Ei me nyt näillä sanoilla erota.

Jarkko oli luonani Opiskelukaupungissa viikon. Päivät olivat tulvillaan tammikuun auringon puhtaanvalkoista kirkkautta. Öisin maahan leijaili kevyttä pakkaslunta, joka pölysi askelten alla kuin tomusokeri. Kävimme viikonloppuna teatterissa. Istuimme parvella punaisen sametin ylellisessä hehkussa, kattokruunujen himmeässä kajossa ja pidimme koko näytöksen ajan toisiamme kädestä. Yhdellä kävelyretkellä löysimme vanhasta keskustasta suloisen pikku kahvilan, jossa hehkui tuli kaakeliuunissa, pöydillä oli virkatut pitsiliinat ja koko tunnelma oli sadunhohtoinen. 

Loppuviikon valvoimme pikkutunneille ja puhuimme. "Meidän pitäisi ehkä lopettaa tämä suhde", hän sanoi, "vaikka minä tiedän, että tuun hulluksi, jos joudun elämään ilman sua." 

Viime yönä hiivin jälleen kylpyhuoneeseen turtana puheistamme, avuttomana hänen päätöstensä edessä. Se ei ollut valinta. Se oli tuskin tietoista. En itkenyt, en ajatellut. Istuin tyhjässä ammeessa ja liu'utin partaveitsenterää pitkin käsivarttani. Katsoin omaa vertani, joka pyörteili valkealla ihollani kauniina kuin koru - en tiedä, kuinka kauan. Lopulta peseydyin ja palasin Jarkon viereen nukkumaan tuntematta mitään. 

Tänään hän lähti aamujunalla. Hirveä aamu. Linnut kirkuivat aamun hiljaisuudessa riipivästi, kakofonisesti. "Ei me nyt näillä sanoilla erota", Jarkko sanoi, "minä soitan sulle myöhemmin."

Niin hän soittikin. Puhuimme puolitoista tuntia. En tiedä, mistä. En ymmärrä häntä. 

Hän sanoi, ettei halua joutua tarvitsemaan naista, ketä tahansa naista. Että hän ei halua tarvita naista todistamaan hänen arvoaan. Ei hän tarkoita minua. Vaan naisia baareissa, yhden illan flirttiseuralaisia. Ja siitä hän aikoo pelastautua eroamalla minusta ja olemaan vapaa iskemään yhden tänään, toisen huomenna. 

Jarkko ehdotti viimein taukoa. Taukoa!  Hän aikoo kai valita minun ja vapauden, nimettömien seuralaisprinsessojen välillä. "En minä halua sinun kanssa muunlaista suhdetta kuin vakavaa, kihloihin ja sillä lailla", hän sanoi, muttei ole valmis siihenkään. 

Ei minulla ollut juuri mitään sanomista. Hän on päätöksensä tehnyt. Pystyin vain hokemaan, että rakastan häntä ja pyytämään, että hän harkitsisi tarkkaan. Toivomaan hiljaa mielessäni, että hän haluaisi minua, niin kuin minä haluan häntä. 

Ehkä olen vain säälittävä. Ehkä minun pitäisi olla ylpeämpi, kovempi, vähemmän altis, vähemmän hapero. Mutta en voi mitään sille, että rakastan. Luoja tietää, miten olen yrittänyt olla rakastamatta, miten olen pyristellyt kieltääkseni itseni ja pakottaakseni tunteeni. Vaikka hullua se on. Ja minun rakkautenikin on alkanut muuttua aremmaksi, kalpeammaksi. Voimani ehtyvät. Olen ollut tässä tilanteessa liian monta kertaa.