpimässä tuulessa heiluvat kesämekon helmat. Me tapasimme lopulta myös Jarkon kanssa, enkä muista mitä puhuimme. Emme ainakaan mistään tärkeästä. Ei ollut mitään suurta keskustelua suhteestamme tai tulevaisuudesta. Pikemminkin vain tunnustelimme tilannetta, toisiamme, yhdessä olemista. Olin enemmän tai vähemmän sekaisin siitä, mitä halusin. Ja muistin aivan liian selvästi juhannuksen. Viime viikolla Jarkolla oli syntymäpäivä, ja hän pyysi minua käymään. Ajoin pyörällä kaupungin halki kaatosateessa ja ilmestyin hänen ovensa taakse läpimärkänä ja vettä valuen. Jarkko hymyili, pyyhki märät hiukset kasvoiltani ja vei minut suoraan omaan huoneeseensa. Sinä yönä vain makasimme hiljaa toisiamme katsoen.

Olen ajanut pyörällä pitkin Taipalsaarta ja ajatellut Jarkkoa. Oli ne kauniit päivät, kun silmät kimalsivat rakkaudesta - oli naurua ja onnea. Miten jännittävää oli tavata hänet, miten sydämeni hypähti joka kerta - ja miten kevyeksi ilo minut teki, kuin olisin astellut iltaruskon vaaleanpunertavilla pilvillä. Ja yömme: unettomat, intohimoiset, loputtomat, pehmeän lumisateiset talviyöt. Sitten viha, kyyneleet, odotus. Minä punnitsen enkä tiedä, kumpi on köykäisempää. Epätietoisuudestani huolimatta tunnen olevani täynnä voimaa, pitkästä aikaa. Minulla on vapaus valita. Jos haluan jatkaa Jarkon kanssa, minulla pitää olla myös oma elämä. En voi roikkua hänessä, hänen varassaan. Jos lopetamme, niin olen vapaa ja voimakas ja edessäni avautuu koko elämä uusine mahdollisuuksineen.

Lauantaina lähdin pyöräilemään Anun kanssa. Ajoimme pitkälle maaseudulle asti ja kävimme matkalla uimassa. Illalla ajoimme vielä kaupunkiin. Istuimme ihanassa, leppeässä ilta-auringossa korkealla valleilla, josta näki koko sataman ja kaupungin siluetin. Kerroin Anulle Jarkosta ja erostamme, juhannuksesta ja hullusta, ihanasta rebound-suhteestani. Ja hän kertoi minulle omia kuulumisiaan. Kuten joskus kauan sitten tuntui, että saimme toisistamme voimaa. Olimme niin lähellä toisiamme, että tuntui kuin sielumme olisivat koskettaneet. Sunnuntaina Jari soitti minulle. Sanoin, että - kyllä, kyllä minulle voi soitella. Kyllä, me voimme tavatakin.  Jarkko soitti sunnuntai-iltana. Olin juuri ajamassa pyörällä, joten en edes kuullut puhelimen soivan. Kun huomasin hänen soittaneen, kaikki voima valahti jaloistani. Myöhemmin omassa huoneessani istuin jalat pöydällä ja pidin puhelinta tärisevissä käsissäni. Kesti kauan kerätä rohkeutta soittaa. Lopulta soitin lyhyesti ja sanoin vai

Oliko se kostoa, yksinäisyyttä, himoa vai mitä se oli? Nojauduimme toisiimme - eilinen oli mennyt, huominen ei ollut vielä. Kaikki oli jotenkin hullua. Kaksi muukalaista tarrautumassa toisiinsa valkoisessa yössä. Kello oli jo yksi. Törmäsimme Tiinaan ja kundiin, joka ilmoitti nimekseen Kake. Sanna oli kuulemma lähtenyt Veikon kanssa bileisiin. Tiinalla oli auto, ja lähdimme nelistään ajelemaan ympäriinsä vailla päämäärää. Jari kietoi kätensä ympärilleni takapenkillä, ja hänen suudelmansa polttivat minua kuin tuli. Lopulta ajoimme kaupunkiin ja meille, jossa ei ollut ketään kotona. Näytin Jarille taloa. Olimme juuri veljen huoneessa, kun kuulimme ulko-oven kolahtavan Tiinan ja Kaken poistuessa. Katsoimme toisiamme hengästyneesti hymyillen, ja Jari kumartui suutelemaan huuliani. Samalla hän työnsi minut edellään vanhempieni huoneeseen. Hän oli päälläni ja hänen kätensä nostivat hamettani. Sitten hän vetäytyi kauemmas ja sanoi: "Mulla ei kyllä oo mitään kumia mukana enkä

Menimme Sannan ja Tiinan kanssa paikalliselle kesälavalle. Siellä oli paljon serkkujeni tuttavia, ja kiertelimme ympäriinsä jutellen ihmisten kanssa. Sannan rippileirirakkaus oli soittamassa, ja seurailimme häntä. Yksi poika kiinnitti minun huomioni, sellainen viileän tyylikäs, vaalea nuorimies. Siellä pikkupaikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja pian saimmekin kuulla Anssin tyttöystävän siskolta, että kyseinen poika oli kesämökkiläisiä ja oli ihastunut Sannaan.  Mikä pettymys. Sanna ei innostunut ajatuksesta yhtään, koska hänellä oli silmiä vain Veikolle. Poika hymyili välillä valloittavasti Sannalle, joka vastasi ylimielisillä mulkaisuilla. Ihailen Sannan itseriittoisuutta, hänellä kun ei ole minkäänlaista miellyttämisen pakkoa. Joskus ennen puoltayötä linnoittauduimme soittajien takahuoneen oven eteen odottamaan Veikkoa. Sannan ihailija tunkeutui väkijoukon halki määrätietoisesti luoksemme, ja sanoi minulle: ”Lähetsä tanssimaan?”  Siis minulle. Sanna ja minä vaihdoimme

Jostain kumman syystä kuvittelin, että olisi aika itsestäänselvää ja luontevaa viettää juhannusta poikaystäväni kanssa. Niinpä kysyin Jarkolta, että mitä tekisimme juhannuksena. Hän ilmoitti ykskantaan aikovansa lähteä Toiseen kaupunkiin. Olin hetken hiljaa ja sulattelin uutista. Sitten ehdotin, että voisin tulla mukaan. Jarkko  kieltäytyi . Siirsin puhelimen korvalta kasvojeni eteen ja tuijotin sitä epäuskoisesti. Sormeni lähestyi punaisen luurin kuvaketta kuin hidastetussa filmissä - naps - ja katkaisin puhelun. Se oli vihaa. Vihaa. Ei surua, ei hylkäämisen pelkoa, ei edes ikävää. Puhdasta vihaa. Tämä äkillinen, kiihkeä tunne oli kuin roihu, valaistus. Lopultakin katson tosiasioita silmiin. Ei meille ole enää mitään toivoa. Minä soitin samantien Sannalle, ja sovimme juhannukseksi menot. Tehköön Jarkko mitä ikinä haluaa - juhannuksena ja koko loppuelämänsä.

Olen aloittanut tällä viikolla kesätyöt. Toimistosiivousta. Työparini on samanikäinen Hanna, joka on eläväinen ja puhelias, hauska tapaus. Työaikamme on iltapäivällä. Meillä on vain kaksi tuntia, ja siinä ajassa pitää ehtiä kerätä roskat, pyyhkiä pöytäpinnat, mopata, tyhjentää roskikset ja siistiä vessat. Joten yritämme jutustelusta huolimatta olla tehokkaita ja nopeita, mutta se kaksi tuntia on silti ylittynyt joka päivä. Osa toimiston työntekijöistä on varmaan lomalla, koska siellä on aika hiljaista. Muutama ihminen siellä täällä istuu työpöytänsä ääressä. Jotkut heistä ovat niin keskittyneitä töihinsä, etteivät meitä huomaakaan. Näkymättömät kätemme vain vilahtavat äänettömästi ja kas - heidän paperikorinsa ovat salaperäisesti tyhjentyneet. Toiset taas pysähtyvät rupattelemaan herttaisesti, kysyvät nimeä ja missä opiskelemme. Keittiössä yhdellä sivupöydällä on sellaisia lasten värikkäitä magneettikirjaimia, jotka joku on järjestellyt sanoiksi tai pieniksi humoristisiksi lau

