Enkelin halaus

Olen palannut ruotuun ja kouluun ja kurinalaisuuteen. Olen näyttänyt koulussa reipasta naamaa, nauranut muitten mukana ja ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tästä huolimatta joku näki lävitseni. Eilen koulupäivän loputtua Aino tuli luokseni, otti minua käsivarresta kiinni ja sanoi: "Kivaa, että sie oot taas koulussa. Olikse pahaa?" "Ei, ei. Emmie ollu kipee, kunhan pinnasin", minä vastasin huolettomasti hymyillen. Aino ei hymyillyt takaisin, katsoi vain minua vakavasti ja lempeästi silmiin ja toisti hiljaisella äänellä: "Eiku - olikse pahaa?".  Katsoin maahan ja takaisin häneen. "Oli se. Oli se aika pahaa", sanoin äänellä, joka sortui hieman. "Saaks mie halata siuta?" Aino sanoi, kietaisi muitta mutkitta kätensä ympärilleni ja siirsi minuun häivähdyksen omaa valoisuuttaan.

Maailmassa on hyviä ihmisiä, enkeleitä maan päällä.

Kotiviiniä mummolassa

Tiistaiaamuna pääsin jo koulunkäytävään asti. Opettaja asteli määrätietoisesti kirjat kainalossa luokkahuoneeseen, ja luokkakaverini parveilivat rupatellen sisään hänen perässään. Astuin vaivihkaa yhden askelen taaksepäin. Käännyin ympäri ja livahdin muina miehinä ulos.

En viitsinyt mennä kotiin. Isä käy ruokatunnilla kotona syömässä, ja hän oli sentään itse tuonut minut kouluun. Kävelin Mummolle. Koko juttu olisi ollut iso vitsi, ellen olisi ollut niin tosissani. Itkin ja nikottelin jotain sekavaa Jarkon muuttamisesta. Mummo istutti minut keittiöön ja tarjosi konjakkia ja elämänviisauksiaan. Ne neuvot olivat niin hyväätarkoittavia, mutta samalla niin hupsuja, että lopulta minua alkoi hihityttää hysteerisesti.

Uskomatonta kyllä päivä eteni vielä absurdimpaan suuntaan. Mummon sisko ilmaantui visiitille mukanaan kassillinen tyhjiä pulloja. Kävi ilmi, että mummoilla oli ollut kotiviini pihisemässä ja tänään sattui olemaan pullotuspäivä. Hääräilin sitten eläkeläisten kanssa ja pullotin kotiviiniä. En tiedä, kuinka siinä niin tulikaan käyneeksi, mutta siihen mennessä kun olin päässyt kotiin, olin jo suhteellisen iloisella tuulella. Menin Veljen huoneeseen, ja nauroin kaikelle, mitä hän sanoi - eikä nauruni enää ollut niin hysteeristäkään. Nukahdin kuudelta, heräsin juuri äsken ja kesti hetken tajuta, oliko aamu vai ilta.

On ilta. Ja minä olen saanut takaisin kuulun mielentyyneyteni. Mitä tapahtuu, tapahtuu. Minä selviän.

Pakenin totuutta ja piilotin yöpaitani

Yöpaitani tuoksui Jarkolta vielä sunnuntai-iltana, ja näin hänestä unta. Jotain kipeää ja suloista unta, joka ei aamullakaan heti kokonaan hälvennyt. Liikuin aamuaskareiden läpi rutiininomaisesti, unenlämpöisenä, poissaolevana. Vasta kun olisi pitänyt alkaa pukea ulkovaatteita päälle, jotenkin säpsähdin hereille kuin sisäisen hälytyskellon säikäyttämänä. Minua odotti  kylmänharmaa, vettävihmova maanantaiaamu ja koulupäivä oppitunteineen, koulukavereitten huoleton hulina. Koko ympäröivä maailma vain aikoi jatkaa tavallista arkea, välittämättä lainkaan siitä, että minun poikaystäväni muuttaa monen sadan kilometrin päähän.

Soitin Anulle ja sanoin, etten tule tänään kouluun. Menin takaisin nukkumaan, nukuin koko päivän ja kieltäydyin ajattelemasta Jarkkoa. Piilotin jopa sen yöpaitanikin pois näkyviltä.

Teeskentelyä, valehtelemista ja totuuden pakenemista - tiedän kyllä. Eikä siitä edes ollut apua: minulla ei ole nyt yhtään parempi olo, ei yhtään enempää vastauksia, enkä näe mitään valoa, mitään tietä. Olen tyhjä ja hämilläni ja sekaisin. Missä olen? Minne menen? Jos edes vihaisin Jarkkoa tai olisin häneen kyllästynyt. Sitten keksisin jotain ja selviytyisin. Mutta on kuin kohtalon ivaa, että olen rakastunut häneen uudelleen.

Jarkko muuttaa

Jarkko muuttaa Toiseen Kaupunkiin .

Istun omassa huoneessani sohvallani ja yritän tajuta. Käteni vapisevat hieman, mutta olen kyyneleetön ja turta.

Muutto tulee tapahtumaan heti joulun jälkeen. Heillä on siellä jo asunto, kolmio kerrostalossa. Omakotitalo täältä on myyty. Omakotitalo - jossa kesällä teimme pizzaa ja saunoimme ja jonka pihalla on kaunein, hehkuvimmanpunaisin tulppaanipenkki ikinä - on myyty. Jarko huone on myyty. Jarkon huoneessa olemme nauraneet ja itkeneet, riidelleet ja sopineet, rakastelleet ja nukkuneet sylikkäin. Noin vuosi sitten, yhtenä lempeän lumisena talviyönä, menetimme molemmat neitsyytemme siinä huoneessa - Jarkon huoneessa, joka on myyty.

Yritän tajuta, mitä tämä tarkoittaa minulle, meille. Näinkö ensirakkaus päättyy? Olosuhteisiin, asioihin joihin en minä eikä Jarkko voi edes vaikuttaa?

Lukkosulaa, tanssitreenit ja pettynyt opettaja

Viime viikot ovat menneet todella ruusuisesti. Meillä oli koulukuvaus, jossa kunnostauduin jähmettyneellä tekohymyllä ja tummilla silmänalusilla (viikonloppuisin unet ovat jääneet vähiin sattuneesta syystä). Lyhyt, luminen pakkasjakso tässä välillä piristi mieltä, mutta aiheutti ongelmia elämäntapapyöräilylleni. Yhtenä aamuna pyöräni ei lähtenyt käyntiin, vaikka kokeilin jäiseen lukkoon vuorotellen tulitikkuja, sytkäriä ja lukkosulaa. Toisen koulupäivän iltana pyöränavain katkesi napsahtaen, kun yritin kääntää sitä jäätyneessä lukossa, ja jouduin ruuhkabussin armoille.

Mediassa on keskusteltu Wilma-viesteistä. Meidän koulussa on ainakin yksi opettaja, joka antaa suoraa palautetta. Rakas entinen saksanopettajamme oli tässä päivänä eräänä sijaisenamme historian tunnilla. Jouduimme katsomaan puisevaa, ruotsinkielistä videota Engelistä. Koulupäivän onnellisesti päätyttyä I. etsi Anun ja minut käsiinsä ja ilmoitti olevansa PETTYNYT meihin. Emme siis todellakaan olleet jutelleet tunnilla tai mitenkään olleet häiriöksi. Ilmeisesti purkaus johtui siitä, ettemme vain olleet ymmärtäneet näyttää tarpeeksi kiinnostuneilta ja innostuneilta Engelin ihmeellisestä elämästä.

Meillä on ollut parit vanhojentanssiharjoitukset, jotka ovat olleet enimmäkseen kaoottisia. Parini Marko soittaa rumpuja, joten  hänellä on loistava rytmitaju. Olemmekin onnistuneet tanssissa tähän asti kohtalaisen hyvin. Minulla ei ole vielä pukua, mikä on varmaan aika pöyristyttävää siihen nähden, että joillakin tytöillä on ollut kampaajatkin varattuna jo puolisen vuotta. Äiti on luvannut ommella puvun. Olen piirtänyt tusinan verran luonnoksia, jotka äiti on systemaattisesti hylännyt liian monimutkaisina.

Johanna kertoi nähneensä viime vuoden vanhojenpäivästä videon, jossa oli näkynyt minun ja Jarkon valssi. Onneksi en silloin huomannut kameroita.

