Minulla on kurssi, jonka vaatimuksiin kuuluu tutustuminen alioikeustyöskentelyyn. Tänään sitten tutustuin kovasti Opiskelukaupungin käräjäoikeudessa. En odottanutkaan amerikkalaista oikeussalidraamaa, mutten ollut valmistautunut siihen, miten persoonatonta juttujen käsittely todellisuudessa oli. Syyte luettiin paperista monotonisesti, hiljaisella äänellä ja epäselvästi. Itse sain selvää sanan sieltä ja toisen täältä. Sitten käräjätuomari kysyi, myönsikö syytetty, että syyte oli oikea. Yksikin mies vastasi tuomarin kysymykseen kyllä. Sitten sen takia ei kuultukaan puolustuksen todistajaa, joka ilmeisesti olisi kertonut jotain syytteen vastaista. Jäin käsitykseen, että syytetty ei edes tajunnut, mitä tapahtui.
Persoonattomuuden tajusi parhaiten, kun tapahtui jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Yksi opiskelijapoika, joka oli varastanut kameran ja rahaa, alkoi selittää, miten väärin oli tehnyt ja miten oli itsekin säikähtänyt. Minulle tuli heti paha, kiusaantunut olo. Varmaan kaikille tuli. Sitä ajatteli, että älä nyt vain näytä tunteitasi tai muuten kaikkien on pantava itsensä likoon. Kyse ei ollut siitä, mitä hän sanoi, vaan siitä, että hän ylipäätään avasi suunsa ja muuttui tapauksesta ihmiseksi.
Viimeinen tapaus koski henkirikosta. Se oli kyllä kaiken huippu. Nopea väläys raa'asta maailmasta, jossa arki on juomista, huumeita ja väkivaltaa. Syytetty oli laiha, pieni ja hermostunut nainen. Kun oikeuslääkäri kuvaili uhrin fyysisiä vammoja, minulle tuli niin tympeä, leijuva olo, että suorastaan heikotti. Olin jo saanut tuomarilta todistuksen läsnäolosta kurssiani varten, joten hiivin vähän aikaisemmin kesken pois.
Olihan tämä kokemus sinänsä, vaikka opintojeni kannalta suoraan sanottuna melko hyödytön, kun en rikosoikeutta edes (onneksi) lue.
