Mansikkapelloilla, ikuisesti

Aatonaattona pidimme pikkujouluja Millan, Annan, Susanin ja Sonjan kanssa. Istuimme Millan huoneen lattialla, pyöritimme pulloa ja leikimme totuutta ja tehtävää. "Niina, onks siulla ollut yhden illan juttuja?" kysyi Anna minulta kun valitsin totuuden. "No, kyllä sie tiedät miun juhannusheilan", sanoin hämääntyneenä. Anna hymyili jännästi, tavalla joka jätti tuhat tulkintaa ilmaan. Varmaan hänen elämänsä on villimpää ja hohdokkaampaa kuin minun ikinä. Hän on minulle ainainen mysteeri, vaikka yhä on rakkain ystäväni. Ja sitten kun tytöt kysyivät, vastasin olkiani kohauttaen: "Kai mie oon taas Jarkon kanssa, mutta ei siitä kyllä mitään tuu." Myöhään yöllä menimme tanssimaan, ja tanssimme tähtikirkkaaseen aamuyöhön asti - oi, toinen toistaan kauniimmat ystäväni. Eilen Janna piti kotonaan glögikutsut, joissa oli koolla kymmenisen lukioaikaista kaveria. Teimme pizzaa ja pelasimme lautapelejä, Pictionaryä ja Aliasta. Oli lämmin, herttainen tunnelma, palj

Emme ole toistaiseksi eronneetkaan. Jarkko soittelee ja sanoo rakastavansa, ja hänen sanansa ovat kuin liian myöhään lähteneet muutolinnut. Ne putoavat suoraan lennosta kankeina ja jäätyneinä jalkojeni juureen. Minä toimin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävelen aamuisin luennolle lumenvalkoisen maiseman halki, teen tunnollisesti oman osuuteni ryhmätöistä, kirjoitan esseitä, luen tenttiin. Askartelen joulukortteja, lasken rahani tarkasti ja pystyn ostamaan joululahjoja. Suunnitelen iloisia jälleennäkemisiä vanhojen kavereitten kanssa Kotikaupungissa ensi viikolla.  Sisäisesti olen toipumassa suurimmasta järkytyksestä, maailmanlopun tunnusta. En enää itke iltaisin. Nyt olen lähinnä puustapudonneen epäuskoinen. Mitä hittoa tapahtui? Jos en olisi säästänyt Jarkon sähköposteja, joissa puhutaan loppuelämästä ja kihlasormuksista, luulisin tulleeni hulluksi. Luulisin kuvitelleeni aivan kaiken. Osan olen ilmeisesti kuvitellut joka tapauksessa. Ainakin että yhteen palaaminen

"Miksei meillä enää mene hyvin?" Jarkko kysyy minulta paria tuntia ennen junansa lähtöä. Katson häntä säikähtäneenä ja kuulen kuin jostain kaukaa hänen puhuvan. Mutten ymmärrä, mitä hän haluaa minulle sanoa. Ajatukseni räpiköivät pääni sisällä hätääntyneinä. Muutama irrallinen lause ajelehtii korviini ja tajuntaani: "Minä en halua loukata sinua."    "Ei aleta vihata toisiamme." "Minulle ois ehkä paras ratkaisu olla ihan yksin jonkin aikaa." Luulen ja pelkään ymmärtäväni. Hiivin piiloon itseni sisälle. Se on mahdollista. Sieluni, minuuteni osaa mennä pienenpienelle kerälle ja sammuttaa valot. Sillä aikaa nämä asiat tapahtuvat jollekulle toiselle. Nämä satuttavat sanat sanotaan jollekulle muulle, kun minä olen turvassa. Puristan silmäni kiinni ja kierrän käteni ympärilleni ja olen turvassa ja olen onnellinen. Sillä eihän tämä ole totta. Eihän? Olen onnellinen ja voin luottaa. On kuitenkin vasta hieman yli kuukausi niistä toisista l

Jarkon kanssa on hyvä olla. Olen rauhallinen. Minun ei tarvitse valita sanojani eikä teeskennellä. Osaan elää ja olla yhdessä, ja se tuntuu luonnolliselta ja oikealta. En pelkää nojata häneen, kun siltä tuntuu, mutta tiedän voivani myös seisoa omilla jaloillani. Rakastan hänen ilmeitään. Hänen hymynsä on täynnä lämpöä. Hänen silmissään on tietty haastava, terävä pilkahdus juuri ennen kuin hän sanoo jotain pilailevaa tai sarkastista. Kun hän innostuu, hänen äänensä on riehakkaan kova. Kun hän on vakavissaan, hänen äänensä mataloituu. Rakastan sitä, miten hän nukkuu minussa aivan kiinni, kaikki jäsenet ympärilleni kietoutuneina. Kun rakastelemme, hän ei ehdi riisua sukkiaan - ja rakastan sitäkin. Työnnän isovarpaani sukansuun sisään, riisun sukat varpaillani, ja minua naurattaa. Voisin jatkaa loputtomasti.  En enää kuvittele liikoja muista miehistä tai vapaudesta. Niistä olen saanut tietää kaiken, mitä haluankin. Olen aina tiennyt rakastavani Jarkkoa. Mutta nyt myös arvo

Jahkailuni kahden pojan välillä ratkesi, kun Jarkko yllätti minut tulemalla luokseni Opiskelukaupunkiin kolme viikkoa sitten. Olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mutta hitaammin askelin ja tunnontuskaisten kiertoteiden kautta. Mutta kun näin Jarkon ja kun hän kosketti minua, unohdin kaiken muun. En rehellisesti sanottuna ajatellut mitään muuta kuin omaa onneani. Tunsin kelluvani kimaltavan, auringonvälkkeisen, korkean aallonharjan huipulla.  En koskaan lakannut rakastamasta Jarkkoa, mutta lakkasin luottamasta. Häneen, hänen rakkauteensa, meihin, itseeni. Kirjoitin blogiini, että kun keväällä yritimme palata yhteen odotin enemmän: " Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja."  Nyt sain kaiken tilaamani, kaiken mitä ikinä olisin uskaltanut toivoa: suuria eleitä, suuria tunteita, suuria lupauksia. Muistan, että meillä on ollut ongelmamme - niin hetkemme kuin retkemmekin. En

Kirjoitan junassa matkalla takaisin Opiskelukaupunkiin. Ulkona ohitse vyöryvät metsien syvänmustat silhuetit, mustat tiet ja pellot; silloin tällöin silmiini välähtää lämpimästi valaistuja, kodikkaita ikkunoita, autojen jonoja, jouluvalojakin jo. Olen väsyksissä ja nojaan raukeasti ohimoani ikkunalasiin. Viime viikonlopun tapahtumat kangastelevat edelleen ajatuksissani. Hieman epätodellisina, kuin puoliksi unohdettuna unena. Jarkko. Minä. Sanoinkuvaamaton rakastelumme niinä lyhyinä, varastettuina päivinä: se pimeä huuma, se syvälle upottava hurma. Pyörryttää ajatella. En ole vieläkään laskeutunut maan pinnalle ihan kokonaan. Mutta vieläkin päihdyttävämpää kuin seksi, olivat sanat, jotka sanottiin. "Minä oon tavannut monia tyttöjä eromme jälkeen", Jarkko kertoi, "eikä niissä ihmisissä ole ollut mitään vikaa, vaan vika on minussa. Oon tiennyt jo kauan, miksi seurustelu ei onnistu. Syy on se, että olen etsinyt heistä sinua, mutta eihän sinua ole kuin yksi maail

Jarkko istuu sänkyni laidalla, ja minä seison hänen edessään. Iltapäivän kepeän leikkisä tunnelma on poissa, eikä meitä enää naurata yhtään. Päinvastoin. Jarkko katsoo minua vakavasti ja hänen silmänsä tummenevat. Minun on vaikea vastata hänen katseeseensa, ja räpyttelen pois silmiini väkisin kohoavia kyyneleitä. Hän ojentaa molemmat kätensä, ja menen hänen syliinsä. Kuinka kipeältä se tuntuu. Kuinka ylimaalliselta, kuinka hauraalta ja pelottavalta, kuinka kiihkeältä. Muistan tämän tuoksun joka ympäröi minut, hänen ihonsa tuoksun; hengitän häntä syvään. Muistan tämän lämmönhehkun. Tiedän, miltä hänen poskensa iho tuntuu: sekä pehmeältä että parransängen karhealta. Tiedän, miten hänen silmäripsiensä räpäytys kutittaa ohimoani. Minun ei tarvitse koskettaa hänen hiuksiaan, koska muistan niiden sileyden ja liukkauden ilmankin. Kun viimein suutelemme, kaikki - aika, maailma, jumala - kaikki katoaa ja hajoaa atomeiksi kuin alkuräjähdyksessä. En tiedä, missä olen tai kuka olen. E

Perjantaina siivosin huonettani, kun Jarkko soitti: "Moi, millonkas me tavattaisiin?" "Moi... en tiedä, pitää katsoa", aloitin, mutta hän keskeytti: "Minä oon nyt täällä asemalla, tuutko vastaan?" Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, analysoida, ei edes mennä paniikkiin. Tungin pölynimurini takaisin siivouskaappiin, vaihdoin nopeasti vaatteet ja juoksin bussipysäkille. Oli kylmän kirkas, lumeton marraskuun alun päivä. Kiiruhtaessani auringonpaisteisessa, pirteässä pikkupakkasessa huomasin yhtäkkiä unohtaneeni kaikki huoleni, kaiken syyllisyyteni ja maailmantuskani. Noin vain. Olin ainoastaan hermojarepivästi, mutta samalla suloisesti jännittynyt. Bussipysäkiltä juna-asemalle ei ollut kymmentä metriä, mutta jokainen askeleni painoi. Suljin silmäni sekunniksi ja vedin henkeä, ennen kuin avasin oven ja astuin sisään. Näin Jarkon heti: tummansinisen, tutun talvitakin, matkalaukun, puhelimen puoleen kumartuneen profiilin, vaaleat ja paljon pidemmät hiu

' Ajattelen Tuomasta, ja sydämeeni sattuu. Ajattelen Jarkkoa, ja menetän järkeni. Kaura jäätyy läheiselle pellolle. Viimeiset joutsenaurat halkovat haaleaa, lumenkuulasta taivasta, kun liukastelen pyörällä luennolle aamupäivällä. Jo viideltä on aivan pimeää. En ole kuullut Tuomaksesta mitään päiviin enkä itsekään pysty soittamaan hänelle. Jarkko soittaa minulle nopeita, kiihkeitä, huolestuneita puheluja. Tiedän, mitä haluan ja kenet. Olen tiennyt syvällä sisälläni koko ajan. Mutta olen kuin lamaantunut enkä pysty tekemään ratkaisua.

