Voisin vain kääntyä

Makaan siinä hänen vieressään pakahtumaisillani. Silmissäni välähtelee kuvia, päässäni ajatuksia, lauseen katkelmia, pieniä toiveita, ehdotuksia, unelmia, kysymyksiä, vastauksia. Minä voisin vain kääntyä ympäri, avata suuni ja antaa kaiken virrata ulos. Mutta ei, jos yritän. Ei. Ääneni on pieni, sanani ujoja, epäröiviä, ja Jarkko tuhahtelee ärsyyntyneenä ja laukaisee jotain kovaa. Enkä minä jaksa yrittää, raapia kynsiäni verille kiviseinään, toivoa idioottimaisesti ymmärrystä. Helpompi napata läppäri ja livahtaa vessaan lukitun oven taakse turvaan, piiloon ja unohduksiin. 

Kun minuun sattuu näin paljon, en voi koskettaa häntä, en voi hengittää samaa ilmaa. Minun täytyy olla väsymyksestä sairas ja aivan tyhjä ja tunteeton, ennen kuin voin mennä hänen viereensä nukkumaan. 

Minusta ei ole keskustelemaan Jarkon kanssa. Minä en voi kantaa hauraita unelmiani hänen eteensä; hän ehtii murskata ne miljoonasti ennen kuin edes ehdin ajatella niitä. Puhuminen ei meille kahdelle enää merkitse puhumista siinä mielessä kuin useimmille ihmisistä. Meille se on yhtä katkeraa taistelua, jossa sanoja käytetään kätkemään - ei tuomaan esille ja jossa voittaminen on ymmärtämistä tärkeämpää. 




Minua huvittaa. Huvittaa elokuinen päivitykseni uuden lukuvuoden alla. Että tyhjä sivu tarkoittaisi samaa kuin uusi elämä, puhtaampi, tyynempi elämä. Vaikka todellisuudessa menen alas koko ajan, olen kauempana onnesta joka vuosi ja tämäkin blogi muuttuu vuosi vuodelta entistä kauheammaksi ja epätoivoisemmaksi. Mitä hyötyä mistään on?

"Yhden minä olen löytänyt ja
yhden olen totisesti voittanut:
tien maahan, jota ei ole."
-Edith Södergran -