Ananasta aamiaiseksi

Tänään kun tulin jumpasta, huomasin pimeyden keskellä Anun ja Ilen. Sumu pisaroi ja kimalteli Anun mustassa tukassa katulampun valossa kuin tähtipöly. Heillä oli punaiset posket ja kädet toistensa farkkujen takataskuissa, he olivat juuri nauraneet jollekin - kaksi onnellista. Pysähdyin hetkeksi juttelemaan ja lämmittelemään heidän iloisuutensa. Kun lähdin pyöräilemään kotiin, minua vähän itketti ikävästä. Ikävöin Anua ja ikävöin omaa poikaystävääni. Pidämmehän me Jarkon kanssa yhteyttä. Mutta asiat muuttuvat jotenkin tyhjänpäiväisiksi ja hönteiksi puhelimen ruudulla. Koulujuttuja ja pieniä tapauksia, sellaisia mitkä tulisi kasvokkain naureskellen höpöteltyä, ei edes muista tai viitsi kertoilla. Ja ne suuremmat murheeni, kotiasiat, niille ei varsinkaan ole aikaa eikä tilaisuutta. Ja juuri se vie Jarkon niin pahuksen kauaksi luotani, kun en voi kuulla enkä kertoa jokapäiväisiä, arkisia asioita.

Miksi hän ei voi olla täällä. Nyt. Miksi minun pitää leikkiä sanoilla, kun haluaisin leikkiä hänellä. Haluan suudella häntä, kunnes ei ole enää aikaa eikä paikkaa, tuntea sormenpäissäni hänen tukansänkensä karheuden. Haluan nukahtaa kädet hänen ympärillään ja herätä hänen kainalossaan kesäiseen aamuaurinkoon. ( Ja ehkä ananasta aamiaiseksi. )

Kulissit kunnossa - elämä ei

Olen viettänyt useita lauantaipäiviä tänä syksynä kirjaston lukusalissa. Pakon edessä pystyn lukemaan kotona. Mutta esimerkiksi fysiikka on jo liikaa, jos kotona on täysi sota käynnissä. Ja viime aikoina on usein ollut. Äidilläni on uusi työpaikka naapurikunnassa. Toisaalta hän vaikuttaa onnelliselta työstään, jossa hänellä on enemmän vastuuta. Toisaalta pitempi työmatka vie voimia. Isä on viikolla kireä ja ahdistunut ja tulee töistä usein myöhään kotiin.

Viikonloput suoritamme pilkuntarkalla kaavalla: meillä tehdään esimerkiksi suuren luokan viikkosiivous joka perjantai. Joka ikinen perjantai, vaikka olisi maailmanloppu tulossa. Ei kellään kavereistani ole vastaavaa tapaa - heillä siivotaan milloin huvittaa. Lauantaisin kyläillään mummolaan ja illalla tehdään pizzaa ja lämmitetään sauna. Kuulostaa varmaan mukavalta. Voisiko olla ulospäin tavallisemmalta ja perinteisemmältä näyttävää perhettä? Kulissit ovat kunnossa - elämä ei ole. Kaikki pyörii isän juomisen ympärillä, kuin tanssina veitsenterällä. Veli vetäytyy yhä enemmän omaan huoneseensa, pakenee tätä ilmapiiriä ja vanhempiemme riitoja peleihinsä, omaan virtuaaliseen maailmaansa. Äiti vahtii isää, pitää silmällä. Ei se auta - aina on joku uusi piilo pullolle. Lauantai-iltaan mennessä isä on juovuksissa. Minä olen alkanut oppia olemaan tyytyväinen, jos se ei vain johda konfliktiin. Jos kaikki vain yhteisesti teeskentelemme, että ei tässä mitään - jos kaikki vain ovat hiljaa ja selvitään taas yhdestä päivästä ilman huutamista.

Onnenpalasia Frodon ja rakkaani kanssa

Jarkko pääsi lomille vastoin kaikkia odotuksia ja tuli käymään. Emme tehneet oikein mitään - ei tarvinnutkaan tehdä - tulin pehmeän, lämpöisen onnelliseksi hetkestäkin hänen kanssaan. Istuskelimme huoneessani, joimme vahvaa kahvia isoista mukeista ja puhelimme. Jarkko oli luvannut mennä kavereidensa kanssa Ilonaan, joten hyvästelin hänet haikeasti jo seitsemän aikoihin. Päätin viettää samettisenmustan lokakuun lauantai-illan lukemalla Tarua sormusten herrasta violettiin villahuopaani kääriytyneenä.

Yhdentoista jälkeen olin ehtinyt kulkea Frodon kanssa pitkän tien Viimapäälle, kun havahduin koputukseen. Jarkko seisoi ulkona ja naputti hiljaa sormenpäillään ikkunani ruutuun. Poikien ilta oli päättynyt ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan, koska T. ei ollut päässyt sisään mihinkään. En ottanut osaa, sillä siinä Jarkko oli, minun luonani. Hän istui sohvallani silmät tuikkien, tuoksuen, säärtäni sivellen. Hänen hiuksensa olivat taas kasvaneet, hänen äänensä oli niin pehmeä ja hellä. Minä makasin hänen kainalossaan ja hengitin häntä syvään.

Harhailevat ajatukseni viime aikoina ovat olleet unta ja harhaa. Jarkko on totta. Hänen hyvät, vahvat kätensä ympärilläni ovat totta. Hänen lämmin suunsa suutani vasten on totta. Kun ikävä repii yksinäistä sydäntäni ja minua itkettää kaipauksesta - nämä ovat oikeita tunteitani, nämä ovat totta.

Venebileet ja kiellettyjä tunteita

H piti bileet perjantaina veneellään. Yritimme kylläkin ensin Anun kanssa päästä yökerhoon. Meiltä kysyttiin paperit, joten se siitä. Päätimme lähteä etsimään H:n venettä pimeästä satamasta. Onneksi törmäsimme melkein heti Esaan ja Jattaan, jotka tunsivat tien. Veneellä olivatkin melkein kaikki. Oli hauskaa ja riehakasta. Saimaa oli lokakuun yössä kiiltävän musta ja hohkasi kylmyyttä. Minua hieman huolestutti, että joku putoaisi veteen. Matikankurssin S. oli myös paikalla ja seurasi liikkeitäni katseellaan traaginen ilme koiranpennunsilmissään. Sanoin Anulle, että on paras lähteä, ennen kuin hän rohkaistuu ja tulee juttelemaan.

Keskustassa Anu huomasi Ilen yökerhon jonossa ja unohti minut samantien. Menin Johannan, Raisan, Miian ja Miran kanssa kebabille. Sen jälkeen vain kiertelimme ympäriinsä ja yritimme pysytellä lämpinä. Oli niin kylmä, että Miiaa siteeratakseni: "tuntui kuin varpaat olisivat jäätyneet yhdeksi möykyksi, jossa on viisi kynttä".

Kyllä minä sitten Tuomaksenkin näin. Ensimmäisellä kerralla hän oli jonkun tytön kanssa. Miksi se sattuisi minuun? Ei sen pitäisi sattua. Sattui nyt kuitenkin - sydämeni läpi kävi äkillinen, jäänkylmä kouristus. Meni hetki, jonka aikana kokosin itseni. Sitten pystyin taas hymyilemään ja puhelemaan tyttöjen kanssa. Toisen kerran Tuomas tuli vastaan yksin, mutta nakkasin niskojani hänen katseelleen ja kävelin ohi. 

Palaan kerta toisensa jälkeen näiden samojen mietteiden äärelle: Ei pitäisi tuntea mitään. Mutta miksi sitten tunnen?

Sähköpostia talvisodasta

Kello on vasta kaksitoista, ja pinnaan erinomaisella omallatunnolla. Käväisin tosin koulussa tekemässä enkunkokeen, minkä jälkeen pyöräilin huimaa vauhtia takaisin nukkumaan. Aikomuksena on käydä iltapäivällä kirjastossa lukemassa matikkaa. Mukamas. Pahin koesuma ja stressi on alkusyksyltä ohi, koska jakso vaihtui lokakuun alussa. Suloinen syysloman alku on jo aivan lähellä.

Kissamme on ulkokissa, oikea öisten katujen kollikuningas. Näiden syysilmojen saavuttua se on retkiensä jäljiltä ollut mullantuoksuinen, takkuinen ja likainen. Eilen päätimme, että se on pakko pestä. Tai äiti päätti, ja toteutus jäi minulle ja iskälle. Olipahan kokemus. Kissi rääkyi ja mourusi. Iskä suihkutti likomäräksi paitsi Kissin myös minut ja itsensä. Kissi puolustautui raapimalla. Jälkeenpäin se piiloutui koko yöksi sukkalaatikkoon hoivaamaan loukattua ylpeyttään.