Seurustelen Tuomaksen kanssa ja samanaikaisesti rakastan Jarkkoa syntisen kovasti. Olen kävellyt silmät auki tähän umpikujaan. "Silmät auki", minä sanon ja tarkoitan sitä. Halusin vilpittömästi olla Jarkon kanssa puhdas ystävä, mutta tiesinhän minä, miten sinisilmäinen ajatuskin se oli. Meidän välillämme ei ollut ikinä mitään platonista ja kesyä; olimme aina intohimoisia niin vihassa kuin rakkaudessa. Silloin kun oli tylsää ja silloinkin kun olimme vakiintuneet väsymiseen asti, jossain pinnan alla kyti. En ole syytön tähän tilanteeseen. Seurasin, miten viestittelymme kehittyi viileistä viattomuuksista avoimeen flirttaillun. Annoin omien tunteideni herätä unesta, joka ei kai koskaan kovin syvä ollutkaan. Aavistin mitä tulee tapahtumaan enkä koettanut estää. En hennonnut padota puroa ja nyt en pysty pysäyttämään koskea. Tuomas ei ole kuka tahansa. Unelmoin Tuomaksesta vuosikaudet ja rakastan häntä. Ja nyt mielenrauhani on pirstaleina. Kun sallin itseni muistella Jarkko

Lauantaina kaupunkikierroksella Veljen kanssa puhelimeni soi. Kaivoin puhelimen laukustani. Kun näin näytöllä vilkkuvan tekstin " Jarkko soittaa ", koin nopean huimauksen tunteen, kuin jalat pettäisivät altani. Vastasin ja hämmästyin normaalilta kuulostavaa ääntäni. Rupattelimme hetken iloisesti niitä näitä ja torjuin nopeasti kaikki vakavat aiheet, koska Veli seisoi vieressäni. Eilen illalla soitin hänelle takaisin. Taas minua jännitti, mutta oudon sykähdyttävästi ja jotenkin miellyttävästi. Mutta lopulta hänen kanssaan puhuminen olikin luontevaa, helppoa ja sujuvaa. Tunnen hänet niin hyvin, ja kuitenkin hän on kuin uusi ja kiinnostava muukalainen. Puhuimme yli tunnin, kunnes huolestuin puhelinlaskusta ja sanoin, että pitäisikö lopettaa. Jarkko oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi tukahtuneesti: "Hitto, minä rakastan sinua, Niina", ja katkaisi puhelun. Minä jäin tuijottamaan puhelintani ja vapisevaa kättäni, joka sitä piteli. 

Valmistauduin ensimmäiseen tenttiviikkooni väärin ja epäkypsästi. Ensin en kantanut tenteistä mitään huolta ja kaksi viimeistä viikkoa luin paniikissa aamusta iltaan. Jouduin perumaan kauan suunnitellun Tiinan ja Katin vierailun lukemiseni takia, mikä harmitti aivan mahdottomasti. Olin odottanut ystäviäni kylään pitkään ja suunnnitellut kaikkea hauskaa yhteistä tekemistä. Opin, että lukutekniikka ei enää voi olla samanlainen kuin lukiossa. Pitää opetella lukemaan olennaiset ja vain olennaiset asiat, eikä kaikkia. Luultavasti tenttini menivät kohtalaisesti, joten ainakaan uhraukseni eivät menneet hukkaan. Veli tuli syyslomansa aluksi luokseni viime perjantaina, ja meillä oli herttainen, lämmin ja iloinen viikonloppu. Kiersimme katsomassa kirkkoja, rakennuksia ja katuja. Kaupunki oli todella edukseen kirkkaassa, kylmässä säässä ja kullan ja punaisen ruskan hehkussa. Ostin ensimmäistä kertaa ruokaa opiskelijan budjetista välittämättä. Iltaisin nauroimme ja puhuimme myöhään yöhön.

Jarkko ja minä käymme kirjeenvaihtoa, joka on päällisin puolin niin viattoman kaverillista, että voisin antaa sen julkaistavaksi huomispäivän Hesarin etusivulle. Pinnan alla on kuitenkin voimakkaita pohjavirtauksia, jotka voivat viedä uimarit mennessään. Voimme näennäisen keveästi keskustella ummet lammet jokapäiväisestä elämästä, tenteistä, uusista seurustelukumppaneista, opiskeluasunnoistamme. Mutta väliin jompi kumpi heittää silloin tällöin jonkin yhteisen vitsin tai salasanan, jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Se on kuin reviirin osoittamista:  "Meillä on yhteinen menneisyys, joka ei katoa. Me tunnemme toisemme eikä välissämme ole ketään." Ja pitkien, arkipäivästä kertovien viestien loppuun sijoittuu ihan erillinen, henkilökohtainen ajatuksenvaihto. Siinä on kasvava, kytevä jännite. Viestiemme piiloteltu intohimo kiihottaa meitä molempia, ja tilanne on riistäytymässä käsistä, kaikkien käsistä. Jarkko 29.9.2017: Hassua, mutta minulle tuli kova ikävä sinua, kun luin

Elämäni on kaksoiselämää. Opiskelukaupungissa on päivätyöni ja arkirutiinini, opiskelua ja harrastuksia. Kotikaupungissa viikonloppuisin elämä jatkuu hidastempoisena kuten tähänkin asti, ikäänkuin en olisi koskaan lähtenytkään. Käyn katsomassa Mummoa, vietän aikaa kotona, tapaan Tuomasta. Tuomas ja minä vaadimme toisiltamme tuskin mitään, emmekä roiku toisissamme lainkaan. Väimatkakaan ei ole tragedia. Viikolla sovimme tarkan ajan, jolloin soitamme toisillemme ja vaihdamme joitakin kiireisiä, arkisia sanoja. Kun olemme yhdessä, teemme aina jotain: esimerkiksi ajamme autolla viisikymmentä kilometriä jollekin huoltoasemalle, jossa juomme kahvia ja Tuomas saattaa pelata pelikoneilla. Katsomme paljon elokuvia ja Netflixiä. Kuuntelemme musiikkia, usein Elvistä, joka on Tuomaksen idoli. Puhumme monenlaisista asioista, mutta harvoin tunteistamme tai suhteestamme, joka on edelleen yhtä haaveellinen ja sielullinen. Ja puhdas. Viatonkin. Välillä minusta tuntuu kuin olisimme suoraan jost

Olen pitänyt yhteyttä Jarkon kanssa. Kirjoittelemme pitkiä, hyväntuulisia meilejä. Kerromme toisillemme opiskelijaelämästä, itse opiskelusta, uusista kavereista, Pikkusiskon ja Veljen kuulumisista, seurustelusta. Tämä keskusteluyhteys tekee minut onnelliseksi, ja sydämeni hypähtää ilahtuneena aina, kun häneltä saapuu viesti. Väliin kysyn varovasti itseltäni, tulenko vähän liiankin onnelliseksi ja pitäisikö sydämeni lyödä ihan tasaisesti ja tyynesti. Toistaiseksi olen onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, ettei tässä ystävyydessä ole mitään väärää. Nautin luontevuudesta ja helppoudesta puhua läheiselle ihmiselle, joka tuntee minut hyvin. Olemme epämääräisesti sopineet, että hän tulisi joskus käymään luonani Opiskelukaupunkiin. Ajatus tapaamisesta sekä hymyilyttää että pelottaa.

