Mansikkapelloilla, ikuisesti

Poikaystäväni kertoi kärsivänsä ahdistuskohtauksista. Hän on käynyt terapiassa muutamia kertoja ja saanut jonkinlaisen lääkityksen. Pitkä blogitauko johtuu siitä, että olen prosessoinut tätä asiaa. Tiesinhän minä, ettei kaikki ole kunnossa, ettei hän ole kunnossa. Mutta en tiennyt, miten vakava tilanne oli.   Hän elää nyt päivästä toiseen tekemättä suunnitelmia. Terveys on prioriteetti, ja niin pitää ollakin. Puhumme puhelimessa, kun hän soittaa minulle noin viikon välein salaisesta numerosta. Minua ei ole suoranaisesti kielletty ottamasta yhteyttä; tosin hänen antamansa numero ei ole käytössä. Ehkä hyvä niin - ehkä etäisyys on nyt paras meille molemmille.   Omakin otteeni elämästä on nyt aika hatara. Pieni ja hento ote - mutta ote kuitenkin.  On kuitenkin rakkain vuodenaikani: kevät, kasvun ja uudistumisen aika. Istun kissani kanssa joka päivä lähimetsikössä aurinkoisella rinteellä. Suljen silmät ja annan lintujen kiihkeän, haikeankauniin kevät...

Yliopisto on kiinni. Veljen lukio on kiinni. Isä tekee etätöitä, kunnes joutuu lomautetuksi. Mummo on kotikaranteenissa. Äiti on hoitaja ja siis käy töissä. Itse olen viettänyt viime viikon yksin Opiskelukaupungissa etäopiskellen, kaivaten kotia ja läheisiäni, yrittäen pysyä positiivisena kasvavasta huolesta ja surusta huolimatta.  Jarkko oli luonani viime viikonloppuna. Silloin tuntui vielä normaalilta ja turvalliselta matkustaa junalla. Tämä oli ensimmäinen tapaamisemme sen jälkeen, kun olimme tehneet eroa monta viikkoa, treffailleet muita ihmisiä ja menneet kihloihin puhelimessa. Eikä se mennyt hyvin. Jarkko oli kiltti, huomaavainen ja innostunut. Enkä itse osannut muuta kuin vittuilla,  ärsyyntyä ja olla vihainen. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, että minua pelottaa ja ahdistaa. Olen aina halunnut häntä, hänet. Mutta nyt kun Jarkko haluaa sitoutua, en itse enää tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan . Toisaalta rehellisesti haluan yhteisen elämän - toisaalta koko ...

Juuri siltä minusta tuntuu: odotan yötä, jotta päivä päättyisi, odotan aamua päästäkseni yöstä. Olen katkera ja vihainen. Katson nyyhkysarjoja ja romanttisia elokuvia ja itken kateudesta, kun joudun näkemään onnellisia loppuja.  Enkä jaksa olla empaattinen, kun Maria kertoo viikonlopustaan poikaystävänsä kanssa ja suree sitä, etteivät he näe peräti kolmeen viikkoon. Minä tiedän, että oma tilanteeni ei muuttuisi, vaikka kaikilla muillakin olisi yhtä paskaa. En vain - en vain siedä ihmisten vakiintunutta onnellisuutta juuri nyt. Olen kuullut kaiken kiltin sanottavan koko maailmassa - eikä se auta helvettiäkään. Kaikki tuntuu vain korvikkeelta. Olen kuullut, että: "Elä eteen päin", ja "Voithan sie olla yksinkin, tarviiks siulla aina olla joku?". Ja: "Keskity opiskeluun."  Seuraavat kuukaudet: olen yksin, olen yksin, vihaan kaikkia, tarvitsen kaikkia, teen villejä tekoja unohtaakseni, menen sänkyyn parin pojan kanssa huvikseni ja vertaan heitä häneen....

Suruni. Se ei vielä iske täydellä voimalla pariin, kolmeen viikkoon. Vielä nyt reagoin ensisijaisesti kehollani. En syö kuin pakosta, ruoka oksettaa minua. Kun Jarkko viimeksi soitti, hampaani kalisivat ja minua tärisyttivät vavistukset, jotka saivat kaapinoven selkäni takana kolisemaan. Kipu on fyysistä, olemassa itsestään, muistuttelematta. Sydämessäni ja vatsassani tuntuu koko ajan kireä solmu, ja kuumat kyyneleet kohoavat silmiini refleksinomaisesti.  Mutta en aktiivisesti ajattele Jarkkoa tai tilannettani, en pystyisi siihen.  Tämä on prosessi ja menee kyllä ohi ajan mittaan. Ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti. Eilen mietin: minun on sanottava Jarkolle, etten halua mitään taukoa. Vaikka roikun yhä kiinni rakkaudessani murtuvin kynsin, niin ymmärrän silti, mikä on loppu. Tunteeni ovat sekaisin, mutta järjelläni oivallan. Loppua on turha työntää eteen päin. En ole kuukauden kuluttua vahvempi sitä kohtaamaan. Pikemminkin heikompi.  Vaikka olisin kuinka...

Jarkko oli luonani Opiskelukaupungissa viikon. Päivät olivat tulvillaan tammikuun auringon puhtaanvalkoista kirkkautta. Öisin maahan leijaili kevyttä pakkaslunta, joka pölysi askelten alla kuin tomusokeri. Kävimme viikonloppuna teatterissa. Istuimme parvella punaisen sametin ylellisessä hehkussa, kattokruunujen himmeässä kajossa ja pidimme koko näytöksen ajan toisiamme kädestä. Yhdellä kävelyretkellä löysimme vanhasta keskustasta suloisen pikku kahvilan, jossa hehkui tuli kaakeliuunissa, pöydillä oli virkatut pitsiliinat ja koko tunnelma oli sadunhohtoinen.  Loppuviikon valvoimme pikkutunneille ja puhuimme. "Meidän pitäisi ehkä lopettaa tämä suhde", hän sanoi, "vaikka minä tiedän, että tuun hulluksi, jos joudun elämään ilman sua."  Viime yönä hiivin jälleen kylpyhuoneeseen turtana puheistamme, avuttomana hänen päätöstensä edessä. Se ei ollut valinta. Se oli tuskin tietoista. En itkenyt, en ajatellut. Istuin tyhjässä ammeessa ja liu'utin partaveitsen...

Tällä kertaa lopetimme Jarkon kanssa viimeisen kerran. Tiedän sen siitä, etten ole valmis muistuttamaan häntä itsestäni. Ehdin jo kirjoittaa kirjeen ja hänen osoitteensakin, mutten lähettänyt sitä. En lähetä. Minun ei tarvitse. Pystyn elämään ilmankin.  Minun on helppo irrottaa, koska tiedän pistäneeni itseni likoon. En tehnyt jättämistä hänelle helpoksi. En jättänyt sanomatta tai tekemättä mitään. Pakotin hänet sanomaan suoraan. Ja hän sanoi - minua ja rakkautemme rippeitä säälimättä. Minulle ei jäänyt mitään illuusioita. Kaikesta huolimatta en ole katkera. Tunnen, että minulla on paljon annettavaa. Sisälläni on paljon rakkautta. Jonain päivänä vielä minä olen onnellinen. Jonain päivänä minä luen näitä rivejä ja hymyilen ja kaikki tämä suru on takana. 

Siitä on nyt viikko. Ensimmäinen yö, ensimmäinen aamu - ne olivat vaikeimpia. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin kipuun: fyysiseen kipuun vatsassa ja rinnassa. Ja henkiseen tuskaan, joka peitti alleen jokaisen muun tunteen.  Olin niin välinpitämätön, etten edes jaksanut kävellä eteisestä huoneeseeni. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä, ei mitään merkitystä. Sitten tulivat hysteria ja itsekontrollin menetys. Kun Maria soitti, purskahdin loputtomaan itkuun: "Voi Maria, jumalauta... se jätti miut." Kyyhötin lattialla ja itkin ääneen rumaa, märkää itkua tuskin kuullen hänen lohduttavia sanojaan. Äidin soittaessa sama toistui. Minun piti itse soittaa suomen lehtorille ja perua puhe, joka olisi pitänyt pitää sinä päivänä. Yritin hirveästi olla asiallinen, mutta kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja ääneni alkoi vapista.  Muutamaan päivään en ollut minkäänlaisessa tasapainossa. Saatoin alkaa hiljaa itkeä milloin ja missä tahansa, kaupungilla, luennolla, lin...

"Jarkon pitäisi jättää siut rauhaan, mutta loppujen lopuksi siehän oot jo päässyt siitä yli", sanoi Maria. Tiina ja Anna sanoivat  samoin, vähän eri sanoin, mutta yhtä tiukasti kuitenkin. Olen vastannut kaikille painokkaasti, että se on totta ja juuri niin. Olen edelleen vihainen ja hyvin häkeltynyt koko Jarkon keskustelunavauksesta. Sain kommentin  (kiitos Täti-ihminen) , jonka mukaan Jarkon sanat olivat erittäin manipulatiivisia. Tiedän, että ne ovat. Jarkko tuntee tasan tarkkaan minun nappini ja miten niitä painellaan. Vaikka ymmärrän tämän ja vaikka minulla on kaikki syyt epäillä hänen jokaista sanaansa, niin silti hänen kirjeensä on vaikuttanut minuun. Hänen sanansa ovat kuin lyijypaino, joka vetää minua hitaasti pinnan alle.  Viime päivinä olen kadonnut ajatuksiini ja tutkinut sydäntäni. Vihaa - kyllä. Epäluuloa - kyllä. Paljon kipua ja surumieltä. Sata kysymystä, jotka ovat jääneet vaille vastauksia. Ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkein ristiriitaisint...