En ollut kuullut Jarkosta mitään viikkoon. Alkuviikosta aloitin monta kertaa kirjoittamaan whats up -viestiä, ja se jäi aina kesken. Ajattelin, että voisihan hänkin ottaa yhteyttä ja ehtiikö hän näitä edes lukea, välittääkö. Välitänkö minä? Minulla on ikävä häntä. Joka kerran kun yöllä herään, ensimmäinen uninen ajatukseni koskee häntä. Mutta tämä välimatka on niin pitkä ja niin raskas. Olemme menossa kaupungille perjantaina porukalla, ja olen tavannut itseni kuin salaa toivomasta, että näkisin silloin Tuomaksen. Lopulta eilen terästäydyin ja kirjoitin Jarkolle lyhyen, tekopirteän sähköpostin arkipäiväisistä kuulumisistani. Hän vastasi viestillä, jonka oli päivännyt vuodelle 1939. Se oli niin kuin kirje rintamalta kotiin. "Eipä tässä sitten muuta kuin toivotaan, että sota pian loppus ja minäkii piäsisin kotitilan hoitoon", sähköposti loppui.

Minulle jäi tästä hyvä ja levollinen mieli.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Iiris Pääkallo -bileemme - kaikki hienot valmistelumme ja vaivannäkömme - epäonnistuivat melko täydellisesti. Kaikki näytti niin hyvältä: hyytävä alttarimme, reidenpaksuisilla laivaköysillä erotettu tanssilattia, savukone ja huikea bändi. Mutta porukka alkoi ryypätä jo alkuillasta. Valvojana ollut Sakke raivostui, ja hänen raivonsa saavutti eeppiset mittasuhteet. Hän riehui ympäriinsä kuumapäisenä, ruuvasi irti ovenkahvoja ja tutki laukkuja. Ja kun muu ei enää auttanut, hän sytytti valot, kiipesi lavalle ja julisti juhlat päättyneiksi. Tämän jälkeen ei ollut muuta tehtävissä kuin alkaa siivota pois niin suurella työllä tekemiämme koristeluja. 

Lähdin Raisan, Anun ja Sannan kanssa sinä iltana vielä kaupungille. Muutama matikankurssin poika tuli mukaan. Yksi heistä kuvittelee olevansa rakastunut minuun. Ei niin, että hän olisi sanonut tai tehnyt mitään, mutta kyllähän sen vaistoaa tällainenkin introvertti kuin minä. Hän on oikein sellainen reilu, kunnon poika, todella älykäs, ihan söpökin - ja sellaiset kiltit, koiranpennun silmätkin, joiden kaihoisan katseen tunnen selässäni. Mutta voisiko kiltteyteen rakastua? Minä olen aina pikemminkin ihastunut poikiin, joissa on vähän säröä, vähän vaaraa.

Jos bileet eivät vastanneet odotuksia, niin eivät onneksi niiden jälkipyykitkään. Liikkeellä oli sitkeä huhu mustasta listasta, jolla olevat erotettaisiin koulusta. Mutta vielä mitä - koulutyö vain jatkui arkisena, harmaana aherruksena eikä mitään tapahtunut.

Olen itsekin ahertanut kuin lamaannuksen vallassa viime viikot. Eniten haluaisin vain nukkua kaikki univelkani pois, nukkua pitkään aamulla, nukkua suloisia päiväunia kissani kanssa ja ehkä korkeintaan lukea suuria romaaneja koulukirjojen sijasta. Jarkko ei ole tänä viikonloppuna kotona käymässä. Hän oli viimeeksi aika kireä - on se intti vaikeaa, varmasti on. Mutta en jaksaisi aina ymmärtää. Haluan välillä olla itsekäs ja sääliä ainoastaan itseäni.

Iiris Pääkallo tulee bileisiin

Olemme suunnitelleet taas koulubileitä, tällä kertaa kauhu-teemalla. Olen mukana koristelutoimikunnassa, jonka luova kuningasajatus on hyytävä demonialttari. Vuoraamme nurkkauksen mustilla jätesäkeillä. Alttari on mustilla samettiverhoilla peitetty pöytä, jolla palaa suitsukkeita ja kynttilöitä. Anu on lainannut rekvisiitaksi aidonkauhean pääkallon, joka on saanut työnimekseen Iiris. Hannu ja Mira pukeutuvat mustaviittaisiksi papeiksi, ja Anu maskeeraa heille hirviönaamiot. Säädämme vielä verenpunaisia taskulampun valoja kohdistumaan alttarilla lepäävään Iirikseen ja taustalle jotain selkäydintä riipivää taustamusiikkia.

On piristävää olla mukana näissä yhteisissä järjestelyissä. Meidän kakkosluokkalaisten porukkaan kuuluu useita aktiivisia ja innostuneita ihmisiä. Ideat muuttuvat nopeasti suunnitelmiksi ja suunnitelmat sujuvasto toteutukseksi. Ryhmädynamiikka toimii, ja jokaiselle halukkaalle löytyy omat tehtävät.

Bileitä varten on ollut useita suunnittelukokouksia, läksyjä on paljon ja kokeet täyttävät kalenterin. Käyn ylikierroksilla. Eilen olin aamulla niin väsynyt, että matkalla kylpyhuoneeseen silmissäni yhtäkkiä pimeni. Ellen olisi saanut seinästä tukea olisin kaatunut. Taidan tänään priorisoida yöunta ja käydä ajoissa nukkumaan.

Säikähdys elokuvateatterissa

Jarkolla on viikonloppuvapaa, ja olimme eilen elokuvissa. Istuimme jo paikoillamme, minä nojasin hänen olkapäähänsä ja hän piti kättään reiteni päällä. Yhtäkkiä näin Tuomaksen ja Timpan sisään tulvivan väkijoukon seassa. He tähyilivät omia paikkojaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin äkillisestä pelosta, että mitä jos Tuomas huomaa minut Jarkon kanssa. Mitä jos hän pitää minua petturina. Ensisäikähdyksissäni mieleni teki melkein mönkiä penkin alle piiloon. Sen sijaan vajosin tuolissani vähän syvemmälle ja heilautin tukan silmilleni.

Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan huomannut ketään. Tämän sunnuntaipäivän olen sitten sekä hävennyt että ihmetellyt käytöstäni ja potenut syyllisyyttä ristiriitaisista, käsittämättömistä tunteistani. Miksi minusta tuntui, ettei Tuomas olisi saanut nähdä minua poikaystäväni kanssa? Olen seurustellut melkein vuoden, eikä se ole mikään salaisuus.

En ole ollut missään kontaktissa Tuomaaseen sen perjantain jälkeen, kun yllättäen tapasimme kaupungilla ja kuljimme koko yön yhdessä. Me emme silloin puhuneet mitään, mitä en voisi toistaa Jarkolle sanasta sanaan. Tuomas ei kysynyt, voisiko soittaa minulle eikä ehdottanut tapaamista. Mitään ei sovittu, mitään ei luvattu - mitään ei todellakaan tehty. 

Minulla on ihana poikaystävä, jota rakastan. Rakastan Jarkkoa, koska tunnen hänet, koska hän on niin hauska ja fiksu - hän on maan pinnalla, kun minä olen tällainen haihattelija ja tuulentupien rakentelija. Rakastan Jarkkoa, koska sydämeni tekee vieläkin voltin hänen astuessaan huoneeseen. Koska hänen silmiinsä syttyy usein tietty ilkikurinen, haastaava pilke, joka saa polveni heikoiksi. Koska kun hän koskee minuun, unohdan kaiken muun. Koska melkein menetin hänet kertaalleen. 

Eppu, Katri, villahousut ja ikävä

Kello on vähän liikaa. Olen lukenut vähän liikaa Katri Valaa ja kuunnellut aivan liikaa iskän vanhoja Eppu-levyjä.

Mummo tuli käymään tänään nuorimman siskonsa Marjatan ja tämän miehen Åken kanssa. Mummo on tavallisissakin oloissa puhelias ja täynnä energiaa. Siskojen seurassa energia vähintään kaksinkertaistuu. Siskot ovat hyvin samannäköisiä ja samanoloisia: siroja, kauniita ja värikkäitä vielä vanhoilla päivillään. Kaikki siis kilkattivat ja kalkattivat yhtä aikaa toistensa päälle, ja keskustelu rönsyili hevosenlannan lannoitearvosta Marjatan painoon (65 kg) ja Åken neulottuihin, villaisiin välihousuihin. Mummo kysyi ainakin kaksi kertaa, että "montas vuotta siun Niina pitää sitä koulua käyä." Åke vinkkaili minulle silmää, ja Marjatta vaati saada tietää, että "milloinkas niitä Niinan häitä tanssitaan." Tässä vaiheessa Mummo alkoi valssata hyräillen ympäri olohuonetta. Tässä vaiheessa minä suljin silmäni ja yritin ajatella Jarkkoa.

Koulussa muuten Tiina K. sanoi minusta, että "..kun Niina on aina niin tyyni - paitsi silloin kun se poika oli täällä."

Aika pieneen tilaan mahtui minun 24 tuntiani. Aika hyvin selvisin kirjoittamisesta - ei edes tahroja paperilla, joita sateeksi luulet. Vaikka kaiken tämän tekopirteyden takana melkein huudan ääneen ikävästä (Voi Jarkko!).