Kun rakastin Tuomasta kaukaa enkä tuntenut häntä, mietin minkälainen perhetausta hänellä mahtoi olla. Koska siinä tuntui olevan jotain ristiriitaista. Tuomaksella oli sivistyneet käytöstavat, jotka tuntuivat kertovan hyvästä kotikasvatuksesta. Hän todella osasi briljeerata käytöksellään; häneltä sujui luontevasti tervehtiminen, kätteleminen, kumartaminen, kohteliaisuus ja argumentoiva keskustelu.  Siis sujui, jos häntä huvitti. Mutta usein ei huvittanut. Olen ennenkin kirjoittanut, että Tuomas oli yläkouluni pahoja poikia. Hän myöhästeli, saattoi pinnata päiväkausia, jätti tehtävät tekemättä, joutui avoimiin konflikteihin opettajien kanssa, tupakoi, käytti alkoholia, oli ongelma. Voiko kotona siis olla kaikki hyvin? En siis oikein tiennyt, mitä odottaa. Ensimmäistä kertaa tapasin Tuomaksen vanhemmat kaupungin uudessa sushi-ravintolassa, johon he olivat minut ja Tuomaksen kutsuneet. Tuomaksen äiti oli kaunis ja tyylikäs. Isä oli itsevarma maailmanmies. Molemmat keskustelivat ko

Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa. Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huol

Kerran kirjanpitotunnilla vieressäni istui tummatukkainen, ruskeasilmäinen, puhelias tyttö, jonka puheessa oli tuttu nuotti. Kysymällä selvisi, että hän oli kotoisin Kotikaupungin pienestä naapurikunnasta. Huomio, että olimme samalta seudulta, herätti välittömän molemminpuolisen innostuksen. Nopeasti totesimme, että itse asiassa meillä oli useita yhteisiä tuttuja: Marian poikaystävä oli ollut samoilla fysiikan ja kemian kursseilla kanssani lukiossa ja myös hänen parhaat ystävänsä olivat lukiokavereitani. Hän puolestaan tunsi lempiserkkuni Tiinan ja Sannan. Tuntui melkein kuin olisimme kasvaneet yhdessä koko ikämme. Maria ehdotti, että voisimme matkustaa kotiin viikonlopuiksi hänen autollaan ja jakaa bensakulut. Sehän sopi minulle mainiosti. Minäkin saan olla ratin takana. Se on hyvä homma, koska ajokorttini on tuore, ja tarvitsen kipeästi ajokokemusta. Olemme siis ajaneet yhdessä Kotikaupunkiin ja takaisin, ja pitkien automatkojen aikana on ollut aikaa tutustua. Olen yritt

On ihmisiä, joitten kanssa suhdetta on vaikea pitää yllä puhelimella, snäpeillä ja viesteillä. Esimerkiksi Veli. En voi kirjoittaa asioita, jotka ovat oleellisia meidän välillämme. Meillä on sata pöhköä lempinimeä toisillemme (Nikkisnakki ja Akkisakku, Kardinaalihullu ja Paavihullu kaksi mainitakseni) ja tuhat Kissille. Yhdessäolomme ei ole koskaan ollut pelkkää keskustelua ja kuulumisten vaihtamista, vaan lojumista television edessä, vitsailua, kikatusta, halauksia, irvistelyä - joskus pelkkää rauhallista oleilua samassa huoneessa lukien tai pelaten. Minulla on jatkuvasti ikävä Veljeä ja läheisyyttä hänen kanssaan. Mummo on toinen. Hänen kanssaan on kyllä mukava jutustella puhelimessa. Pikemminkin kyse on pelostani, että aika on hupenemassa. Mummo on 79-vuotias, ja tiedän, ettei hyviä vuosia välttämättä ole enää monta jäljellä. Olen ennenkin kertonut, että Mummo on ollut elämässäni suuri hahmo, tuki ja turva. Hän hoiti minua ensimmäiset vuoteni. Hän odotti kaakaokupin ja lämp

Tuomas kumartuu minua kohti pöydän yli ja puhuu suoraan korvaani voittaakseen musiikin pauhinan: "Mitä sie oisit sanonu, jos joku ois kaheksannella luokalla kertonu siulle, et yhtenä päivänä sie oot Opiskelukaupungissa opiskelemassa ja myö ollaan yhessä?" Nojaudun taakse silmät hänen silmissään, tuskin kestäen hänen ilmettään. Hetken muistan taas sitä viisitoistavuotiasta tyttöä ja ylitseni pyyhkii toteutunut unelma koko murskaavalla voimallaan. Minä tosiaan olen Opiskelukaupungissa ja juuri Tuomas istuu minua vastapäätä ja puristaa käsiäni. "Mie oisin varmaan sanonu, et sittenhän kaikki menee, niin kuin pitääkin", sanon hänelle. Tämä on hieman liian kepeästi sanottu, koska todellisuudessa olisin itkenyt, nauranut, pyörtynyt, pakahtunut. Enkä nytkään löydä oikeita sanoja. Hymyilemme toisillemme puhtaasta onnesta säteillen. Minua melkein pelottaa tämä onni. Pelkään jumalten kateutta kuolevaisia kohtaan. Pelkään myrskyä, jonka on seurattava tätä tyventä. Mutt

