Romanttinen hölmö

Emme ole toistaiseksi eronneetkaan. Jarkko soittelee ja sanoo rakastavansa, ja hänen sanansa ovat kuin liian myöhään lähteneet muutolinnut. Ne putoavat suoraan lennosta kankeina ja jäätyneinä jalkojeni juureen.

Minä toimin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävelen aamuisin luennolle lumenvalkoisen maiseman halki, teen tunnollisesti oman osuuteni ryhmätöistä, kirjoitan esseitä, luen tenttiin. Askartelen joulukortteja, lasken rahani tarkasti ja pystyn ostamaan joululahjoja. Suunnitelen iloisia jälleennäkemisiä vanhojen kavereitten kanssa Kotikaupungissa ensi viikolla. 

Sisäisesti olen toipumassa suurimmasta järkytyksestä, maailmanlopun tunnusta. En enää itke iltaisin. Nyt olen lähinnä puustapudonneen epäuskoinen. Mitä hittoa tapahtui? Jos en olisi säästänyt Jarkon sähköposteja, joissa puhutaan loppuelämästä ja kihlasormuksista, luulisin tulleeni hulluksi. Luulisin kuvitelleeni aivan kaiken. Osan olen ilmeisesti kuvitellut joka tapauksessa. Ainakin että yhteen palaaminen teki meidät molemmat onnelliseksi.

Suurin luonnevikani on liiallinen romanttisuus; liian kiihkeä suuren tarinan kaipuu. Se johti minut taas harhaan.