Lauantai-iltana ajoin pyörällä satamaan. Tapasin Anun ja Raisan Kasinonpuistosta ja liityin seuraan. Istuimme kirkkaassa, mutta kylmässä ilta-auringossa puistonpenkillä, katselimme ihmisiä ja juttelimme niitä näitä. Kunnes Raisan sitten piti lähteä kotiin. Minua taas ei huvittanut yhtään ajatus kotiinmenosta. Kun Anu katsahti minuun veikeästi toista kulmaansa kohottaen ja kysäisi: "Kokeillaanko, että päästäiskö sisään ravintolaan?", olin heti mukana. Arvelimme, että pääsisimme sisään parhaiten miesseurassa. Niinpä lyöttäydyimme juttusille kahden varusmiehen kanssa yökerhon jonossa. Meiltä kysyttiin kuitenkin papereita, ja olimme jo olkia kohautellen ottamassa paria askelta pois päin. Silloin portsari viittoikin meidät vaivihkaa ja kiireenvilkkaa sisään. Oli niin hauskaa, niin ihanaa! Olin autuaallisesti huumaantunut diskovaloista, musiikista, bassosta jonka rytmi löi läpi koko kehoni. Ihmiset tanssivat vellovana, hymyilevänä massana, heiluttivat käsiään, hyppivät

Äiti ja isä alkoivat tänään tapella heti aamusta. Kotielämä on viime aikoina ollut tätä: riitelyä, ahdistusta ja avutonta loukkuunjäämisen tunnetta. Omaa elämää ei voi hallita eikä pakoonpääsyä ole. Minä en voi tehdä muuta kuin sulkea huoneeni oven ja kääntää musiikin hiukan kovemmalle. Kunnes sekään ei enää auta ja on pakko kuunnella. Aina samat riidanaiheet, samat katkerat sanat: isän alkoholinkäytöstä, rahasta. Lopulta päätin lähteä ulos. Otin pyöräni ja ajoin toiselle puolelle kaupunkia hautausmaalle. Istuin Ukin haudalle ja annoin itkun tulla. Itkin vahvaa, turvallista  Ukkia ,  jota minulla on ikävä. Itkin rikkinäisiä vanhempiani. Itkin itseäni ja omia pelkojani yksinjäämisestä. Hyvä ja luonnollinen paikka itkeä - hautausmaa. Ohitseni käveli romaniperhe, joka hidasti kohdallani kulkuaan, ja perheen isä kysyi minulta myötätuntoisella, pehmeällä äänellä: "Onks hää tei isä?" "Isoisä, vastasin hiljaa ja mietin, että olen minäkin varsinainen draamakuningatar.

Riitelin taas Jarkon kanssa. Tai riitelin ja riitelin - istuimme Armadalla ja leikimme mykkäkoulua. Myöhemmin puhelimessa pudottelimme toisillemme kylmiä, myrkkyä tihkuvia sanoja. Olin sekaisin surusta, harmista, pelosta. En tiedä - tuntui kuin olisin harhaillut viidakossa hämmentyneenä, räpiköivänä. Minulla ei ollut sanoja, mutta olin pakahtua tunteisiini. Levitin vesivärini lattialle ja aloin maalata. Maalasin polttavan auringon, vihreän sademetsän ja aukion, jonka keskellä kyyristeli sininen käärme sinistä verta vuotaen. Ja jotenkin siinä piirtäessä rauhoituin. Jossain välissä ovikello soi, ja veli meni avaamaan. Jarkko tuli huoneeseeni, istui sohvalle ja katsoi, kun maalasin. Istuimme hiljaa, sanaakaan sanomatta. Tunnin? Kaksi? Istuimme sohvalla vierekkäin kymmenet hätääntyneet ajatukset välissämme. Väsyneinä. Vihaavina. Rakastavina. Lopulta hän sanoi: "Ollaankohan myö oltu liian kauan yhdessä?" Minä kavahdin taaksepäin, yhä häntä katsoen. Ajattelin, että täm

Blogillani on tänään syntymäpäivä. Julkaisin ensimmäisen postauksen tasan yksi vuosi sitten. Vuosi sitten oli peruskoulun päättäjäiset. Olin surullinen ja haikea, koska luulin, etten ikinä enää näkisi Tuomasta. Mutta ei elämä siihen päättynytkään. Se jatkui. Viime kesästä tuli huikea, vauhdikas. Syksyllä menin lukioon. Menetin ja sain ystäviä. Rakastuin. Tänään olen tyytyväinen sekä itseeni että maailmaan. Vähäsen kyllä väsynyt, koska viime viikkoina oli niin paljon kokeita ja rästitöitä. Mutta nyt on kesäloman ensimmäinen päivä. Saan olla vapaa menemään ja tulemaan. Ensimmäiseksi aion lainata paksuja kirjoja ja lukea niitä ulkona. Aion tehdä kävelyretkiä metsässä ja käydä kaupungilla ostoksilla ja vain katselemassa ihmisiä. Olen saanut kesäduuniakin - toimistosiivousta. Toivon, että ensi kesästä tulee ihana. Yhtä ihana kuin viime kesästä.