Ensimmäiset kaksi viikkoa opiskelijana ovat menneet nopeasti, sumussa ja humussa. Minulla on nyt lukujärjestys, joka tuntuu valtavan kiinnostavalta ja ihanalta. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja täysiä, ja tunteja kertyy nelisenkymmentä viikossa ainakin nyt syksyllä. Ihmettelen, että missä mahtaa olla se paljonpuhuttu akateeminen vapaus. Onnettoman suuntavaistoni vuoksi tunnen olevani puolet ajasta kuin Liisa Ihmemaassa, kun etsin eksyksissä luokkia ja luentosaleja. Muutenkin kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä. Tutorini Mari on kotoisin täältä, joten hän on hyvä opas ja tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Tutor-ryhmän kanssa olemme tapailleet koululla, Marin luona ja käyneet baarikierroksella. Mukavia ihmisiä. Bileitä riittää - se kuuluu ilmeisesti sosiaalistamisprosessiin. Ja hyvä asiahan se on. Moikkailen jo kovasti koulun käytävillä sinne ja tänne - vaikka usein kasvot ja nimet ovat mielessäni iloisesti sekaisin, enkä aina ole varma, tunnenko nämä ihmiset bileistä

Elokuussa elämä mahtui kahteen autoon. Ensimmäisessä autossa kanssani oli autokoulun opettaja, lempeä ja levollinen autoilija-filosofi, jota mikään ei saanut menettämään hermojaan. Siinä autossa en ollut tyyni ja tyylipuhdas, mutta sain olla ja oppia sellaisena kuin olin. Toisessa autossa joka ilta me, Tuomas ja minä. Ajelimme ilman päämäärää, päättymättömiä teitä. Yhtenä iltana ajoimme autiolle lentokentälle, makasimme selin kylmässä ja kasteisessa maassa ja katselimme tähtikuvioita, satelliittien hidasta purjehdusta. Yhtäkkiä yötaivaan halkaisi täydellinen, upea, hopeinen tähdenlento. Pidimme toisiamme kädestä ja käännyimme katsomaan toisiamme nauraen, epäuskoisina. "Ihan kuin elokuvissa," Tuomas sanoi päätään pudistellen.  En ollenkaan omista Tuomasta, vaikka hän pitää valokuvaani lompakossaan, suutelee minua ja kertoo minulle tarinoita. Hänestä on vaikea saada otetta. Tunnen hätkähdyttävän samanlaisia tunteita kuin silloin yläkoulussa, kun ihalin häntä kaukaa

Maanantaiaamuna pakkasimme auton täyteen isän kanssa ja lähdimme matkaan. Minä ajoin ensimmäiset sata kilometriä tuoreella ajokortillani enkä tiedä kumpaa meistä hermostutti enemmän. Isä sai suosiolla ajaa loppumatkan. Olimme perillä Opiskelukaupungissa iltapäivästä. Etsimme navigaattorin avulla ensin asuntotoimistoa, josta sai noutaa avaimet ja seuraavaksi haimme itse asuntoa sokkeloiselta alueelta. Viimein saavuimme uuden soluni ovelle. Paikalla ei ollut ketään muuta - oletan, että toiset asukkaat ovat vanhoja opiskelijoita, joiden luennot alkavat vasta syyskuussa. Huone oli kalustettu, mutta esimerkiksi kattolamppu puuttui. Myös patja tarvittiin, eikä sellainen olisi autoon edes kotoa tuotuna mahtunutkaan. Kävimme siis vielä näillä tärkeillä ostoksilla ja haimme myös illaksi vähän syötävää, kahvia, leipää, maitoa. Isä osti itselleen olutpullon ja joi sen kotiin tultua keittiössä seisten heittämällä, ilman nautintoa. Mietin häkeltyneenä, että näinkö se hänellä menee? Tarvits

Elokuun mustikansiniset yöt ja lempeät päivät... Minulla on vielä vapaata, vaikka aikuisten kesälomat ovat päättyneet ja koululaisetkin vaeltavat jo aamuisin kouluun Kånkenit selässä. Veli on aloittanut lukion, saman mitä minä kävin. Käyn uimassa ja lukemassa lähirannassa, joka on päivisin pitkä, autio ja ikiomani. Vesi tuntuu joka päivä miellyttävämmältä ja melkein lämpimältä, ehkä koska ilma viilenee. Uppoudun romaaneihin viimein vapautuneesti, kun kirjoitukset ja pääsykokeet ovat onnellisesti ohi. Olen lukenut kesällä Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, Waltarin Ihmiskunnan viholliset ja Valtakunnan salaisuuden, P.G Wodehousea, Miika Nousiaista, Sarah Watersia. Ensi viikolla muutan Opiskelukaupunkiin, mitä yritän ajatuksissani lähestyä tiukasti käytännön asioiden kautta. Listaan tarvitsemiani asioita ja hankin astioita, kattiloita, pölynimurin ja tärkeimmän eli kahvinkeittimen. Mummo on ostanut minulle lahjaksi lakanoita. Pakkaan vaatteitani. Luen opinto-opasta. Selvitän, mi

