Mansikkapelloilla, ikuisesti

Jarkko on armeijassa, ja minä olen sotaleski. Se on samalla kertaa sekä kauheaa että jollain tavalla kieltämättä aika herttaista. Jokapäiväinen erossaolo ja ikävöiminen on rankkaa. Mutta toisaalta ikävä on kipeänsuloinen tunne, johon voi heittäytyä melkeinpä nautinnollisesti. Suhteessamme ei ole enää ollenkaan jokapäiväistä arkea, vaan viikonloppuvapailla tapaamisemme ovat yhtä juhlaa ja karnevaalia. Kuka arkea kaipaisikaan? Olen Jarkolle taas kuin ihanaa, kylmää kuningatarjäätelöä kuumalla enkelikastikkeella. Toki tiedän, että se johtuu siitä, että hän on kaiket päivät miesten seurassa - mutta viis veisaan siitä. Rakastan sitä, miten hän haluaa minua. Ja minä häntä - voi Luoja miten haluankin. Olin Jarkon perheen kanssa katsomassa hänen sotilasvalaansa pari viikkoa sitten. Olin ihan otettu, että pääsin mukaan, ihan kuin perheen jäsenenä. Marssit, tungos tienvierillä, tupien tarkasti pedatut punkat, hernekeitto, pojat miesten univormuissa. Itse vala - vakava ja pelottava. Oli se o

Perjantai-iltana lähdin Ailan kanssa kaupungille. Kuuma, päihdyttävän auringonhehkuinen ilta, joka vaihtui nopeasti viiltävän viileäksi yöksi. Kiertelimme rutiininomaisesti ympäriinsä, monta, monta kierrosta - kunnes noin miljoonannella kierroksella törmäsin Tuomakseen. Pysähdyin hänen eteensä. Hän oli vähän humalassa ja hymyili huolettoman iloisesti, kädet syvällä kauhtuneensinisen farkkutakin taskuissa. Tällä kertaa ei ollut häivettäkään siitä kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta, joka leijui ympärillämme kun kohtasimme yhtä yllättäen  edellisen kerran . Aloimme muitta mutkitta jutella ja jatkoimme kiertämistä yhdessä. Tapasimme monia entisiä yläkoulun aikaisia tuttuja ja pysähdyimme juttelemaan kaikkien kanssa. Timpankin - yhden Tuomaan parhaista ystävistä ja minun kaverini jo alakoulun ajoilta. Timpan kanssa me vähän niin kuin imitoimme seurusteluakin noin yksitoistavuotiaina, norkoilimme huoltoasemalla, leikimme lumisotaa koulun pihalla ja meille kotiin tullessaan Timpp

Hehkeä heinäkuu on vaihtunut kuin varkain samettisen lempeään elokuuhun. Aamuisin kun lähden kouluun, ilmassa leijuu sumua ja kastetta, syksyn kirpeää tuoksua. Kotipihan pihlajaan on ilmestynyt punaisia marjoja. Äiti höyrystää herukkamehua keittiössä, ja täyteläisen makea, marjainen tuoksu hiipii myös minun huoneeseeni, jossa istun vielä uudenkarheiden koulukirjojeni ja lukujärjestysteni kanssa. Tänä iltana haluan hetkeksi palata muistelemaan kesää... Kesäkuun lopussa Jarkon vanhemmat ja sisko lähtivät kesälomalle, ja minä suorastaan asustelin Jarkon kanssa kahdestaan heidän autioksi jääneessä talossaan. Kävimme konserteissa ja festareilla, teimme ruokaa, menimme yhdessä suihkuun ja nukuimme vierekkäin. Yhtenä aamuna Jarkko ajoi hiuksensa siiliksi ja seuraavana suuteli minua hyvästiksi lähtiessään varusmiespalvelukseen. Ihan loppukesällä oli pari ankeaa, yksinäistä viikkoa. Anu oli isovanhempiensa luona Kokkolassa. Työkaverini Hanna lopetti duunit, koska hän lähti vaih