Vähän Katri Valaa:

Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot

ovat painuneet päivien taa.

Mutta kerran

suutelit hiljaa otsaani

lähtiessäsi luotani

lempeässä lumisateessa.

Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys

niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto

puhkeaa sinisinä iltoina

kuin hilljainen kukka

täynnä särkyvää tuoksua,

ja sydämeni täyttää

vain värisevä hyvyys.

Sotalesken syntiset unet

Jarkko on armeijassa, ja minä olen sotaleski. Se on samalla kertaa sekä kauheaa että jollain tavalla kieltämättä aika herttaista. Jokapäiväinen erossaolo ja ikävöiminen on rankkaa. Mutta toisaalta ikävä on kipeänsuloinen tunne, johon voi heittäytyä melkeinpä nautinnollisesti. Suhteessamme ei ole enää ollenkaan jokapäiväistä arkea, vaan viikonloppuvapailla tapaamisemme ovat yhtä juhlaa ja karnevaalia. Kuka arkea kaipaisikaan? Olen Jarkolle taas kuin ihanaa, kylmää kuningatarjäätelöä kuumalla enkelikastikkeella. Toki tiedän, että se johtuu siitä, että hän on kaiket päivät miesten seurassa - mutta viis veisaan siitä. Rakastan sitä, miten hän haluaa minua. Ja minä häntä - voi Luoja miten haluankin.

Olin Jarkon perheen kanssa katsomassa hänen sotilasvalaansa pari viikkoa sitten. Olin ihan otettu, että pääsin mukaan, ihan kuin perheen jäsenenä. Marssit, tungos tienvierillä, tupien tarkasti pedatut punkat, hernekeitto, pojat miesten univormuissa. Itse vala - vakava ja pelottava. Oli se outo maailma se armeija - vanhanaikainen ja kunniallinen. Ravistauduimme juhlavasta tunnelmasta Jarkon Pikkusiskon kanssa pelleilemällä keskenämme, ja meillä olikin käsittämättömän hauskaa koko päivän. Naistenvessassa jouduimme lopulta hervottoman naurukohtauksen valtaan, sellaisen ettei nauramista pysty lopettamaan vaikka päällään seisoisi ja kyyneleet valuisivat silmistä. On kivaa, että olemme siskon kanssa niin samalla aaltopituudella.

Sotaleski käy nyt nukkumaan ja näkee syntisiä unia rakkaastaan...

Kohtaaminen tähtien alla

Perjantai-iltana lähdin Ailan kanssa kaupungille. Kuuma, päihdyttävän auringonhehkuinen ilta, joka vaihtui nopeasti viiltävän viileäksi yöksi. Kiertelimme rutiininomaisesti ympäriinsä, monta, monta kierrosta - kunnes noin miljoonannella kierroksella törmäsin Tuomakseen.

Pysähdyin hänen eteensä. Hän oli vähän humalassa ja hymyili huolettoman iloisesti, kädet syvällä kauhtuneensinisen farkkutakin taskuissa. Tällä kertaa ei ollut häivettäkään siitä kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta, joka leijui ympärillämme kun kohtasimme yhtä yllättäen edellisen kerran. Aloimme muitta mutkitta jutella ja jatkoimme kiertämistä yhdessä. Tapasimme monia entisiä yläkoulun aikaisia tuttuja ja pysähdyimme juttelemaan kaikkien kanssa. Timpankin - yhden Tuomaan parhaista ystävistä ja minun kaverini jo alakoulun ajoilta. Timpan kanssa me vähän niin kuin imitoimme seurusteluakin noin yksitoistavuotiaina, norkoilimme huoltoasemalla, leikimme lumisotaa koulun pihalla ja meille kotiin tullessaan Timppa ajeli pikkuveljeni radio-ohjattavalla autolla. Timppa sanoi Tuomakselle: "Hei onks tässä nyt siun pretty woman?" Ja Tuomas tönäisi häntä vähän hämillään ja nauraen: "No, joo!" Minä olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta hymyilin salaa.

Wow mikä yö! Minä puhuin puhumistani ja tähdet valuttivat yllemme kirkasta, valkeaa valoa kaukaisista galakseista. Tuomas puhui vähemmän, mutta katsoi minua hymyillen ja silti niin vakavasti, silmissään kiistaton intohimo. Hän ei ole lakannut rakastamasta. Olenko minä? En, en ole. Ehkä Tuomas on unta ja ehkä hän on haavetta, mutta en voi kieltää rakkauttani, joka on ollut osa minua melkein lapsesta saakka.

Syksyn tuoksu keskellä intiaanikesää

Hehkeä heinäkuu on vaihtunut kuin varkain samettisen lempeään elokuuhun. Aamuisin kun lähden kouluun, ilmassa leijuu sumua ja kastetta, syksyn kirpeää tuoksua. Kotipihan pihlajaan on ilmestynyt punaisia marjoja. Äiti höyrystää herukkamehua keittiössä, ja täyteläisen makea, marjainen tuoksu hiipii myös minun huoneeseeni, jossa istun vielä uudenkarheiden koulukirjojeni ja lukujärjestysteni kanssa. Tänä iltana haluan hetkeksi palata muistelemaan kesää...

Kesäkuun lopussa Jarkon vanhemmat ja sisko lähtivät kesälomalle, ja minä suorastaan asustelin Jarkon kanssa kahdestaan heidän autioksi jääneessä talossaan. Kävimme konserteissa ja festareilla, teimme ruokaa, menimme yhdessä suihkuun ja nukuimme vierekkäin. Yhtenä aamuna Jarkko ajoi hiuksensa siiliksi ja seuraavana suuteli minua hyvästiksi lähtiessään varusmiespalvelukseen.

Ihan loppukesällä oli pari ankeaa, yksinäistä viikkoa. Anu oli isovanhempiensa luona Kokkolassa. Työkaverini Hanna lopetti duunit, koska hän lähti vaihto-oppilaaksi Kanadaan. Kun kesätyöni toimistosiivoojana päättyi, lupasin ottaa tilalle iltasiivousta ruokakaupassa. Täytin seitsemäntoista ja vietin syntymäpäivääni pesemällä veristä jauhelihamyllyä autiossa kaupassa. Sanna ja Tiina veivät minut kyllä sitten juhlimaan seuraavana viikonloppuna.

Nyt kesäloma on ohi, ja koulua on ollut jo melkein kaksi viikkoa. Kursseillamme on uusia tyttöjä, jotka ovat viime vuonna viettäneet vaihto-oppilasvuotta Israelissa, Yhdysvalloissa ja Uudessa Seelannissa. Viime vuoden koulukavereista taas muutama opiskelee tänä vuonna toisissa maissa. Koulu vie paljon aikaa, mutta käyn ahkerasti ryhmäliikuntatunneilla ja lenkkeilen. Nautin näistä intiaanikesän lämpimistä päivistä. Olen onnellisen tohkeissani ja innoissani tästä syksystä, uusista aluista, uusista tuulista.

Knocked up?

Viime viikolla menimme Anun kanssa Helsinkiin tapaamaan Tiinaa. Tiinan uuteen perheeseen kuuluu hänen äitinsä mies ja tämän poika, joka on saman ikäinen kuin me. Myös Leena oli kotosalla.

Mummo soitti juuri ennen lähtöämme kertoakseen paistaneensa valtavat määrät karjalanpiirakoita. Voisi ajatella, ettei niihin voi kyllästyä, mutta meidän perheessä näin on päässyt käymään. Meillä on pakastinkin täynnä piirakoita. Sain sitten kuningasajatuksen viedä tuoreita karjalanpiirakoita tuliaisiksi Helsinkiin, ja ne tekivätkin hyvin kauppansa. Tiinan perheen mielestä oikea piirakoita leipova karjalaismummo taisi olla jotenkin eksoottinenkin. Kävimme tyttöjen kanssa kaupungilla ja Linnanmäellä, juttelimme ja nauroimme myöhään yöhön.

Kaiken sen ilonpidon ja naurun takana olin kauhuissani. Kuukautiseni olivat myöhässä, mitä ei ikinä tapahdu. Olen tavallisesti tarkka kuin kello. Laskin päiviä ja öitä, ja päädyin siihen juhannukseen. Olin kauhunsekaisen varma että jos olen raskaana, niin olen raskaana juhannusheilalle. Ajattelin aborttia ja ajattelin itseäni teini-ikäisenä yksinhuoltajana, unelmiani ja tulevaisuudensuunnitelmiani. Ajattelin, mitä isä ja äiti sanoisivat. Hirveintä oli ajatella Jarkkoa. En ole kertonut hänelle juhannuksen tapahtumista mitään. Enkä kerrokaan, koska rakastan kai häntä yhä. Toisaalta - öisin, kun mietin unettomana ja peloissani, saatoin nähdä mielessäni pienen vaaleakiharaisen lapsen, jonka silmät nauroivat minulle. Tappaako hänet, kaapia hänet kohdustani?

En nyt kuitenkaan ole raskaana. Olin vain myöhässä. En tiedä, mitä olisin tehnyt, ja onneksi ei tarvitse tietää. Helpotukseni suuruutta ei voi kuvailla. Olen taas vapaa suunnitelemaan tulevaisuutta, joka voi olla missä vain, mitä vain. Vapaa unelmoimaan. Vapaa tekemään virheitäkin, mutta jatkossa vähäsen vastuuntuntoisemmin.

Kuumat, kuumeiset päivät

Olen nauttinut kesän harvoista kuumista, kuumeisista päivistä. Olen käynyt Tiinan kanssa tanssimassa ja Anun kanssa uimarannalla. Helle vie kaupungin mukanaan kuin eri rytmiin, rentoon ja eteläiseen. Kuuma hiekka, polttava asfaltti, vieraiden nuorten puheensorina, raukeat hymyt, lämpimässä tuulessa heiluvat kesämekon helmat.

Me tapasimme lopulta myös Jarkon kanssa, enkä muista mitä puhuimme. Emme ainakaan mistään tärkeästä. Ei ollut mitään suurta keskustelua suhteestamme tai tulevaisuudesta. Pikemminkin vain tunnustelimme tilannetta, toisiamme, yhdessä olemista. Olin enemmän tai vähemmän sekaisin siitä, mitä halusin. Ja muistin aivan liian selvästi juhannuksen.

Viime viikolla Jarkolla oli syntymäpäivä, ja hän pyysi minua käymään. Ajoin pyörällä kaupungin halki kaatosateessa ja ilmestyin hänen ovensa taakse läpimärkänä ja vettä valuen. Jarkko hymyili, pyyhki märät hiukset kasvoiltani ja vei minut suoraan omaan huoneeseensa. Sinä yönä vain makasimme hiljaa toisiamme katsoen. Yö oli valkoinen. Silmissä kimalsi, ja hymy kumpusi sydämestä. Emme edes rakastelleet emmekä nukkuneet. Makasimme ja hymyilimme ja kimalsimme hiljaisina rakkaudesta.

Olen solahtanut takaisin yhteen Jarkon kanssa. En tiedä, muuttuiko mikään. Sydän tuntuu aralta ja ujolta ja kuiskaa: "Rakkautta." Jokin minussa sanoo vakavalla äänellä: "Itsenäisyyttä."

Valintojen edessä

Olen ajanut pyörällä pitkin Taipalsaarta ja ajatellut Jarkkoa. Oli ne kauniit päivät, kun silmät kimalsivat rakkaudesta - oli naurua ja onnea. Miten jännittävää oli tavata hänet, miten sydämeni hypähti joka kerta - ja miten kevyeksi ilo minut teki, kuin olisin astellut iltaruskon vaaleanpunertavilla pilvillä. Ja yömme: unettomat, intohimoiset, loputtomat, pehmeän lumisateiset talviyöt.

Sitten viha, kyyneleet, odotus.

Minä punnitsen enkä tiedä, kumpi on köykäisempää.

Epätietoisuudestani huolimatta tunnen olevani täynnä voimaa, pitkästä aikaa. Minulla on vapaus valita. Jos haluan jatkaa Jarkon kanssa, minulla pitää olla myös oma elämä. En voi roikkua hänessä, hänen varassaan. Jos lopetamme, niin olen vapaa ja voimakas ja edessäni avautuu koko elämä uusine mahdollisuuksineen.

Pyöräretkiä, keskusteluita

Lauantaina lähdin pyöräilemään Anun kanssa. Ajoimme pitkälle maaseudulle asti ja kävimme matkalla uimassa. Illalla ajoimme vielä kaupunkiin. Istuimme ihanassa, leppeässä ilta-auringossa korkealla valleilla, josta näki koko sataman ja kaupungin siluetin. Kerroin Anulle Jarkosta ja erostamme, juhannuksesta ja hullusta, ihanasta rebound-suhteestani. Ja hän kertoi minulle omia kuulumisiaan. Kuten joskus kauan sitten tuntui, että saimme toisistamme voimaa. Olimme niin lähellä toisiamme, että tuntui kuin sielumme olisivat koskettaneet.

Sunnuntaina Jari soitti minulle. Sanoin, että - kyllä, kyllä minulle voi soitella. Kyllä, me voimme tavatakin. 

Jarkko soitti sunnuntai-iltana. Olin juuri ajamassa pyörällä, joten en edes kuullut puhelimen soivan. Kun huomasin hänen soittaneen, kaikki voima valahti jaloistani. Myöhemmin omassa huoneessani istuin jalat pöydällä ja pidin puhelinta tärisevissä käsissäni. Kesti kauan kerätä rohkeutta soittaa. Lopulta soitin lyhyesti ja sanoin vain, etten jaksa nyt puhua. Jarkko oli kauan hiljaa ja ehdotti sitten, että mietitään asioita ja puhutaan ensi sunnuntaina.

Minun pitäisi nyt siis miettiä. Mitä haluan? Mitä tunnen? En tiedä enää.

Yhden (yöttömän) yön juttu

Oliko se kostoa, yksinäisyyttä, himoa vai mitä se oli? Nojauduimme toisiimme - eilinen oli mennyt, huominen ei ollut vielä. Kaikki oli jotenkin hullua. Kaksi muukalaista tarrautumassa toisiinsa valkoisessa yössä.

Kello oli jo yksi. Törmäsimme Tiinaan ja kundiin, joka ilmoitti nimekseen Kake. Sanna oli kuulemma lähtenyt Veikon kanssa bileisiin. Tiinalla oli auto, ja lähdimme nelistään ajelemaan ympäriinsä vailla päämäärää. Jari kietoi kätensä ympärilleni takapenkillä, ja hänen suudelmansa polttivat minua kuin tuli. Lopulta ajoimme kaupunkiin ja meille, jossa ei ollut ketään kotona.

Näytin Jarille taloa. Olimme juuri veljen huoneessa, kun kuulimme ulko-oven kolahtavan Tiinan ja Kaken poistuessa. Katsoimme toisiamme hengästyneesti hymyillen, ja Jari kumartui suutelemaan huuliani. Samalla hän työnsi minut edellään vanhempieni huoneeseen. Hän oli päälläni ja hänen kätensä nostivat hamettani. Sitten hän vetäytyi kauemmas ja sanoi: "Mulla ei kyllä oo mitään kumia mukana enkä mä rupee mihinkään epävarmaan hommaan." Suljin silmäni. "Oliskohan mein iskällä", kuiskasin ja hän sanoi: "Päätä nyt, tai tää menee liian pitkälle." Kierähdin ympäri ja työnsin käteni isän yöpöydän laatikkoon. Heitin pakkauksen sängylle äkkiä hämilläni: "Laskeekohan se koskaan näitä?" Jari ei vastannut, vaan veti minut luokseen.

Rakastelin Jarin kanssa. Rakastelimme koko yön, nukuimme aamulla puoli tuntia ja jatkoimme. Joskus kun avasin silmäni hän näytti aivan Jarkolta. Joskus hän näytti kauniilta enkeliltä, joka oli tullut tuomitsemaan sieluni.

Jälkeen päin istuimme huoneessani. Jari otti käteensä pienen kehyksen, jossa olen pitänyt Jarkon koulukuvaa. "Kuka toi on?" "No, se on yksi Jarkko." Hetken hiljaisuus. "Kuka se Jarkko sitten on." "Se on... Se on riioissa minun kanssa." "No, en mä käy mitään utelee." Niin - hän ei udellut, ei syyttänyt, ei ahdistanut minua. Hän oli siinä, kun tarvitsin.

Kello oli puoli yhdeksän, kun tilasimme taksin. Oli aurinkoista, kuumaa - juhannuspäivä, oikein. Istuimme parkkipaikan aidalla odottelemassa autoa huolettomina ja suruttomasti. "En mä kai mitään sun puhelinnumeroa tai...?" Jari kysyi. Katsahdin häneen yllättyneenä: "Haluutsie?" "Joo". Ehdimme vaihtaa puhelinnumeroita, ja sitten taksi kurvasi pihaan. Suutelimme viimeisen kerran.

Juhannustansseissa

Menimme Sannan ja Tiinan kanssa paikalliselle kesälavalle. Siellä oli paljon serkkujeni tuttavia, ja kiertelimme ympäriinsä jutellen ihmisten kanssa. Sannan rippileirirakkaus oli soittamassa, ja seurailimme häntä. Yksi poika kiinnitti minun huomioni, sellainen viileän tyylikäs, vaalea nuorimies. Siellä pikkupaikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja pian saimmekin kuulla Anssin tyttöystävän siskolta, että kyseinen poika oli kesämökkiläisiä ja oli ihastunut Sannaan.  Mikä pettymys. Sanna ei innostunut ajatuksesta yhtään, koska hänellä oli silmiä vain Veikolle. Poika hymyili välillä valloittavasti Sannalle, joka vastasi ylimielisillä mulkaisuilla. Ihailen Sannan itseriittoisuutta, hänellä kun ei ole minkäänlaista miellyttämisen pakkoa.

Joskus ennen puoltayötä linnoittauduimme soittajien takahuoneen oven eteen odottamaan Veikkoa. Sannan ihailija tunkeutui väkijoukon halki määrätietoisesti luoksemme, ja sanoi minulle: ”Lähetsä tanssimaan?”  Siis minulle. Sanna ja minä vaihdoimme epäluuloisen katseen. ”Sie taisit nyt osua väärään naiseen,” minä vastasin, ja poika vakuutteli tähtäyksensä varmuutta. Katselin häntä hetken pää kallellaan: nuo vaaleat, kihartuvat hiukset, vihreät hymyilevät silmät – niin minun tyyppiäni. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, että mitä millään on väliä. On juhannusyö, ja minä tartun tähän hetkeen nyt. Nousin ja lähdimme tanssimaan.  

Tanssimme muutamaan hitaan ja menimme sitten ulos. Seisoskelimme talon vieressä, nojasin pylvääseen ja katselin häntä. Hänen sisällään tuntui riehuvan tuli, yhtä hirveä kuin minullakin. Hymyilin hänelle vähän ja kohautin olkapäitäni. Hän naurahti pehmeästi – liikahdus – ja samassa hänen huulensa laskeutuivat suulleni ja hän suuteli minua. Lopulta irrottauduimme hengästyneinä. ”Oli se parempaa kuin tanssiminen”, minä sanoin yllättyneenä, ja Jari tarttui minua kädestä. Juuri silloin hänen kyytinsä ilmestyi viereemme. ”Ei meidän vielä tarvii lähteä”, he sanoivat ja sovittiin joku ylimalkainen aika. Jari vilkaisi minua: ”Meillä on nyt aikaa. Lähetääksme tanssimaan, vai tehääksme sitä, mitä mä osaan paremmin?” Päätimme lähteä kävelemään. Kävelimme rantaan. Ilma ei ollut kovin kylmä, mutta minä värisin ja Jari kietoi käsivartensa olkapäilleni. Taivas oli kalpean vaaleanpunainen ja utuisen siniharmaa, kokko hehkui vielä hiilloksena ja lämmitti yöilmaa. Suomalaisromantiikkaa kauneimmillaan. Maaseutua ja yötöntä yötä. Vain heinälato puuttui.

Ilman juhannusheilaa

Jostain kumman syystä kuvittelin, että olisi aika itsestäänselvää ja luontevaa viettää juhannusta poikaystäväni kanssa. Niinpä kysyin Jarkolta, että mitä tekisimme juhannuksena. Hän ilmoitti ykskantaan aikovansa lähteä Toiseen kaupunkiin. Olin hetken hiljaa ja sulattelin uutista. Sitten ehdotin, että voisin tulla mukaan. Jarkko kieltäytyi. Siirsin puhelimen korvalta kasvojeni eteen ja tuijotin sitä epäuskoisesti. Sormeni lähestyi punaisen luurin kuvaketta kuin hidastetussa filmissä - naps - ja katkaisin puhelun.

Se oli vihaa. Vihaa. Ei surua, ei hylkäämisen pelkoa, ei edes ikävää. Puhdasta vihaa. Tämä äkillinen, kiihkeä tunne oli kuin roihu, valaistus. Lopultakin katson tosiasioita silmiin. Ei meille ole enää mitään toivoa.

Minä soitin samantien Sannalle, ja sovimme juhannukseksi menot. Tehköön Jarkko mitä ikinä haluaa - juhannuksena ja koko loppuelämänsä.

Näkymättömät kädet ja kesäduuneja

Olen aloittanut tällä viikolla kesätyöt. Toimistosiivousta. Työparini on samanikäinen Hanna, joka on eläväinen ja puhelias, hauska tapaus. Työaikamme on iltapäivällä. Meillä on vain kaksi tuntia, ja siinä ajassa pitää ehtiä kerätä roskat, pyyhkiä pöytäpinnat, mopata, tyhjentää roskikset ja siistiä vessat. Joten yritämme jutustelusta huolimatta olla tehokkaita ja nopeita, mutta se kaksi tuntia on silti ylittynyt joka päivä.

Osa toimiston työntekijöistä on varmaan lomalla, koska siellä on aika hiljaista. Muutama ihminen siellä täällä istuu työpöytänsä ääressä. Jotkut heistä ovat niin keskittyneitä töihinsä, etteivät meitä huomaakaan. Näkymättömät kätemme vain vilahtavat äänettömästi ja kas - heidän paperikorinsa ovat salaperäisesti tyhjentyneet. Toiset taas pysähtyvät rupattelemaan herttaisesti, kysyvät nimeä ja missä opiskelemme. Keittiössä yhdellä sivupöydällä on sellaisia lasten värikkäitä magneettikirjaimia, jotka joku on järjestellyt sanoiksi tai pieniksi humoristisiksi lauseiksi. En ole voinut vastustaa kiusausta huvitella hieman muodostamalla kirjaimista omia pikku viestejä pöydälle. Tulevan elämän varrelle olen sisäistänyt jo näin ensimmäisellä työviikolla yhden asian: vien aina omenankarat biojätteisiin enkä koskaan heitä niitä paperikoriin. Tai ainakin käärin ne ensin vaikka talouspaperiin. Paperikorin muovipussit saa nimittäin vaihtaa vain kerran viikossa, joten ne syödyt omenat pitää noukkia käsin - enpä tiennyt etukäteen tuotakaan.

Hannan kanssa on siis kuten sanottu kiva työskennellä, ja työ on helppoa ja mukavaa. Mutta on minulla kieltämättä vähäsen ikävä viime kesän kesäduuniani jäätelökioskilla keskikaupungilla. Harmi, että se viimekesäinen yrittäjä ei enää tänä kesänä jatkanut jäätelöbisneksiä. Siellä oli aina ikään kuin tapahtumien keskipisteessä ja iltavuoron jälkeen jo valmiiksi kaupungilla. Tiinahan oli työkaverini, mutta Satu, Leena, Nina ja Anu tulivat usein vain hengailemaan siihen kioskille. Ja asiakkaisiin mahtui monia hauskoja tapauksia. Yksikin fiftarityylinen kundi tuli joka päivä ostamaan Kingiksen, ja kerran hän lauloi minulle jäätelökioskin tiskillä: "You've lost that loving feeling..."

City nights

Lauantai-iltana ajoin pyörällä satamaan. Tapasin Anun ja Raisan Kasinonpuistosta ja liityin seuraan. Istuimme kirkkaassa, mutta kylmässä ilta-auringossa puistonpenkillä, katselimme ihmisiä ja juttelimme niitä näitä. Kunnes Raisan sitten piti lähteä kotiin. Minua taas ei huvittanut yhtään ajatus kotiinmenosta. Kun Anu katsahti minuun veikeästi toista kulmaansa kohottaen ja kysäisi: "Kokeillaanko, että päästäiskö sisään ravintolaan?", olin heti mukana.

Arvelimme, että pääsisimme sisään parhaiten miesseurassa. Niinpä lyöttäydyimme juttusille kahden varusmiehen kanssa yökerhon jonossa. Meiltä kysyttiin kuitenkin papereita, ja olimme jo olkia kohautellen ottamassa paria askelta pois päin. Silloin portsari viittoikin meidät vaivihkaa ja kiireenvilkkaa sisään.

Oli niin hauskaa, niin ihanaa! Olin autuaallisesti huumaantunut diskovaloista, musiikista, bassosta jonka rytmi löi läpi koko kehoni. Ihmiset tanssivat vellovana, hymyilevänä massana, heiluttivat käsiään, hyppivät, lauloivat mukana. Me Anun kanssa tunkeuduimme keskelle lattiaa, tanssimme ja tanssimme. Jossain vaiheessa Anu ja Ile löysivät toisena. Minä törmäsin Markukseen, johon tutustuin viime kesänä, ja hengasin hänen kaveriporukassaan loppuillan.

Hiivin kotiin aamuyöllä. Aurinko oli jo noussut, ja oli hätkähdyttävän valoisaa. Lintujen polveileva, hurmaantunut laulu täytti koko maailman. Menin nukkumaan lopenuupuneena, väsynyt hymynkare huulillani. 