Jarkko kirjoitti minulle. Se oli surullinen viesti, jossa ei saatu sanotuksi ponnisteluista huolimatta juuri mitään. Ukki oli saanut kesällä sairaskohtauksen ja käytännössä kuollut Jarkon käsiin. Ukki oli Jarkolle tärkeä samaan tapaan kuin Mummo on itselleni: ihminen, joka on pysyvä, turvallinen ja jonka rakkautta ei tarvitse kyseenalaistaa. Pikkusisko oli kertonut tapauksesta jo kesällä: minua itketti Jarkon puolesta, ja olisin halunnut lohduttaa. Mutta niin myrkyttyneet ovat välimme, etten voinut edes soittaa. Lähetin siis vain adressin perheen äidille.  Kirjeessä Jarkko kertoi, että Ukin kuolema oli saanut hänet haluamaan selvittää asiat kanssani. Jottei mitään jäisi sanomatta, jos meille jommalle kummalle tapahtuisi jotain. Hän pyysi anteeksi ja kertoi ajattelevansa minua joka päivä, vaikka emme ole edes nähneet yhdeksään kuukauteen. Ja hän kuulosti niin masentuneelta ja surulliselta, että sydäntäni riipi. Kaikesta huolimatta, vihasta ja unohduksesta huolimatta, hänen ...

Elokuussa elämä mahtui kahteen autoon. Ensimmäisessä autossa kanssani oli autokoulun opettaja, lempeä ja levollinen autoilija-filosofi, jota mikään ei saanut menettämään hermojaan. Siinä autossa en ollut tyyni ja tyylipuhdas, mutta sain olla ja oppia sellaisena kuin olin. Toisessa autossa joka ilta me, Tuomas ja minä. Ajelimme ilman päämäärää, päättymättömiä teitä. Yhtenä iltana ajoimme autiolle lentokentälle, makasimme selin kylmässä ja kasteisessa maassa ja katselimme tähtikuvioita, satelliittien hidasta purjehdusta. Yhtäkkiä yötaivaan halkaisi täydellinen, upea, hopeinen tähdenlento. Pidimme toisiamme kädestä ja käännyimme katsomaan toisiamme nauraen, epäuskoisina. "Ihan kuin elokuvissa," Tuomas sanoi päätään pudistellen.  En ollenkaan omista Tuomasta, vaikka hän pitää valokuvaani lompakossaan, suutelee minua ja kertoo minulle tarinoita. Hänestä on vaikea saada otetta. Tunnen hätkähdyttävän samanlaisia tunteita kuin silloin yläkoulussa, kun ihalin häntä kaukaa...

En surrut, kun erosimme. En antanut itseni surra. Ensinnäkin oli ne kirjoitukset, joihin piti keskittyä. Ehkä myös suojelin itseäni liian vaikeilta tunteilta ja ajatuksilta. Mutta nyt kun tapasimme, tuntuu kuin pato sisälläni olisi murtunut. Olen antanut   surun tulla. Olen antanut kaikkien tunteiden tulla kaikessa raakuudessaan: surun, menetyksen, pelon. Muistot tarinastamme - sekä kauniit että rumat - ovat tulvineet mieleeni, ja olen ottanut nekin vastaan nöyrästi. Oli niin hullu ajatus, että voisin pyyhkiä Jarkon pois elämästäni kuin painamalla delete-nappia. Nyt ymmärrän, että tulen muistamaan hänet ikuisesti. Hän oli ensirakkauteni - poika, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Pieni palanen sielustani on hänen ja jää hänelle.  Nyt kun tapaamisestamme on kulunut päiviä, suurin tunnemyrsky on laantunut. Minussa on herännyt arka, aavisteleva tunne, joka on kasvanut rajumpien tunteiden hiillokselta. Siinä on enemmän surumieltä ja nostalgiaa kuin mitään muuta, ja se on ta...

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa, mutta tältä sen täytyy tuntua. En ole vieläkään toipunut viikonlopun tapahtumista. Käytökseni. Tuomas. Jarkko. Tunne, että olen pettänyt kaikkia. Ihastukseni Tuomakseen liittyi varhaiseen teini-ikääni, yläkouluun, jännittävään rimpuiluun lapsuuden ja nuoruuden välissä. Kuinka monta tuntia vietinkään ennen unelmoimalla hänestä, kuinka monta koulupäivää tuijotin kuin hypnoosissa hänen profiiliaan luokan toisella puolen. En ole voinut unohtaa Tuomasta. Hän on aina ollut kipeänsuloinen haave, täyttymätön kaipaus - jotakin kaunista, puhdasta ja viatonta - jotakin joka ei ole tästä maailmasta. Voi kuinka olisin halunnut säilyttää hänen muistonsa tahrimattomana, unenomaisena, rakkaana. Mutta tämän jälkeen voin muistaa vain häpeän. Tästälähin hän on minulle mennyt. Minusta on ikään kuin repeytynyt palanen, jota ilman en tiedä, miten osaan olla. Kunpa sitä ikinä ei olisikaan sattunut. Mutta en voi kääntää aikaa taakse, en mahda tälle mitään. Jos...