Mansikkapelloilla, ikuisesti

Minulla on kaksi miesjuttua meneillään. Toinen on kepeä ja herttainen kuin kevään ensimmäinen sitruunaperhonen. Ja toinen on syvä ja raskas kuin lumen alta paljastuva musta maa. Lomailin vähän aikaa Kotikaupungissa, jossa kävin serkkujeni kanssa klubeilemassa. Yhtenä iltana tanssilattialla yksi tuttu poika lukiosta hymyili minulle erittäin nätisti. Muistan hyvin kyseisen pojan. Hän oli kanssani samoilla matikan ja fysiikan kursseilla ja seurusteli silloin yhden lukiokaverini kanssa.  He olivat sellainen kuvankaunis high school sweethearts -pariskunta. Tyttö oli taiteellinen ja syvällinen ja poika sydäntäsärkevän hurmaava. Myöhemmin illalla tämä Tomi tuli pöytäämme istumaan ja ehdimme jutella hetkisen, ennen kuin paikalle tuli liuta muita tuttuja lukion matikkapoikia. Keskustelu muuttui yleiseksi. Tomi pyysi minua vielä tanssimaan, ja valomerkin jälkeen jämähdimme juttelemaan, kunnes tarjoilijat hätistelivät meidät ulos. Olimme menossa samaan suuntaan, joten kävelimme yhtä

Jätin Tuomaksen rumasti ja julmasti. En selittänyt mitään. Enkä koskaan kertonut hänelle totuutta kaikessa karuudessaan: että aikani pallottelin, kumman pojan kanssa halusin enemmän olla ja että lopulta petin häntä. En ole halunnut aiemmin kirjoittaa tästä, koska minun on vaikea tunnustaa olevani niin huono ihminen, niin kevytmielinen ja epärehellinen. Kun ajattelen Tuomasta ja omaa käytöstäni, hävettää niin suunnattomasti, että tekisi vain mieli sulkea silmät. Karman laki toki toteutui. Minä jätin Tuomaksen Jarkon takia. Jarkko jätti minut. Ei niin, että tuntisin sovittaneeni mitään omalla kärsimykselläni. Ehkä pikemminkin päin vastoin.  Niin että yritän yleensä olla ajattelematta Tuomasta. Minusta on kehittynyt aika lahjakas tässä ajatusten pakottamisessa. Viime aikoina olen sitten kuitenkin nähnyt hänestä unia, joihin on sisältynyt vahva tunnelataus. Minun on vaikea tulkita näitä unia, sillä Tuomashan on aina ollut minulle myös eräänlainen symboli, haikea unelma, käsist

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa. Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista dialogia Ja