Elän hengästyneitä rakastumisen päiviä toinen jalka tässä hetkessä ja toinen menneisyydessä. Tuntuu kuin kävisin jatkuvaa vuoropuhelua neljätoistavuotiaan itseni kanssa, jonka haaveita nyt elän todeksi. Tuomas, joka oli vuosia kaunein uneni, muuttuu päivä päivältä todellisemmaksi, lihaksi ja vereksi. #ThrowbackThursday - taustoja Tuomaksen ja minun tarinaan Yhdeksännellä luokalla olin rakastunut Tuomakseen, mutta flirttailin hänen parhaan ystävänsä kanssa. Timo oli vanha kaverini, ja meillä oli paljon historiaa ja luontevat välit. Jos istuimme tunneilla lähekkäin, kinastelimme, juttelimme ja nauroimme tauotta. Tulimme erinomaisesti toimeen, ymmärsimme toisiamme, ja minusta tuntui, että voin sanoa hänelle mitä tahansa. Samaan aikaan en voinut sanoa Tuomakselle juuri mitään. Olin halvaantua, jos yritinkin. Muistan hyvin, miten sydämeni alkoi takoa, kädet menivät hervottomaksi ja kaikki sanat, kaikki ajatuksetkin katosivat päästäni. Tuomas katseli Timppaa ja minua usein luokan tois

Eilen Tuomas vei minut isovanhempiensa mökille myöhään illalla. En tiennyt, että vartin ajomatkan päässä kaupungista voisi löytyä sellainen rauhan kesäkeidas. Mökki oli tyhjillään, emmekä halunneet mennä sisälle. Kävimme istumaan laiturille, riisuimme tennarit ja uitimme varpaitamme viileässä vedessä. Olkapäämme koskettivat, hänen kätensä hapuili ja löysi sormeni, piti kiinni. Nojauduin kohti häntä, vasten hänen olkapäänsä kosketusta ja lämpöä. Saimaa oli hiljainen, aava ja peilityyni, sinisempi kuin syvin kuviteltavissa oleva sininen, sininen kuin sinisyys itse. Vain hiljaiset mainingit osuivat laituriin, kuului vain yksinäisen lokin haikea huuto. Elokuinen iltataivas kaartui korkeuksiin yläpuolellamme. Katsoimme ulapalle. Sitten katsoimme toisiimme. Aika hidastui, hidastui - kuin olisi halunnut pysähtyä tähän sekuntiin ennen ensisuudelmaamme. Sitten Tuomas kumartui lähemmäs ja hänen huulensa koskettivat omiani. Ne olivat viileät ja hellät, suloiset - vieraat, mutta jo tutut, rak

Tuomas lupasi tulla minua vastaan iltapäivällä, kun pääsisin kesätöistä. Koko päivän olin tuntenut itseni levottomaksi, ja aina välillä lävitseni humahti äkillinen, lämmin, valkohehkuinen onnenaalto. Olin oudosti hengästynyt koko ajan, kuin keuhkoissani ei kulkisikaan ilmaa, vaan auringonvaloa. Asiakkaani sinä päivänä saivat oman osansa huumaantuneesta tunnetilastani ja ihmettelivät hymyäni ääneen. Minua hymyilyttikin koko ajan, ja jokainen hymy syttyi hehkuvana suoraan sydämestäni ja säteili suoraan silmiini. Siten huomasin jo kaukaa hänen kävelevän minua kohti, mutta äkkiä olin liian hermostunut katsoakseni. Tuntui kuin levitoisin, kuin jalkani leijuisivat muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, kuin sormistani olisi hävinnyt kaikki puristusvoima. Koin välähdyksennopean tuntemuksen kuin ruumiistairtaantumisen; nanosekunnin ajan näin lintuperspektiivistä itseni ja hänet kävelemässä aurinkoisella kesätorilla. Sitten Tuomas seisoi edessäni ja hymyili ujosti ja vähän varautunees

Se ilta oli vain tanssia nurmikolla - viatota ja unenkaltaista, ja erosimme edes suutelematta toisiamme. Vaikka kaikki, mitä minulla Tuomaksen kanssa oli, oli hentoista kuin tähtipöly, se merkitsi minulle koko maailmankaikkeutta. Ei ole epäilystäkään, etteikö edes mahdollisuus olla Tuomaksen kanssa olisi tilaisuus, johon en tarttuisi epäröimättä - etteikö tämä olisi hyppy, jonka tekisin rohkeasti pää edellä vieraalta laiturilta. Mitä voin sanoa? Niin monta tilaisuutta hänen kanssaan on mennyt ohi tai päättynyt katastrofiin. Rakastuin Tuomakseen kolmetoistavuotiaana, ja tiedän kyllä, että se kuulostaa lapselliselta, haihattelulta. Kuitenkin hän on ollut mukana elämässäni aina siitä lähtien kuin hopeisena, häipyvänä sävelkulkuna - kuin kipeänsuloisena vihlontana sielussani. En osaa selittää tunnettani - en mitenkään muuten, kuin kutsumalla sitä rakkaudeksi. Seuraavana päivänä soitin Jarkolle. Olen ollut Jarkolle tarpeeksi vilpillinen tänä kesänä: olen juhlinut liikaa ja ylläpitä

Sinä iltana jäimme istumaan pöytään valomerkin jälkeen. Minä olin hiljainen, samoin Tuomas. Tommi piti keskustelua yllä. Tommi oli aikoinaan yläkoulun yksi suosituimmista ja pahimmista pojista, jota muistan sekä ihailleeni, vihanneeni että myös kadehtineeni. Hän tuskin tiesi olemassaolostani silloin. Mutta nyt hän osasi toimia oikein, kuin ystävä, ja jätti meidät huolettomasti hymyillen. Kun viimein jäimme kahden, oli vaikea tajuta koko tilannetta. Niin monta vuotta, niin monta epäselväksi jäänyttä asiaa, ja viimein - niin monta rajua tunnetta oli odottamassa siinä välissämme. Hetki olisi voinut musertaa meidät painollaan ja kiitää ohi kuten niin monta kertaa aiemmin. Mutta yhtäkkiä tunsin itseni onnelliseksi kuin kuun yli purjehtiva pilvenhattara, vapaaksi historiamme painolastista, kevyeksi - oli tämä yö, oli tässä ja nyt. Vain tässä ja nyt. Eikä mitään muuta.  Kävelimme puiston halki. Taivas alkoi vaaleta kalpeansiniseksi, utuiseksi. Lintujen heräävä, polveileva, riemuk

