Miesjuttuja

Minulla on kaksi miesjuttua meneillään. Toinen on kepeä ja herttainen kuin kevään ensimmäinen sitruunaperhonen. Ja toinen on syvä ja raskas kuin lumen alta paljastuva musta maa.

Lomailin vähän aikaa Kotikaupungissa, jossa kävin serkkujeni kanssa klubeilemassa. Yhtenä iltana tanssilattialla yksi tuttu poika lukiosta hymyili minulle erittäin nätisti. Muistan hyvin kyseisen pojan. Hän oli kanssani samoilla matikan ja fysiikan kursseilla ja seurusteli silloin yhden lukiokaverini kanssa.  He olivat sellainen kuvankaunis high school sweethearts -pariskunta. Tyttö oli taiteellinen ja syvällinen ja poika sydäntäsärkevän hurmaava.

Myöhemmin illalla tämä Tomi tuli pöytäämme istumaan ja ehdimme jutella hetkisen, ennen kuin paikalle tuli liuta muita tuttuja lukion matikkapoikia. Keskustelu muuttui yleiseksi. Tomi pyysi minua vielä tanssimaan, ja valomerkin jälkeen jämähdimme juttelemaan, kunnes tarjoilijat hätistelivät meidät ulos. Olimme menossa samaan suuntaan, joten kävelimme yhtä matkaa. Liisanmäen alla Sanna kiihdytti vauhtia, meni edeltä ja jätti meidät kahden. Jäimme seisomaan vastatusten sinisessä kevätyössä, huhtikuun riipaisevassa, kaihoisassa tuoksussa - tuttuina, tuntemattomina.

"Ootsie vielä Jarkon kanssa?", Tomi kysyi varovasti. Ja enhän minä ole. Sitten hän kertoi muistavansa minusta yhden hämmentävän jutun: olin abivuonna törmännyt myöhässä matematiikan tunnille, istunut paikalleni ja kumartunut kirjani ylle niin, että hiukseni olivat peittäneet kasvoni kuin verho. Ja sitten olin itkenyt hiusteni suojassa, minkä hän oli huomannut ja mitä oli huolestuneena seurannut. Neito hädässä oli jäänyt askarruttamaan Tomia. Nämä hänen muistonsa jotenkin sekä hämmästyttivät että kiihdyttivät minua. Kuvittelen aina olevani näkymätön, salaisuus.

Tomi kysyi kohteliaasti, haluaisinko snäppäillä hänen kanssaan. Sitten jatkoimme kumpikin matkaamme. Sanna odotti minua rappusilla istuen. Kävin kyykkyyn hänen viereensä ja huokasin olevani rakastunut. Olinko minä? Totuus on, että minua hymyilyttää muistella sitä lyhyttä kohtaamista. Pitkään aikaan ei ole tuntunut hyvältä ajatella ketään poikaa, mutta Tomia ajattelen yhtäkkiä mielelläni. Ehkä se on merkki haavojen paranemisesta.

Karman laki

Jätin Tuomaksen rumasti ja julmasti. En selittänyt mitään. Enkä koskaan kertonut hänelle totuutta kaikessa karuudessaan: että aikani pallottelin, kumman pojan kanssa halusin enemmän olla ja että lopulta petin häntä. En ole halunnut aiemmin kirjoittaa tästä, koska minun on vaikea tunnustaa olevani niin huono ihminen, niin kevytmielinen ja epärehellinen. Kun ajattelen Tuomasta ja omaa käytöstäni, hävettää niin suunnattomasti, että tekisi vain mieli sulkea silmät.

Karman laki toki toteutui. Minä jätin Tuomaksen Jarkon takia. Jarkko jätti minut. Ei niin, että tuntisin sovittaneeni mitään omalla kärsimykselläni. Ehkä pikemminkin päin vastoin. 

Niin että yritän yleensä olla ajattelematta Tuomasta. Minusta on kehittynyt aika lahjakas tässä ajatusten pakottamisessa. Viime aikoina olen sitten kuitenkin nähnyt hänestä unia, joihin on sisältynyt vahva tunnelataus. Minun on vaikea tulkita näitä unia, sillä Tuomashan on aina ollut minulle myös eräänlainen symboli, haikea unelma, käsistäni haihtuva haavekuva. Uneksinko siis pojasta vai käsitteestä? Kenties molemmista. On piinallisen selvää, että poltin itse sillat takanani ja tuhosin kaiken, kun jätin hänet. Etten koskaan ansaitse häntä takaisin. Että unet ovat ainut, mikä jäi jäljelle.

Fate is inexorable.

Tunnevammainen

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa.

Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista dialogia Jarkon kanssa. Voin tunnustaa, että selvästi kieltäydyn ajattelemasta Jarkkoa elävänä olentona, ihmisenä, miehenä. Hän on minulle kimppu tekojaan, abstraktio. Se on helpompaa. Kun hän silloin pari viikkoa sitten soitti, jouduin pariksi päiväksi viiltävän riivauksen valtaan. Kivun, kaipauksen, kiihtymyksen. Mutta se meni ohi, ja ihminen muuttui jälleen abstraktioksi. Niin on lopulta paras.