Eilen oli lakkiaiset. Jarkko sai valkolakin päähänsä ja lauloimme Gaudeamus Igitur. Siinä hetkessä oli juhlallista ylevyyden tuntua. Meidän tutut abimme olivat nyt ylioppilaita, melkein aikuisia. Pyöräilimme kauniissa auringonpaisteessa suoraan koululta Annan kanssa onnittelemaan Satua ja myös Leenaa. Leena juhli Satun luona, ja hänellä on myöhemmin omat juhlat äitinsä luona Helsingissä. Meillä oli oikein hauskaa. Molemmat ylioppilaat ehtivät viettää meidän kanssamme aikaa, koska Satun luona ei vielä niin aikaisin päivällä ollut paljon vieraita. Iltapäivällä menimme perheen kanssa Jarkon juhlien kautta serkkuni luo. Oli jännittävää mennä Jarkolle, vaikka se on tuttu paikka. Käytännössä koko suku on Savosta, joten en ollut tavannut ketään aiemmin. Siellä olivat Jarkon  isovanhemmat molemmalta puolelta, tätejä ja setiä, jotka olivat ilmeisesti uteliaina odottaneet, että millainen miniäkokelas paikalle saapuu. En tietysti pärjää kovin hyvin sellaisissa tilanteissa, ujo kun olen. Mu

1950 - 1970-luvun koulubileemme onnistuivat aivan mahtavasti. Kaikki olivat nähneet tosi paljon vaivaa pukujen ja kampausten kanssa. Aika moni oli valinnut elegantteja ja naisellisia 1950-luvun tyllihameita ja kellohelmoja. Mutta ilahduttavan useat uskalsivat irrottella boheemeina hippeinä. Pojilla oli liituraitaa ja tummia pukuja. Pieni draama syntyi, kun suosittujen abi-poikien posse ilmaantui paikalle. He kulkivat juhlivan joukkomme läpi viileästi ja hieman alentuvan näköisinä. ("too cool for you party"). Kaksi ekan vuosikurssin tyttöä ovat kilpailleet melko verisesti yhdestä näistä pojista. Molemmat tytöt ovat siitä taiteellisten, sanavalmiiden tyttöjen porukasta - ja ryhmän konsensus on rakoillut pahasti tämän kissatappelun vuoksi. Anu oli sinä iltana ihan vauhdissa ja höyrysi nauruun tikahtumaisillaan, että: "Katso nyt kun nuo pojat seisoo tuolla tylsistyneinä kädet taskussa. Nyt mennään hakemaan niitä tanssimaan." Sitten hän kiskoi minut mukaansa ja me

Näin tänään Tuomaksen. Olin kirjastossa. Kiipesin yläkertaan ja näin sivusilmällä psykolgian hyllyn edessä pitkän, farkkutakkisen pojan selin. Olin kävelemässä ohi, kun poika kääntyi. Se oli  Tuomas . Hänen silmissään välähti, kun hän tunnisti minut. Katseemme lukkiutuivat toisiinsa pieneksi, kipeäksi ikuisuudeksi. Hetkeksi koko maailma pysähtyi, itse aikakin pysähtyi. Kuulin omat sydämenlyöntini korvissani kuin huumaavana pauhuna. Sitten kokosin itseni, menin hänen luokseen, hymyilin ja tervehdin. Tuomas. Puhelimme kuluneesta vuodesta, ensi kesän suunnitelmista, tuttujen kuulumisista. Näytin varmaan normaalilta, tavalliselta tyyneltä itseltäni. Saan aina kuulla, miten rauhallinen ja viileä aina olen. Ja varmaan ulkoisesti olenkin. Sisäisesti tunsin henkeäsalpaavaa riemua, jännitystä ja itseinhoa. Käteni vapisivat, polveni olivat heikot, sydämeni hakkasi. Miten helvetissä se poika voi vaikuttaa minuun sillä tavalla? Edelleen ja yhä vielä? Olen tuntenut hänet neljä vuot

