Makaan siinä hänen vieressään pakahtumaisillani. Silmissäni välähtelee kuvia, päässäni ajatuksia, lauseen katkelmia, pieniä toiveita, ehdotuksia, unelmia, kysymyksiä, vastauksia. Minä voisin vain kääntyä ympäri, avata suuni ja antaa kaiken virrata ulos. Mutta ei, jos yritän. Ei. Ääneni on pieni, sanani ujoja, epäröiviä, ja Jarkko tuhahtelee ärsyyntyneenä ja laukaisee jotain kovaa. Enkä minä jaksa yrittää, raapia kynsiäni verille kiviseinään, toivoa idioottimaisesti ymmärrystä. Helpompi napata läppäri ja livahtaa vessaan lukitun oven taakse turvaan, piiloon ja unohduksiin.
Kun minuun sattuu näin paljon, en voi koskettaa häntä, en voi hengittää samaa ilmaa. Minun täytyy olla väsymyksestä sairas ja aivan tyhjä ja tunteeton, ennen kuin voin mennä hänen viereensä nukkumaan.
Minusta ei ole keskustelemaan Jarkon kanssa. Minä en voi kantaa hauraita unelmiani hänen eteensä; hän ehtii murskata ne miljoonasti ennen kuin edes ehdin ajatella niitä. Puhuminen ei meille kahdelle enää merkitse puhumista siinä mielessä kuin useimmille ihmisistä. Meille se on yhtä katkeraa taistelua, jossa sanoja käytetään kätkemään - ei tuomaan esille ja jossa voittaminen on ymmärtämistä tärkeämpää.
Minua huvittaa. Huvittaa elokuinen päivitykseni uuden lukuvuoden alla. Että tyhjä sivu tarkoittaisi samaa kuin uusi elämä, puhtaampi, tyynempi elämä. Vaikka todellisuudessa menen alas koko ajan, olen kauempana onnesta joka vuosi ja tämäkin blogi muuttuu vuosi vuodelta entistä kauheammaksi ja epätoivoisemmaksi. Mitä hyötyä mistään on?
"Yhden minä olen löytänyt ja
yhden olen totisesti voittanut:
tien maahan, jota ei ole."
-Edith Södergran -
Henkilökohtainen. Iholla. Rakkauden kauneudesta ja kipeydestä. Perhe-elämästä, jota varjostaa isän alkoholismi. Opiskelusta, harrastuksista, ystävistä, unelmista, peloista, iloista ja suruista. Päiväkirjaa pitää runotyttö ja drama queen.
tiistai 21. tammikuuta 2020
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kiitos ja näkemiin
Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen. Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alu...
-
Heräsin juuri uskomattoman tiiviistä päiväunesta. Unessa opiskelin rekkakuskiksi. Meillä oli liukkaalla ajamisen tunti menossa. Seisoimme...
-
Paras ystäväni Anna kirjoitti minulle viimeksi helmikuussa ja silloinkin vain menevänsä käymään Kotikaupunkiin. Olin itse juuri silloin...
-
Olen ollut lähestulkoon rakastunut muistoihini Jarkosta. Soittelemme nykyisin aika usein ja kepeä, eroottinen flirttailumme on varsin viihdy...
-
Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen. Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alu...
-
En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masen...
-
Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen. Jouduin selittämään nöyryyttävän tarin...
-
REM: Losing my religion Jarkko pystyy murskaamaan minut pieniksi, vapiseviksi sirpaleik...
-
Tuomas soitti aamulla kuuden aikaan, yövuoronsa jälkeen. Rakas Tuomas-parkani. Hän oli hätäpäissään ja kyseli kyselemistään. En pystynyt s...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti