Ihmiset välittävät toisistaan.

Soitin kotiin vain kuullakseni tavallisista asioista. Puhuin isän kanssa säästä ja kissoista. Mutta sitten hän sanoi kuulevansa äänestäni, että olen murheellinen ja alkoi kysellä, mikä hätänä. Aloin itkeä. Hän alkoi itkeä. Äiti tuli puhelimeen ja sanoi niin järkeviä, vastaasanomattomia asioita, että tyynnyin. Kerran hän huudahti: "Mie soitan sille ja puhun vähän!" "No, etkä soita!" vastustin, ja minua nauratti jo vähän. 

Illalla Veli soitti minulle ja jutusteli kaikenlaista: vanhojentansseista, koulusta, ostamastaan Tolkien-aiheisesta kirjasta, Star Wars -elokuvasta. Emme puhuneet sanaakaan Jarkosta, mutta kuulin ja tunsin pikkuveljen rakkauden ja myötätunnon. 

Olen hyvilläni. Se on totta, että vasta hädässä huomaa, kuinka toiset ihmiset sittenkin välittävät. Että oma perhekin - vaikka meillä on omat ongelmamme ja kipupisteemme - silti tuemme toisiamme. Silti meillä on rakkaus. 

Olen saanut näinä päivinä niin paljon myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä. Uskon taas elämään. Silmäni ovat avautuneet näkemään, kuinka paljon minulla kuitenkin on.