Lauantaina kaipasin kotiin nukkumaan, mutta Tiina houkutteli minut terassille. Keskustelut muuttuivat kutkuttaviksi ja uskoutuviksi, sanalla sanoen niin palkitseviksi, että matalalla pysytellyt tunnelma rävähti juhlahumuiseksi. Vastoin kaikkia ennakkosuunnitelmia päädyimme tanssimaaan Gemmiin, jossa Tiina flirttaili armottomasti entisensä M:n kanssa ja minun viekkaat silmäni huomasivat tanssivan väkijoukon yli Tuomaan. Olin kuin en olisi häntä nähnytkään, mutta tietysti näin. Minun ei edes tarvinnut nähdä häntä, koska pystyin tuntemaan hänet. Tunsin hänen läsnäolonsa ja katseensa väreilynä jokaisella hermosolullani. Ihan piruuttani heitin Tuomaksen kaverille Tommille yhden säteilevimmistä hymyistäni nähdäkseni, mitä tapahtuisi ja tapahtuisiko mitään. Tommi tanssitti minua sitten parin hitaan ajan. Tuomas nojasi sen aikaa baaritiskiin ja katseli vakavin, tutkimattomin ilmein.  Paljon myöhemmin, monta villiä hetkeä myöhemmin yläkoulun aikaiset traagiset tunteet olivat vallan

Olen tauotta liikkeessä; elän hetkessä nämä kuumeiset, ohikiitävät kesäpäivät. Tanssimme Tiinan ja Annan kanssa yöt läpeensä, väliin vierailen ystävien luona toisissa kaupungeissa. Vietin vuokramökillämme muutamia rauhan täyteisiä, levollisia päiviä. Kesätyökin on tänä vuonna satunnaista eikä sido minua paikalleen. Jarkon kanssa olen viettänyt yhden viikon juhannnuksen tietämillä, emmekä juuri edes soittele. Välillämme on outo vaiettujen ajatusten hiljaisuus. Olemme yhdessä, mutta emme kuitenkaan ole. Minua pelottaa antautua hänen armoilleen, ja välttelen sitä parhaani mukaan. Annan itsestäni vain pieniä, vilpillisiä palasia. Jokainen omistamisyritys hänen puoleltaan on ajaa minut järjiltäni. Olen alituisesti varuillani ja valmiina pakoon tai vastaiskuun. En halua laskea mitään sen pojan varaan, koska en luota häneen. Ennen luotin häneen enemmän kuin itäiseen auringonnousuun, ja nyt tämä epävarmuus satuttaa syvältä. Tämä kaikki ei tarkoita, että rakastaisin häntä yhtään vähemm

Vietin biletysviikonlopun kuumassa Savonlinnassa Tiinan entisen kämppiksen A:n luona. Häpeämätöntä, mutta jumalattoman hauskaa. Lauantaina paikallisessa yökerhossa valitsin kylmäverisesti paikan mielenkiintoisimman näköisen pojan, iskin hänet ja juhlin hänen ja seurueensa kanssa koko illan. Sunnuntai oli vielä syntisempi. A:lla oli töitä aamulla, joten hän ei tullut mukaan. Päädyimme Tiinan kanssa A:n entisen poikaystävän kaveriporukkaan kiertelemään baareja ja tanssimaan. Minulla oli sinä iltana sellainen maailmanlopun fiilis, että tunsin olevani kaunis kuin langennut enkeli revityissä farkuissani ja tummanpunaisessa huulipunassani, hiukset auki pitkälle selkään. Yhdessä miehistä, Jonissa oli jotain - kemiaa, sähkölatausta. Hänen katseessaan oli halua ja ihailua, tulenkajoa, avaruuden pimeyttä. Joni oli hyvännäköinen, tyylikäs, älykäs, mielenkiintoinen, kiehtovasti aikuinen. Mutta naimisissa ja pienen vauvan isä. Aikuinen mies osasi kieltämättä puhua, sai tuntemaan naiseksi eikä

Toukokuisena iltapäivänä pyöräilin rautatieasemalle Jarkkoa vastaan sisälläni tunnetilojen cocktail, villi eikä välttämättä hyvänmakuinen sekoitus jännitystä, odotusta, vihaa, iloa, kipua, rakkautta. Ensimmäisenä ja vahvimpana läsnä oli kuitenkin outo varautunut varovaisuus. Mikään puheenaihe ei oikein tuntunut turvalliselta tai luontevalta. Olimme keväällä puhuneet ja kirjoittaneet toisillemme paljonkin, ja niissä keskusteluissa olivat olleet ovet auki toistemme sieluihin. Mutta nyt kun tapasimme kaiken jälkeen tunnustellaksemme yhteen palaamisen mahdollisuutta, odotin enemmän. Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja. Mutta ei tilanne ollut niin selkeä omastanikaan puolestani. Suhteessamme oli ollut paljon hyvää, mutta myös huonoa. Meidän olisi pitänyt pystyä kohtaamaan ne asiat ja toisemme, puhumaan ongelmistamme, puhumaan erosta ja sen syistä, yhteenpalaamisesta ja sen syistä

Pääsykoepäivänä Opiskelukaupunki teki minuun jopa suuremman vaikutuksen kuin itse valintakoekaan. Oli kaunis, kesäkuinen päivä, ja minulla oli paljon ylimääräistä juna-aikataulujen suomaa aikaa. Kävelin ympäriinsä kartan kanssa, ihastuin kaikesta ja näin kaiken kiinnostavana ja ihmeellisenä: korkeat talot, puistot, ikivanhat kirkot. Kokeeseen sisältyi englanninkielinen haastattelu, johon saavuin pää niin onnellisesti pyörällä kaupungin tunnelmasta ja omista unelmistani, että unohdin kokonaan jännittää. Meille syntyi haastattelijan kanssa aito keskustelu, jossa syntyi oikeita ajatuksia vaihdettavaksi. Kun opettaja kiitti minua haastattelun päätteeksi, vastasin automaattisesti: "It was a pleasure" - ja kaikki, sekä haastattelijani että keskustelua seuranneet arvostelijat, herähtivät vapautuneeseen nauruun. Oliko nauru ollut hyvä vai huono merkki ja oliko reaktioni ollut jotenkin nolo? Tästä sain vihiä vasta tulokset saatuani. Pääsin sisään sekä yhteispiste- että haastattel