Lähdin perjantaina kaupungille hetken mielijohteesta koulun jälkeen. Minulla ei ollut edes rahaakaan mukana. Aurinko puki kaupungin uudeksi. Kesäkatu meni veriin, sai askeleet keinumaan ja hymyn huulille. Jäätelökioskit olivat auki. Ihmiset näyttivät raikkailta kevätvaatteissaan. Aurinkolasipäiset nuoret miehet. Minihameet ja pikkukengät. Oleksilla punainen pakettiauto tööttäsi perääni. Se oli Jarkko, joka on kesätöissä ja oli kaupungilla asioilla. Kipusin kyytiin ja ajelimme vähän aikaa ympäri kaupunkia ja puhelimme iloisesti joutavia. Hän jätti minut kirjastolle ja lupasi soittaa illalla. Hän soittikin, mutta meni kuitenkin illaksi Jyrille. Minä kävin pyöräilemässä ja luin Katri Valaa. Jos hän aikoo jättää minut, niin jättäisi sitten jo. Pelkään yksinäisyyttä ja aukkoa, jonka hän elämääni jättäisi. Mutta nyt minusta tuntuu kuin eläisin jossain määrittelemättömässä välitilassa. Minusta tuntuu, että olemme menneet taakse päin suhteessamme. Käymme treffeillä. Mutta olemmeko

Olemme kurssikavereiden kanssa suunnitelleet parin viikon päähän 50-70 -luvun koulubileitä. Meillä oli yhteinen liikuntatunti poikien kanssa, ja opettelimme tanssimaan rockia ja jiveä. Se oli niin hauskaa, että ajatus taisi lähteä siitä liikkeelle. Saimme kinuttua luvan pitää bileet koulun salissa, Juha V. on lupautunut DJ:ksi. Välitunnit ovat viime päivinä kuluneet onnellisen kevytmielisessä pukujen ja kampausten suunnittelussa. Ajattelimme nimittäin heittäytyä pukeutumisleikkiin täysillä ja pukeutua asuihin sekä koulupäiväksi että illaksi. Kävin tänään Mummolla siivoamassa ja samalla sain sukeltaa hänen vaatekaappiinsa. Hän on aina pukeutunut kauniisti, näyttävasti, värikkäästi ja naisellisesti. Suurimpia lapsuudenhuvejani oli Mummon vaatteiden sovitteleminen. Huvi oli molemminpuolista, sillä Mummosta on silminnähden ihanaa esitellä vaatteitaan - myös tänään. Päädyin viimein lainaamaan iltamekokseni taivaansinistä, paljettikoristeista luomusta, jota Mummo on pitänyt häissä 60-lu

En luotasi ole tullut enkä luoksesi aio. Käsin rauennein yksin seison, huulin auennein, silmin paljain. Minä tyydyn seisomaan vaiti ja luovutan taistelutta - yhä rakastan sinua, mutta minä päästän sinut pois.

Lauantai-iltana puoli kahdeksan ovikello soi. Sydämeni hypähti, mutta nuhtelin sitä tiukasti: "Ei siellä ole Jarkko, ei voi olla." Mutta oli kuitenkin. Olin suunnitellut kohtaamista, olin päättänyt olla katkeran ivallinen. Mutta kun näin hänet, en pystynytkään. Hän seisoi pitkänä ja hekumallisen hyvännäköisenä meidän eteisessä, hymyillen pientä vinoa hymyä. "Mä tulin tuomaan tei Antille Vianorin lippiksen", hän sanoi, "lähetkö ajelulle?" Ajoimme parkkiin rantaan. Saimaa lainehti sydäntäsärkevän sinisenä ja iltataivas hehkui keväisen auringonlaskun vaaleanpunaista. Päivän suloinen lämpö alkoi väistyä illan viileyden tieltä. Sovimme.  Hän kumartui lähemmäs. Aika venyi ja hidastui; jokainen sekunti tuntui kestävän tunnin, pienen ikuisuuden. Hänen kasvonsa lähellä omiani. Hänen vihreät silmänsä ja niiden katse. Omani, jotka hieman kyyneltyivät. Hänen hengityksensä kasvoillani, hänen tuoksunsa - piparminttua ja partavettä. Hänen suunsa - niin lähel