Runaway

Äiti ja isä alkoivat tänään tapella heti aamusta. Kotielämä on viime aikoina ollut tätä: riitelyä, ahdistusta ja avutonta loukkuunjäämisen tunnetta. Omaa elämää ei voi hallita eikä pakoonpääsyä ole. Minä en voi tehdä muuta kuin sulkea huoneeni oven ja kääntää musiikin hiukan kovemmalle. Kunnes sekään ei enää auta ja on pakko kuunnella. Aina samat riidanaiheet, samat katkerat sanat: isän alkoholinkäytöstä, rahasta.

Lopulta päätin lähteä ulos. Otin pyöräni ja ajoin toiselle puolelle kaupunkia hautausmaalle. Istuin Ukin haudalle ja annoin itkun tulla. Itkin vahvaa, turvallista Ukkia, jota minulla on ikävä. Itkin rikkinäisiä vanhempiani. Itkin itseäni ja omia pelkojani yksinjäämisestä. Hyvä ja luonnollinen paikka itkeä - hautausmaa. Ohitseni käveli romaniperhe, joka hidasti kohdallani kulkuaan, ja perheen isä kysyi minulta myötätuntoisella, pehmeällä äänellä: "Onks hää tei isä?" "Isoisä, vastasin hiljaa ja mietin, että olen minäkin varsinainen draamakuningatar.

Ajoin seuraavaksi maalle eteläänpäin ja käännyin takaisin, kun säikähdin että yksi auto seuraa minua. Tulin sitten tänne Mummolle. Mummo ilahtui. Hän keitti minulle kahvia ja tarjosi karjalanpiirakoita. En ole viitsinyt kertoa perheriidasta, en halua aiheuttaa hänelle turhaan surua ja huolta. Minusta ei ilmeisesti kukaan ole huolissaan, vaikka olen ollut poissa jo tuntikaupalla. Ehkä ajan kotiin parin tunnin päästä -  tai ehkä jos Jarkko haluaisi tehdä illalla jotain...

Liian kauan yhdessä?

Riitelin taas Jarkon kanssa. Tai riitelin ja riitelin - istuimme Armadalla ja leikimme mykkäkoulua. Myöhemmin puhelimessa pudottelimme toisillemme kylmiä, myrkkyä tihkuvia sanoja.

Olin sekaisin surusta, harmista, pelosta. En tiedä - tuntui kuin olisin harhaillut viidakossa hämmentyneenä, räpiköivänä. Minulla ei ollut sanoja, mutta olin pakahtua tunteisiini. Levitin vesivärini lattialle ja aloin maalata. Maalasin polttavan auringon, vihreän sademetsän ja aukion, jonka keskellä kyyristeli sininen käärme sinistä verta vuotaen. Ja jotenkin siinä piirtäessä rauhoituin.

Jossain välissä ovikello soi, ja veli meni avaamaan. Jarkko tuli huoneeseeni, istui sohvalle ja katsoi, kun maalasin. Istuimme hiljaa, sanaakaan sanomatta. Tunnin? Kaksi? Istuimme sohvalla vierekkäin kymmenet hätääntyneet ajatukset välissämme. Väsyneinä. Vihaavina. Rakastavina. Lopulta hän sanoi: "Ollaankohan myö oltu liian kauan yhdessä?" Minä kavahdin taaksepäin, yhä häntä katsoen. Ajattelin, että tämä ei ole totta, ei voi olla totta. Tämä on kuin tapahtuma jossain kirjassa - kohtaus, jossa poika jättää tytön. Jarkon sormet sivelivät kättäni, joka oli alkanut vapista. Yhtäkkiä hän puristi silmänsä kiinni, ja näin miten kyyneleet vierivät esiin. Hän itki. Kosketin hänen kättään, olkaansa, kaulaa. En voinut enää pidättää omia kyyneleitäni, ne purskahtivat esiin kuin  myrsky. Kyyhötimme sylikkäin itkien ja toisiamme puristaen, täynnä ikuisuutta, muistoja. Kätemme etsiytyivät yhteen, sormet sormien lomaan, ristiin - omaan, yhteiseen merkkiimme.

Suutelimme varovasti, hiljaisina. Se oli kuin muistomerkki sadoille yhteisille suudelmillemme. Seuraavana yönä rakastelimme kuin huomenna kuolevat.

Yksivuotias

Blogillani on tänään syntymäpäivä. Julkaisin ensimmäisen postauksen tasan yksi vuosi sitten. Vuosi sitten oli peruskoulun päättäjäiset. Olin surullinen ja haikea, koska luulin, etten ikinä enää näkisi Tuomasta. Mutta ei elämä siihen päättynytkään. Se jatkui. Viime kesästä tuli huikea, vauhdikas. Syksyllä menin lukioon. Menetin ja sain ystäviä. Rakastuin.

Tänään olen tyytyväinen sekä itseeni että maailmaan. Vähäsen kyllä väsynyt, koska viime viikkoina oli niin paljon kokeita ja rästitöitä. Mutta nyt on kesäloman ensimmäinen päivä. Saan olla vapaa menemään ja tulemaan. Ensimmäiseksi aion lainata paksuja kirjoja ja lukea niitä ulkona. Aion tehdä kävelyretkiä metsässä ja käydä kaupungilla ostoksilla ja vain katselemassa ihmisiä. Olen saanut kesäduuniakin - toimistosiivousta. Toivon, että ensi kesästä tulee ihana. Yhtä ihana kuin viime kesästä.

Kolmet lakkiaiset ja school's out

Eilen oli lakkiaiset. Jarkko sai valkolakin päähänsä ja lauloimme Gaudeamus Igitur. Siinä hetkessä oli juhlallista ylevyyden tuntua. Meidän tutut abimme olivat nyt ylioppilaita, melkein aikuisia. Pyöräilimme kauniissa auringonpaisteessa suoraan koululta Annan kanssa onnittelemaan Satua ja myös Leenaa. Leena juhli Satun luona, ja hänellä on myöhemmin omat juhlat äitinsä luona Helsingissä. Meillä oli oikein hauskaa. Molemmat ylioppilaat ehtivät viettää meidän kanssamme aikaa, koska Satun luona ei vielä niin aikaisin päivällä ollut paljon vieraita.

Iltapäivällä menimme perheen kanssa Jarkon juhlien kautta serkkuni luo. Oli jännittävää mennä Jarkolle, vaikka se on tuttu paikka. Käytännössä koko suku on Savosta, joten en ollut tavannut ketään aiemmin. Siellä olivat Jarkon  isovanhemmat molemmalta puolelta, tätejä ja setiä, jotka olivat ilmeisesti uteliaina odottaneet, että millainen miniäkokelas paikalle saapuu. En tietysti pärjää kovin hyvin sellaisissa tilanteissa, ujo kun olen. Mutta onneksi äiti on aina niin luonteva ja osaa käynnistää keskustelun kaikkien kanssa. Jarkko tekstasi jälkeen päin, että hänen ukkinsa oli kommentoinut: "Vaan oli sillä Niinalla lyhyt hame." Että sellaisen vaikutuksen sitten tein...

Riina-serkkuni oli kaunis vaaleanvihreässä puvussaan ja tuntui tosi aikuismaiselta. Hän kertoi aikovansa pyrkiä opiskelemaan sosiologiaa. Oli kiva jutella hänen ja muiden serkkujeni kanssa pitkästä aikaa.

Illalla lähdimme vielä Anun kanssa kaupungille pyörällä. Kesätuuli suhisi korvissa, tuomenkukkien tuoksu ilmassa oli makea ja huumaava, järvi lainehti syvänsinisenä. Suljin silmäni hetkeksi ja aistin hetkeä. Nyt se alkaa. Kesä, kesä!

Ihanat partyt ja liian cooleja poikia

1950 - 1970-luvun koulubileemme onnistuivat aivan mahtavasti. Kaikki olivat nähneet tosi paljon vaivaa pukujen ja kampausten kanssa. Aika moni oli valinnut elegantteja ja naisellisia 1950-luvun tyllihameita ja kellohelmoja. Mutta ilahduttavan useat uskalsivat irrottella boheemeina hippeinä. Pojilla oli liituraitaa ja tummia pukuja.

Pieni draama syntyi, kun suosittujen abi-poikien posse ilmaantui paikalle. He kulkivat juhlivan joukkomme läpi viileästi ja hieman alentuvan näköisinä. ("too cool for you party"). Kaksi ekan vuosikurssin tyttöä ovat kilpailleet melko verisesti yhdestä näistä pojista. Molemmat tytöt ovat siitä taiteellisten, sanavalmiiden tyttöjen porukasta - ja ryhmän konsensus on rakoillut pahasti tämän kissatappelun vuoksi. Anu oli sinä iltana ihan vauhdissa ja höyrysi nauruun tikahtumaisillaan, että: "Katso nyt kun nuo pojat seisoo tuolla tylsistyneinä kädet taskussa. Nyt mennään hakemaan niitä tanssimaan." Sitten hän kiskoi minut mukaansa ja meni hakemaan sitten juurikin sitä Mikkoa, jota kurssikaverimme niin ihailevat. Minä tanssin yhden Antin kanssa. No, ei siitä sotaa syttynyt - muutama jäähileinen katse vain kavereiltamme.

Välikohtausta lukuun ottamatta siis aivan ihan ilta! Olli ja Tommi esittivät playbackinä Blues Brothers -kimaran. Suvi diivaili lavalla Diana Rossina, ja minä ja Anu olimme hänen "the Supremes" -taustakuoronaan. Tanssimme jalat niin kipeiksi, että ne olivat ihan perunamuussina.

Rakastunut pakenevaan uneen

Näin tänään Tuomaksen.

Olin kirjastossa. Kiipesin yläkertaan ja näin sivusilmällä psykolgian hyllyn edessä pitkän, farkkutakkisen pojan selin. Olin kävelemässä ohi, kun poika kääntyi. Se oli Tuomas. Hänen silmissään välähti, kun hän tunnisti minut. Katseemme lukkiutuivat toisiinsa pieneksi, kipeäksi ikuisuudeksi. Hetkeksi koko maailma pysähtyi, itse aikakin pysähtyi. Kuulin omat sydämenlyöntini korvissani kuin huumaavana pauhuna. Sitten kokosin itseni, menin hänen luokseen, hymyilin ja tervehdin.

Tuomas. Puhelimme kuluneesta vuodesta, ensi kesän suunnitelmista, tuttujen kuulumisista. Näytin varmaan normaalilta, tavalliselta tyyneltä itseltäni. Saan aina kuulla, miten rauhallinen ja viileä aina olen. Ja varmaan ulkoisesti olenkin. Sisäisesti tunsin henkeäsalpaavaa riemua, jännitystä ja itseinhoa. Käteni vapisivat, polveni olivat heikot, sydämeni hakkasi.

Miten helvetissä se poika voi vaikuttaa minuun sillä tavalla? Edelleen ja yhä vielä? Olen tuntenut hänet neljä vuotta. Kuitenkin kaikki keskustelumme voisi mahduttaa muutamaan tuntiin. Olemme erilaisia ja eri aaltopituuksilla. Minun on vaikea puhua hänen kanssaan ja tunnen oloni totaalisen epävarmaksi ja epämukavaksi. Hän on kapinallinen, vähän paha poika. Ja minä olen kiltti ja tunnollinen. Olemme lähtöisin erilaisista oloista. Hän on rikas, hyvin kasvatettu, hienosta perheestä, paremmasta kaupunginosasta. Ja kuitenkin hänessä on jotain - jokin särö, jokin suru ja haavoittuvuus. Niin kuin se koulun keskeyttäminenkin, mistä sekin johtui?

Ihan kuin Tuomas pitäisi kädessään näkymätöntä lankaa, joka on sidottu umpisolmuin minun sydämeeni.

Rakastanko häntä vieläkin, kuin pakenevaa unta?

Kesäkadulla

Lähdin perjantaina kaupungille hetken mielijohteesta koulun jälkeen. Minulla ei ollut edes rahaakaan mukana. Aurinko puki kaupungin uudeksi. Kesäkatu meni veriin, sai askeleet keinumaan ja hymyn huulille. Jäätelökioskit olivat auki. Ihmiset näyttivät raikkailta kevätvaatteissaan. Aurinkolasipäiset nuoret miehet. Minihameet ja pikkukengät.

Oleksilla punainen pakettiauto tööttäsi perääni. Se oli Jarkko, joka on kesätöissä ja oli kaupungilla asioilla. Kipusin kyytiin ja ajelimme vähän aikaa ympäri kaupunkia ja puhelimme iloisesti joutavia. Hän jätti minut kirjastolle ja lupasi soittaa illalla. Hän soittikin, mutta meni kuitenkin illaksi Jyrille. Minä kävin pyöräilemässä ja luin Katri Valaa.

Jos hän aikoo jättää minut, niin jättäisi sitten jo. Pelkään yksinäisyyttä ja aukkoa, jonka hän elämääni jättäisi. Mutta nyt minusta tuntuu kuin eläisin jossain määrittelemättömässä välitilassa. Minusta tuntuu, että olemme menneet taakse päin suhteessamme. Käymme treffeillä. Mutta olemmeko enää pari?

Koulubileisiin 60-luvulle

Olemme kurssikavereiden kanssa suunnitelleet parin viikon päähän 50-70 -luvun koulubileitä. Meillä oli yhteinen liikuntatunti poikien kanssa, ja opettelimme tanssimaan rockia ja jiveä. Se oli niin hauskaa, että ajatus taisi lähteä siitä liikkeelle. Saimme kinuttua luvan pitää bileet koulun salissa, Juha V. on lupautunut DJ:ksi. Välitunnit ovat viime päivinä kuluneet onnellisen kevytmielisessä pukujen ja kampausten suunnittelussa. Ajattelimme nimittäin heittäytyä pukeutumisleikkiin täysillä ja pukeutua asuihin sekä koulupäiväksi että illaksi.

Kävin tänään Mummolla siivoamassa ja samalla sain sukeltaa hänen vaatekaappiinsa. Hän on aina pukeutunut kauniisti, näyttävasti, värikkäästi ja naisellisesti. Suurimpia lapsuudenhuvejani oli Mummon vaatteiden sovitteleminen. Huvi oli molemminpuolista, sillä Mummosta on silminnähden ihanaa esitellä vaatteitaan - myös tänään. Päädyin viimein lainaamaan iltamekokseni taivaansinistä, paljettikoristeista luomusta, jota Mummo on pitänyt häissä 60-luvun puolivälissä. Mekko on hihaton ja siinä on tyköistuva vyötärö ja laajat, melkein kellomaiset helmat. Sain Mummolta myös ruskean, pitkähihaisen 70-luvun minimekon ja polvipituisen nahkatakin, joita voisin pitää päivällä.

Viime viikkoina olen elänyt syvissä ja synkissäkin vesissä. Bileiden suunnittelu ja pukujen sovittelu tuntuu kuin iloiselta pulpahdukselta pinnalle.

Rauenneet kädet

En luotasi ole tullut

enkä luoksesi aio.

Käsin rauennein

yksin seison,

huulin auennein,

silmin paljain.

Minä tyydyn seisomaan vaiti

ja luovutan taistelutta -

yhä rakastan sinua, mutta

minä päästän sinut pois.

Backseat of my car - making up, making love

Lauantai-iltana puoli kahdeksan ovikello soi. Sydämeni hypähti, mutta nuhtelin sitä tiukasti: "Ei siellä ole Jarkko, ei voi olla." Mutta oli kuitenkin. Olin suunnitellut kohtaamista, olin päättänyt olla katkeran ivallinen. Mutta kun näin hänet, en pystynytkään. Hän seisoi pitkänä ja hekumallisen hyvännäköisenä meidän eteisessä, hymyillen pientä vinoa hymyä. "Mä tulin tuomaan tei Antille Vianorin lippiksen", hän sanoi, "lähetkö ajelulle?"

Ajoimme parkkiin rantaan. Saimaa lainehti sydäntäsärkevän sinisenä ja iltataivas hehkui keväisen auringonlaskun vaaleanpunaista. Päivän suloinen lämpö alkoi väistyä illan viileyden tieltä.

Sovimme. Hän kumartui lähemmäs. Aika venyi ja hidastui; jokainen sekunti tuntui kestävän tunnin, pienen ikuisuuden. Hänen kasvonsa lähellä omiani. Hänen vihreät silmänsä ja niiden katse. Omani, jotka hieman kyyneltyivät. Hänen hengityksensä kasvoillani, hänen tuoksunsa - piparminttua ja partavettä. Hänen suunsa - niin lähellä, mutta ei ihan vielä omaani vasten. Kun kosketimme toisiamme, oli kuin lumous olisi särkynyt. Yhtäkkiä suutelimme toisiamme nälkäisesti ja lähes raivokkaasti. Jarkon kädet repivät tukkaani, purimme toisiamme. Hän veti minut syliinsä, päälleen ja kaatoi auton istuimen taakse yhdellä rysäyksellä. Riisuimme toisiamme, kiskoin hänen farkunnappejaan auki kädet vapisten ja hän rullasi hameeni vyötärölle. Ja sitten hän oli sisälläni, kuumana, kovana. Rakastelimme ja tulimme molemmat nopeasti ja tuskaisen rajusti.

Jälkeenpäin meitä nauratti jotenkin hämillisesti. Tarkastimme, että eihän auton penkki vain ollut sotkeentunut. Mietimme, että toivottavasti kukaan ei nähnyt meitä siellä rannalla, eihän ollut vielä edes pimeää.