Jarkko on kesätöissä läheisellä maatilalla, ja lähtee aamukasteen aikaan ennen kuin edes herään. Omat päiväni kuluvat Ukin luona päiväunelmoiden ja Pikkusiskon kanssa hullutellen. Yritämme joka päivä tehdä Pikkusiskon kanssa ruokaa hirvittävän huonolla menestyksellä, ja touhumme menee leikiksi, nauruksi ja pelleilyksi. Olemme saaneet aikaan esimerkiksi pohjaanpalanutta mannapuuroa ja rumia, kivikovia pullia, joita kutsuimme jostain syystä fyrkantteneiksi. Ukki kohottelee meille hämmästellen kulmiaan, muttei kuitenkaan toru. Eilen pukeuduimme mummon vanhoihin vaatteisiin ja hattuihin. Naapurin noin kymmenvuotias poika piipahtaa päivittäin kanssamme leikkimään. Yhtenä päivänä menimme naapurinpojan maatilalle norkoilemaan, ja isäntä kutsui meidät navettaan katsomaan vasikoita. Niillä oli suloiset samettisilmät, hontelot jalat, ja yksi ahmaisi käteni suuhunsa ja imi; outo, lämmin, märkä, hellyttävä suu käteni ympärillä. Öisin leikimme ihan toisenlaisia leikkejä Jarkon kanssa. Seks

Ylioppilasjuhlani. Päivä oli yksi alkukesän kylmimmistä ja tuulisimmista, mutta silti täynnä kesäkuun kuultavaa valoa, valkoisia kukkia kuohuvia omenapuita, heleää vehreyttä, linnunlaulua. Kun olin tilaisuudessa saanut ruusun, lakin ja todistuksen ja kävellyt paikalleni riviin seisomaan, katsoin todistustani. Siinä olikin neljä ällää, vaikka olin saanut ennakkotiedon viidestä. Minua alkoi pyörryttää ja melkein itkettää harmista. Eihän siinä nyt  oikeasti  itkun aihetta ole, mutta minkäs teet - tällaista on olla kympin nörttityttö. Juhlia oli edeltänyt valtava hössötys, paniikki siivoamisesta ja leipomisesta, monta väsynyttä riitaa, äiti seisomassa ovellani uupuneena: enkö voisi siivota keittiön kaappeja, minä tuskailemassa: missä välissä ehdin lukea pääsykokeisiin. Mutta itse juhlani olivat sitten ihanat, lämpimät, hauskat, kaiken vaivan arvoiset. On hassu tunne, kun huomaa, että aikuiset alkavat puhua kuin vertaiselleen, kuin toiselle aikuiselle. Että vähän aikaa sitten olin

Koko viikko tuntuu nyt kuin unelta. Ensimmäinen ilta: matkaväsymys, parveke jonne istahdimme yöpuvuissa, musta yö ja lempeä lämmin tuulahdus, vuori jota kiersivät vanhan linnoituksen muurit ja kultaiset valot, jostain kantautunut musiikki ja muezzinin rukoskutsu, meren suolainen tuoksu. Kehitimme päivärutiinin. Menimme aamupäivisin rannalle, levitimme kaislamatot kuumalle hiekalle ja torkuimme auringossa, uimme vielä viileässä, mutta kirkkaanturkoosissa meressä ja palasimme makaamaan aurinkoon. Alkuiltapäivästä palasimme hotellille aina samaa reittiä, ohi taksiaseman, puistojen ja pienten ruokakauppojen. Ostimme matkalla leipää ja suuria meheviä, auringossa kypsyneitä tomaatteja lounaaksi. Iltapäivät kiersimme basaareja ja kauppoja, alkuun vieraita kauppoja. Loppuviikosta meillä oli jo tuttuja tervehdittävänä useissa kaupoissa. Ja illat, yöt... Joka yö lähdimme juhliin kuin Tuhkimot, aina uudessa mekossa, silmäluomilla tähtipölyn kimallus. Joka yö monta prinssiä, joista valita

Lopputulos pitkästä keskustelustamme oli päätös olla tekemättä mitään, antaa ajan kulua ja olla vaatimatta toisiltamme mitään. Melkoinen antikliimaksi oikeastaan kaiken jälkeen. Mitä sitten odotin ja halusin? Että olisimme vannoneet ikuista rakkautta? No ei. Kaikki on liian monimutkaista. Omatkin tunteeni ovat ristiriitaiset. Minua ahdisti ajatus yhteen palaamisesta. Tuntui kuin olisin ollut loukussa tai kuin siipeni olisi katkaistu. Siitä huolimatta tämä päätös olla palaamatta yhteen heitti minut takaisin kärsimään eroamisen tuskaa, tosin pienoiskoossa. Mutta kieltäydyn enää olemasta onneton. En aio vaivata päätäni sillä, mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla. Peruutin jo sovitun tapaamisen Jarkon kanssa, koska otimme Anun kanssa äkkilähdön perjantaiksi. Viikko merta ja aurinkoa ja hauskanpitoa ja unohdusta ja rakkain ystäväni. Tulevaisuudessa on niin paljon odotettavaa: ylioppilasjuhlat, pääsykokeet, ristiäiset (serkkuni T. pyysi minua kummiksi toiselle kaksospojistaa